tag:blogger.com,1999:blog-4799091527959515418.post4255515797562134568..comments2023-08-19T11:38:49.405+03:00Comments on Vuoden mutsi: Eroja ja kohtaamisiaKatjahttp://www.blogger.com/profile/12413157400445433136noreply@blogger.comBlogger40125tag:blogger.com,1999:blog-4799091527959515418.post-54263738164668083912013-07-22T11:51:07.845+03:002013-07-22T11:51:07.845+03:00Tämä oli ajatuksia herättävä kirjoitus, kiitos kun...Tämä oli ajatuksia herättävä kirjoitus, kiitos kun jaoit sen.Satuhttps://www.blogger.com/profile/07628963392741369406noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-4799091527959515418.post-11314137710484021382013-07-22T11:44:40.996+03:002013-07-22T11:44:40.996+03:00Vanha postaus, mutta ajattelin silti kommentoida k...Vanha postaus, mutta ajattelin silti kommentoida kun osui silmiin blogianne selaillessa... halusin jakaa vielä tän kuvion, jos joku vielä sattuis lukemaan näitä kommentteja.<br /><br />Eli siis mä olen 22-vuotias, ihan "tavallisen perheen" lapsi. Äiti, isä, kolme tytärtä. Mutta mulla on aina ollut, hmmm, mielenkiintoinen suhde omaan äitiini. Lyhyesti sanottuna mulla on aina ollut tunne, ettei äiti rakasta minua yhtä paljon kuin siskojani. Mulle on vittuiltu, mua on pilkattu, itsetunto murskattu ala-asteikäisenä "ei susta kuitenkaan mitään tule"-kommentoinnilla ja sitä rataa. 18-vuotislahjaksi mulle huudettiin että voisitko oikeesti painua vittuun täältä, en kestä sua enää. <br /><br />Sitten tapasin anoppini, mieheni äidin. Anopista tuli mulle maailman rakkain ihminen - se äiti, joka kehui kun sain hyvän numeron kokeesta, kiitti kun olin tehnyt pyytämättä kotitöitä, kuunteli kun oli murheita, halasi kun oli huono päivä, nauroi mun kanssa huonoille vitseille. Se äiti jota mulla ei koskaan itsellä ollut. Ja sitten anoppi sairastui syöpään ja kuoli. <br /><br />Ja nyt mulla on anoppipuoli, apen naisystävä. Anoppi oli myös miehelle ja veljelleen niin käsittämättömän rakas kuin äiti voi ikinä olla. On ollut tosi vaikea ja pitkä prosessi hyväksyä, että apella on joku uusi ihminen elämässään. Vaikka pojat on 23 ja 26, niin on se silti vaikeaa. Nähdä isänsä rinnalla nainen, jota voisi kutsua äitipuoleksi.<br /><br />Mullakin on ollut vaikeaa, ihan suunnattoman vaikeaa. Kun saimme oman tyttäremme kaksi vuotta sitten, anoppi oli jo kuollut. Hän ei koskaan saanut edes kuulla tytöstä. Se on musertavaa. Ja niin oli ja on myös se, että mä kaipasin ja kaipaan anoppia niin käsittämättömän paljon niin raskauden aikana kuin nyt sitten lapsen kanssa. Omalta äidiltäni en saa minkäänlaista tukea äitiyteen, anopilta olisin sitä saanut. Nyt sen ihmisen "tilalle" on tullut joku vieras ihminen. Ihan mukava kyllä, mutta vieras kuitenkin...<br /><br />Että näin. Eroaminen on ehkä helpompaa kuin kuolema, vaikka eksä olisi kuinka vittumainen ja kamala. Suhde kuitenkin päättyy eroamiseen, kuolemaan taas... niin. Päättyy se, mutta eritavalla, kun se ei ole vapaaehtoista. Ja silloin ne uudet kumppanit on aivan kammottavan vaikeaa hyväksyä, varsinkin lapsilla.Anonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-4799091527959515418.post-18690611848671890822013-03-27T19:42:30.782+02:002013-03-27T19:42:30.782+02:00Minä olen eronnut reilu vuosi sitten lapseni isäst...Minä olen eronnut reilu vuosi sitten lapseni isästä ja suhteeni ex- mieheeni on vaikea ja lapsen kautta tekee jatkuvasti kiusaa. Kysymyksen asetteluna kuinka voin solmia aikuiset tasapainoiset välit naiseen joka tuli perheemme väliin?? Kuinka voin tukea lastani suhteessa uuteen naiseen joka teki mieheni kanssa elämästämme helvetin rikkomalla perheen ja kaiken lisäksi he yrittävät saada lapseni heille kokonaan ja minut äidin ulkoistaa!! Uusioperheissä on varmasti hyvät ja huonot puolensa mutta ne naiset jotka ottavat isän, aviomiehen toiselta eivät ole ihan normaaleja kuvitellessaan onnistuvan uusioperheissä ja vielä kunnioitusta nauttien niin petaa kuin makaa. Mietintämyssy päähän perheenrikkojille!!!!Anonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-4799091527959515418.post-21871625094351542472013-01-23T20:06:54.977+02:002013-01-23T20:06:54.977+02:00Toivoisin, että elämässäni olisi edes yksi äitipuo...Toivoisin, että elämässäni olisi edes yksi äitipuolen roolissa aamuisin heräävä. Tavallisten perheiden sekä lapsettomien perheiden kanssa keskusteleminen asiasta on toisinaan hyvin turhauttavaa. Ei kukaan muu kuin toinen äitipuolena elämäänsä täyttävä tiedä mihin kaikkeen sitä lusikkansa onkaan laittanut. Toisinaan tuntuu että mää oon aivan liian tempperamenttinen tähän hommaan. <br /><br />Lieneeköhän tää nyt sitten joku avunhuuto. (apua mää hukun!)Aureliahttps://www.blogger.com/profile/07088527582877778485noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-4799091527959515418.post-74323056357940990092012-12-11T20:30:26.000+02:002012-12-11T20:30:26.000+02:00Itse olen 19-vuotias ja viimeisen vuoden ajan ollu...Itse olen 19-vuotias ja viimeisen vuoden ajan ollut 27-vuotiaan mieheni 3-vuotiaan tytön elämässä. Lapsi kyllä hyväksyi mut heti ja mies esitteli mut suhteen alkuvaiheessa heti lapselle, mutta mulle tämä ei ole ollut helppoa.<br /><br />Tuntuu kipeältä, kun ajattelee, että toinen on kokenut isyyden jo. Kun meille yhteisiä lapsia siunaantuu, hän ei koe vanhemmaksi tulemisen ihmettä ja ainutlaatuisuutta minun kanssani yhdessä ensimmäistä kertaa. Hän on kulkenut sen matkan jo aiemmin - naisen kanssa, jonka kanssa emme tule toimeen.<br /><br />Kuten edellä sanoin, lapsi mut hyväksyy ja mieheni antaa mun olla lapselle läheinen. Mutta se on vaikeaa. Tyttö on erittäin uhmakas luonteeltaan ja aina lauantaisin, kun hän on seurassamme, mieheni vanhemmat ja hän itse antaa tytölle kaiken periksi. Kaiken. Koska hän on erolapsi, kokenut kovia, hänen on saatava haluamansa, ei viitsi lasta surettaa...<br /><br />Itse olen tottunut olemaan rakastava, mutta rajoja antava. (huomautan tähän väliin, että olen viimeiset 6,5 vuotta viettänyt erittäin tiiviisti aikaa sisarusteni neljän lapsen kanssa, usein hoitanut viikkoja tai kuukausia päivittäin) Lapsi ei sanele kaikkea. Lapsi tarvitsee rajoja, ohjeita, neuvoja. On vaikeaa sivusta katsoa, kuinka asioihin ei puututa - ja jos minä puutun, saan itse lokaa niskaan. <br /><br />Rankkaa, kyyneliä vuodattavaa. Mutta vaakakupissa painaa parisuhde niin paljon. Se auttaa jaksamaan. Vaikkei rakkaani aina mua ymmärrä, tuntuu ettei edes yritä. Ehkä vielä joskus saan täysvaltaisen aseman ohjata lasta niin, että olo helpottaa. Ei tarvitse olla se seinäruusu, seurata vierestä.Anonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-4799091527959515418.post-86635582357781602872012-12-02T01:46:21.458+02:002012-12-02T01:46:21.458+02:00Sanon, että wau! Tosi hienoa, että perheen aikuisi...Sanon, että wau! Tosi hienoa, että perheen aikuisilla menee kaikki näin upeasti yksiin. Tässä on varmaankin oleellisinta juurikin tuo avoimus ja luottamus, joista mainitsitkin muutamia koskettavia ja osuvia esimerkkejä. <br />Satuhttps://www.blogger.com/profile/07628963392741369406noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-4799091527959515418.post-85363353667621824272012-12-01T22:09:31.855+02:002012-12-01T22:09:31.855+02:00Katsotaanpa, mitä tästä sanotte. Olen eronnut joku...Katsotaanpa, mitä tästä sanotte. Olen eronnut jokunen vuosi sitten, minulla ja exälläni on kaksi yhteistä lasta, molemmat alle kymmenvuotiaita. Olimme exäni kanssa yhdessä reilusti yli kymmenen vuotta ennen eroa. Olemme edelleen ystäviä, ja minä olen hänen uuden kumppaninsa ystävä myös. Nainen on loistava äitipuoli, hän arvostaa minua ja tapaani olla äiti, mutta tekee myös itsenäisiä kasvatusratkaisuja arjessa lasteni kanssa (lapset asuvat yhtä paljon minun luonani kuin isänsä luona), ja epäröidessään soittaa ja kysyy mielipidettäni, ja pohdimme asioita yhdessä. Minusta tulee heidän yhteisen tulevan lapsensa kummitäti. Minua on siihen tehtävään pyydetty ja harkinnan jälkeen olen siihen mielelläni suostunut. Olemme viettäneet yhdessä joulua, teemme asioita yhdessä jne.<br /><br />Tottakai aluksi oli esimerkiksi pelko siitä jäänkö kakkoseksi uutukaisen hienon äitipuolen kanssa. Se oli turha pelko, olen edelleen "maailman paras äiti just meille". Äitipuoli taas pelkäsi vihaanko häntä enkä anna hänen rakastaa lapsiani, mutta pelkäsi sitä turhaa. Minä halusin ja toivoin hänen osallistuvan ja olevan hellä äitipuoli ja rakastavan, pelkäsin vain että minua rakastetaan vähemmän lopulta... Ja, tietysti nyt pelkään tuleeko hän rakastamaan minun lapsiani vielä kun saa oman. Tästäkin olemme puhuneet, hän puolestaan pelkää että hänen lapsensa ei ole isälleen yhtä tärkeä kuin kaksi vanhempaa lasta. Heti kun jompi kumpi töksäyttää jonkun pelkonsa julki, alamme puhua ja taas homma toimii. Ja tässä kohtaa voin sanoa vielä, että ensimmäinen puoli vuotta ei ollut helppo, se oli tunteiden vuoristorataa kaikilla meillä aikuisilla, mutta me päätettiin heti alussa, kaikki kolme aikuista, että me halutaan, että tämä toimii, lasten vuoksi. Ja jotenkin se alkoi muuttua luontevaksi ja lämpimäksi kolmen aikuisen vanhemmuudeksi kahdelle lapselle. Tätä on melko vaikea selittää, ja tiedän että tämä herättää varmasti melko paljon vastareaktioita ja epäuskoa. Mutta siihen olen tottunut, sitä tulee koko ajan joka suunnalta :)<br /><br />Me ollaan perhe, joka voi hyvin. Lapsilla on hyvä olla. Toivoin, että tapaisin itse miehen, joka ymmärtää tämän kuvion merkityksen mulle, ja haluaa olla osa tätä perhettä, ja niin on tainnut käydä, käsittämätöntä sinänsä. Ja hänet on toivotettu tervetulleeksi porukkaan myös exäni ja hänen vaimonsa toimesta.<br /><br />Tämmöinen outo tarina, pähkinänkuoressa.Anonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-4799091527959515418.post-72542511855740054612012-11-28T11:41:31.066+02:002012-11-28T11:41:31.066+02:00Olen 27-vee avioerolapsi. Olin siitä "onnelli...Olen 27-vee avioerolapsi. Olin siitä "onnellinen", että vanhempani erosivat kun olin vasta vauva. En siis muista vanhempieni koskaan olleenkaan naimisissa. Asuin isosiskoni kanssa äitimme luona siihen asti, että viisivuotiaana muutimme isäni ja hänen uuden vaimonsa luokse. Muuttoon vaikutti varmasti se, että he saivat hieman sen jälkeen yhteisen lapsen. He halusivat, että kaikki siskokset (puolikkaita tai kokonaisia) asuisivat samassa kodissa, ja se osoittautui meidän kohdallamme oikeaksi ratkaisuksi. En osaa ajatellakaan pikkusiskoani siskopuolena, hän on minulle yhtä kokonainen kuin isosiskonikin.<br /><br />Murrosiässä huutelin riidoissa klassisia "et sä oo mun äiti"-juttuja äitipuolelleni, mutta onneksi kohdalleni sattui maalaisjärjen ja rautaiset hermot omaava äitipuoli. Taisin olla meistä lapsista ainoa, joka ikinä sai hänet menettämään hermonsa (enkä ole siitä ylpeä). Mutta kaikissa perhejuhlissa (rippijuhlat ym.) oli aina läsnä molemmat biologiset vanhempani, sekä uudet kumppanit, eikä tappeluita syntynyt. Jännitteitä ehkä oli, koska vanhempani eivät eronneet parhaissa merkeissä.. Mutta kaikkien vaiheiden jälkeen minulla on yksi isä ja kaksi rakasta äitiä. Inhoan kutsua kakkosäitiäni äitipuoleksi, mutta pakkohan niin on joskus tehdä väärinkäsitysten välttämiseksi. Hän on minulle yhtä rakas kuin biologinen äitini, joten koen olevani onnekas. Sanoisin, kaikkien värikkäiden vaiheiden jälkeen, meidän hajonneen suurperheemme olevan malliesimerkki siitä, kun lapset laitetaan erossa etusijalle. En sitten osaakaan sanoa, miten tämä on vaikuttanut vanhempiemme henkiseen hyvinvointiin, mutta tämä olikin näin lapsen ja lapsipuolen näkökulmasta kirjoitettu tarina. Isäni ja kakkosäitinikin ovat eronneet vuosia sitten, kun olin teini-ikäinen, joten uusperheemme vain kasvaa... Isälläni on uusi erittäin mukava vaimo jolla on aiemmasta liitosta kaksi poikaa. Hänen kanssaan suhteemme on hyvin erilainen, tuttavallinen mutta etäinen (samoin hänen poikiensa).<br /><br />Olemme avokkini kanssa vielä lapsettomia (häitä odotellessa), joten lomien jakaminen on toistaiseksi ollut helppoa... Jos joskus toivottavasti saamme lapsia, tulee heillä olemaan sitten monta mummia ja ukkia...Anonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-4799091527959515418.post-34437190356600987992012-11-26T01:08:41.582+02:002012-11-26T01:08:41.582+02:00On ollut todella avartavaa lukea näistä erilaisist...On ollut todella avartavaa lukea näistä erilaisista elämäntilanteista. Mahtavaa!! Kiitos, kun olette jakaneet kokemuksianne täällä. Ei mul muuta :)Satuhttps://www.blogger.com/profile/07628963392741369406noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-4799091527959515418.post-77992746931769661872012-11-21T17:49:15.257+02:002012-11-21T17:49:15.257+02:00Kirjoitin niin pitkästi, että laitan tämän toisen ...Kirjoitin niin pitkästi, että laitan tämän toisen asian sitten erikseen vielä tähän;<br /><br />Itse olen avioerolapsi, vanhempani erosivat kun olin 14vee, pahimmassa murrosiässä. Syytin isää, joka jätti äidin lisäksi meidät lapset, enkä hyväksynyt hänen puolisoa alkuunsa. Isäni naisystävä, sittemmin vaimo yritti aluksi kovasti ängetä meidän nuorten elämään, ja hän varmasti joutuu kestämään meiltä paljon kiukuttelua ja mulkoilua. Isä kyllä teki heti aluksi selväksi että semmoinen käytös ei vetele, ja hänen mielestä meidän piti ymmärtää hänen vaimooan. Isän vaimo oli aluksi kovin mielistelevä, toi meille lapsille kalliita tuliaisia ulkomaanmatkoilta ja leikki järjestelmällistä pikkuvaimoa. Ja hän ei siis koskaan, ikinä ole ollut meille äitipuoli, häntä puhutellaan etunimeltä tai isän vaimona.<br /><br />Tilanne muuttui kun he saivat ensimmäisen yhteisen lapsen meidän kolmen aijemman lapsen ollessa jo aikuisia (20-25vuotiaita). Isäni vaimo on aina suhtautunut kummallisesti meihin aikuisiin lapsiin, jotenkin vaivaantuneesti, työläästi ja ylimääräisesti. Hänen seurassaan tulee aina olo että pitää mielistellä, kuunnella hänen arjesta irtautuneita juttuja ja olla etäinen. Hänellä kesti liki 10vuotta, kun hän ensimmäisen kerran pyysi minua vahtimaan pienempiä sisaruksiani - siihen asti hän sai meidät aina tuntemaan ettemme kelpaa hänen lapsilleen edes hoitajaksi. Todellisuudessa se on ilmeisesti niin, että hän ei halua olla mitenkään vaivaksi kenellekään, ja hän ilmeisesti piti sitä vaivaamisena että kysyisi meitä aikuisia sisaruksia vahtimaan pienempiä. Isän mielestä olemme kaikki suurta perhettä, ja hän toki sotkee kanssakäymistä ajattelumaailmallaan. <br /><br />Pienempiä siskoja meillä on nyt kaksi, 11 ja 13vuotiaat esiteinit, jotka ovat aina meidän rakkaita siskoja ja joille me olemme myös siskoja ja veljiä. Isän vaimon olen tajunnut olevan kaikille kummallinen ihminen - hän ei ole niin sosiaalinen, puhelias, avoin tai huumorintajuinen kuin me muut. Hän vaivaantuu jos häntä halaa esim jouluna. Hän on ihmisenä aivan erilainen. Mutta hän on isäni vaimo, ja hänen kanssaan pitää tulla juttuun. Hän toivo kovasti isäni muuttuvan läsnäolevaksi perheenisäksi kun he menivät naimisiin, mutta isäni on edelleenkin lähes narsistinen, aina töitä ja päätöksiä tekevä mies, joka kulkee omia polkujaan. Tiedän että isäni vaimo olisi voinut kyllä valita elämässään paljon helpommankin vaihtoehdon, mutta hän valitsi niin kuin valitsi. Nykyään pyrin kunniottamaan niin isääni kuin hänen vaimoaankin, en poikkea heille ohi ajaessani kahville, ellen ole ensin soittanut ja kysynyt että sopiiko se, en tuo esilleni mielipiteitäni nuorison kasvatuksesta tai muusta, mutta kahvipöydässä istuessani, varsinkin kahdestaan isän vaimon kanssa, yritän töideni kautta kertoa hurjia esimerkkejä nykyteinien elämästä, että nämä iäkkäät nykyarjesta irtautuneet vanhemmat ymmärtäisivät mitä saattaa olla vielä tulossa (varsinkin nuorempi pikkusiskoni tulee olemaan vielä melkoinen kaiken kokeileva uhmateini). Tytöille laittelen tekstareita suoraan, jos minulla on heiltä jotain kysyttävää tai ehdotan vaikka shoppailureissua, ja tiedän että meillä aikuisilla sisaruksilla on tärkeä tehtävä näiden nuorten sisaruksiemme elämässä iäkkäämpien vanhempien kanssa (isäni on yli kuudenkymmenen ja hänen vaimonsa lähempänä viittäkymmentä.)<br /><br />En olisi itse valinnut koskaan isäni vaimon kaltaista ihmistä elämääni, mutta jos tarkkoja ollaan niin kyllä molemmissa vanhemmissanikin on ärsyttäviä piirteitä, mistä itse pyrin oppimaan, että itse en ainakaan toimi niin.Anonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-4799091527959515418.post-9813688892604580052012-11-21T17:47:57.769+02:002012-11-21T17:47:57.769+02:00Luin koko yllä olevan keskustelun, ja ensimmäiseks...Luin koko yllä olevan keskustelun, ja ensimmäiseksi tunnen itseni surulliseksi. Olen 33vuotias, yksin asuva nainen jolla ei ole omia lapsia, mutta toivoisin, että joskus olisi - haaveilen puolisosta, jonka kanssa kasvattaa yhdessä onnellinen perhe ympärillimme. Alan olla sitä ikää, että kaikilla mielenkiintoisilla miehillä on mielenkiintoinen menneisyys, ja monilla siihen kuuluu edellisen/edellisten liittojen lapset. Helppo tietenkin taas sanoa etukäteen, mutta se miten tuleva mieheni toimii isänä vaikuttaa myös todella paljon suhteemme valintaan - minusta ei tule koskaan kenenkään äitipuolta, mutta minusta tulee aikuinen joka välittää, huolehtii, neuvoo, auttaa, kuuntelee ja toivottavasti myös rakastaakin. Jos minun pitäisi elää perheessä missä se ei olisi mahdollista, niin semmoinen perhe ei olisi minua varten.<br />Anonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-4799091527959515418.post-47302291036738791912012-11-13T09:57:40.407+02:002012-11-13T09:57:40.407+02:00Ei vaan kemiat pelaa. Lisäksi minusta tuntuu, että...Ei vaan kemiat pelaa. Lisäksi minusta tuntuu, että hän on mustasukkainen siten, ettei antaisi ikinä minun nähdä isääni ilman että hän on mukana...ja tätä on siis jatkunut kaikki nämä vuodet; hän koittaa estää tapaamiset ellei hän ole itse mukana - vain puhelimessa voin keskustella isäni kanssa kahden. Se nainen on vielä niin puhelias, että vie kaiken "tilan" missä ikinä onkaan, hössöttää milloin mistäkin - todella rasittavaa.Anonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-4799091527959515418.post-85332922630888577652012-11-12T23:09:05.312+02:002012-11-12T23:09:05.312+02:00Minä haluaisin kuulla lisää näitä tarinoita; jo ai...Minä haluaisin kuulla lisää näitä tarinoita; jo aikuisilta avioerolapsilta, jotka ovat joutuneet elämään / saaneet elää uusperheissä. Millaisia fiiliksiä lapsena, millaisia ajatuksia aikuisena, ja mistä johtuu esimerkiksi juuri sinun negatiivinen suhtautumisesi äitipuoleesi? Tekoja vai tekemättä jättämisiä?Anonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-4799091527959515418.post-33486919931610713402012-11-12T16:09:00.744+02:002012-11-12T16:09:00.744+02:00Sitten hiukan erilainen tarina: Olen kohta 50-vuot...Sitten hiukan erilainen tarina: Olen kohta 50-vuotias ja edelleen inhoan "äitipuoltani" joka on siis ollut isäni kumppani jo yli 30 vuotta. Aivan karmea tyyppi ja toivon edelleen että isäni olisi pysynyt yhdessä äitini kanssa joka sentään on fiksu ihminen. Olen koittanut kestää ja olla kohtelias mutta ikinä en tule häntä hyväksymään, niin se vain on. Anonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-4799091527959515418.post-38820717186912341572012-11-12T10:06:30.546+02:002012-11-12T10:06:30.546+02:00Minun edellinen (viiden vuoden) parisuhteeni päätt...Minun edellinen (viiden vuoden) parisuhteeni päättyi lopulta siihen, että miehen kahden pojan kanssa oli vain yksinkertaisesti ihan liian rankkaa. Kun aloimme seurustella, olin todella nuori (22-vuotias), eikä minulla ollut kunnon käsitystä siitä, mihin olin ryhtymässä. Pojat olivat tuolloin 3- ja 4-vuotiaat. Ongelmat alkoivat ehkä vuoden päästä, kun olimme tiiviimmin yhdessä ja lapset tulivat konkreettisemmaksi osaksi elämääni. Ongelma oli ennen kaikkea minä ja kykenemättömyyteni sopeutua. Lapset olivat varmasti aivan normaaleja pieniä, kylläkin erittäin vilkkaita, poikia. Oli meillä hyviäkin hetkiä, mutta päällimäisenä tunteena tilanteesta jäi ahdistus. En ikinä enää ryhtyisi parisuhteeseen miehen kanssa, jolla on lapsia.<br /><br />Lapset olivat isänsä luona joka toinen viikko torstaista maanantaihin sekä lomalla vähän pidempiä jaksoja. Lapset eivät saaneet kavereita isänsä luota (näin jälkikäteen pohdittuna isän olisi ehdottomasti pitänyt nähdä enemmän vaivaa sen eteen, että pojilla olisi ollut kavereita ja mukavaa tekemistä myös hänen luonaan) ja pojat viettivät kaikki päivät sisällä tappelemassa keskenään. Kaikki kitinä ja meteli ärsytti minua suunnattomasti. Tuntui, kuten yllä oleva anonyymikin kirjoitti, että omaa paikkaa lasten keskeltä oli hankala, ellei jopa mahdoton löytää - olo oli koditon ja ylimääräinen. Loppuajasta minua ärsytti kaikki niin suunnattomasti, että saatoin viettää puoli päivää makuuhuoneessa korvatulpat korvissa. Kypsää, tiedän. <br /><br />Miehen jakaminen lasten kanssa oli yllättävän raskasta. Jonain kesänä pojat lomailivat isänsä luona kokonaisen kuukauden. Voin kertoa, että minä en ollut kovin rentoutunut tuon loman jälkeen. Tuntui, että elämä pyöri lasten aikataulujen ympärillä ja omaa (tai yhteistä) aikaa oli ihan liian vähän. Kaiken joutui jakamaan lasten kanssa. Joka toinen viikonloppu oli ihan perseestä (kitinää, tappelua, huutoa, seitsemän herätyksiä, kitinää, lisää huutoa). Lapset saattoivat tulla meille myös arkisin todella lyhyellä varotusajalla, mikä kiristi pinnaa entisestään. Siinä vaiheessa, kun minulle alkoi tulla paha äitipuoli-fiilis, oli aika lähteä. En myöskään osannut kuvitella sellaista yhteistä tulevaisuutta, johon lapsetkin kuuluivat. Luulen, että loppupeleissä päätökseni oli paras ratkaisu meille kaikille.<br />Anonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-4799091527959515418.post-28307708924684177472012-11-10T12:17:09.097+02:002012-11-10T12:17:09.097+02:00Voih, olisi niin paljon sanottavaa, mutta useimmit...Voih, olisi niin paljon sanottavaa, mutta useimmiten vaikenen jopa lähimpien ystävieni kanssa, koska aihe on vain sellainen mistä harvoin saa kannustusta ja sitäkin enemmän kuraa niskaan. Pidin itseäni kaikista epätodennäköisimpänä henkilönä joutumaan vastaavaan tilanteeseen, mutta tässä ollaan. <br /><br />30v itsenäisyyttä ja omaa rauhaa rakastava nainen, joka ei ollut varma haluaako lapsia ollenkaan, meni ja rakastui mieheen jolla on useampi lapsi. Pitkään jaksoin harata vastaan, mutta kun mies tarpeeksi vakuutti ettei lapsista tule ongelmaa niin tässä sitä ollaan. Vuoroviikoin (siis puolet vuodesta!) elän lapsilauman keskellä. Siinä mies olikin oikeassa, ettei lapsista sinällään tullut ongelmaa. He ovat aina suhtautuneet minuun ystävällisesti, eikä toistaiseksi ole tullut koskaan mitään "haista p"-kommentteja. Myös miehen eksä on asiallinen, eikä sotkeudu meidän elämäämme. Itseasiassa en ole häntä näiden vuosien aikana koskaan edes tavannut. Miksi pitäisi? Eihän miehenikään halua/joudu viettämään aikaa minun eksäni kanssa. <br /><br />Ongelma olenkin yllättäen ollut minä. Kun on ikänsä tottunut omaan rauhaan ja ennen kaikkea omaan tilaan, on aikamoinen shokki muuttaa tässä iässä käytännössä soluasuntoon. Aina on vessa varattu tai maito juotu jääkaapista, eikä todellakaan voi kävellä alasti ulos kylpyhuoneesta. En koe että olen vieläkään oikein sopeutunut asumaan täällä ja välillä suren kovasti tätä "koditonta" oloa. Aiemmin yksityisinä pitämät asiat riippuvat yllättäen minulle ulkopuolisista ihmisistä. Kaikki lomat ja kyläilyt pitää suunnitella sen mukaan millä porukalla ollaan. Jos vaikka lomalennot ei osukaan täysin yksiin lasten tuloaikataulujen kanssa, pitää ennen varaamista aina neuvotella joustoista toisen pään kanssa. Sympatiaa on yleensä turha hakea ainakaan netistä, kun vastaukset ovat lähinnä "mitäs läksit luuseri" tai "ei ne lapsetkaan sinua sinne halua". Koen olevani kauhean yksin näiden tunteiden kanssa, eikä miehellekään voi loputtomasti avautua pahoittamatta hänen mieltään. <br /><br />Hyviäkin puolia silti löytyy. Mies on edelleen kaikkea mitä toivoin. Lisäksi hän hoitaa lapsensa täysin kuten lupasikin (kokkaa, kuskaa, huolehtii koulujutut jne.) Autan toki jos pyydetään ja esim. tietenkin pesen kaikkien pyykkejä siinä missä omianikin, mutta mies ei odota minulta muuta kuin kumppanuutta. Lisäksi meillä on nykyään yksi yhteinen lapsi, josta olen kauhean onnellinen (kiitos muuten sekä Salamatkustajalle ja Project mamalle suunnattoman arvokkaasta vertaistuesta! :) Jotenkin sekin päätös oli helpompi tehdä, kun lapsettoman vapaus oli joka tapauksessa mennyttä. En kuitenkaan aio tehdä enempää lapsia, joten olen kyllä iloinen siitä että vauvallani on isoja sisaruksia. Mitään mustasukkaisuutta ei ole esiintynyt, vaan isommat lapset pyörivät suorastaan palvoen vauvan ympärillä. Uskon että heistä tulee tulee lapselleni suunnattoman tärkeitä, kun hän kasvaa. <br /><br />Kun vain saisi tämän oman pään jaksamaan paremmin tätä kaikkea. En kai oikein osaa ottaa omaa tilaani porukassa. En esimerkiksi osaa vielä lukea kirjaa sulkien korvani siltä, että toiset katsovat elokuvaa, vaan turvaudun korvatulppiin. Ärsyyntymiskynnyt kaikenlaiselle kitinälle on myös todella matala. Ymmärrän kyllä, että lapsi on lapsi ja lapset kitisee, mutta ei se vähennä sitä ärsyttävyyttä. Eihän vauvakaan itke ilkeyttään, mutta sekin voi ärsyttää. Ja kukaan ei varmasti voi väittää etteikö oman lapsen kitinöitä jaksaisi paremmin kuin naapurin. Jospa nämäkin taidot ajan myötä kehittyvät. Tuota seitsemän vuoden rajapyykkiä odotellessa...Anonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-4799091527959515418.post-10648803886842444032012-11-10T10:04:44.984+02:002012-11-10T10:04:44.984+02:00Kiva kuulla, että jollain on myös noin. Meillä ei ...Kiva kuulla, että jollain on myös noin. Meillä ei vaan ole eikä tule olemaan. Mutta tota äitienpäiväkortti äitipuolelle juttua mä en ymmärrä yhtään. Vähän sama kun jos perhepäivähoitaja sais hoitolapseltaan äitienpäiväkortin. Tää on mun mielipide ja onneksi mä en oo koskaan saanut tolta bonuslapselta äitienpäiväkorttia. Musta se ois todella outoa,koska en mä oo sen äiti.Anonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-4799091527959515418.post-90396909219641407592012-11-09T14:13:45.223+02:002012-11-09T14:13:45.223+02:00Minulla on myös 10-v poikapuoli miehen edellisestä...Minulla on myös 10-v poikapuoli miehen edellisestä liitosta ja lisäksi meillä on oma 2v lapsi. Poikapuolen äiti on hullu, enkä saa osallistua mihinkään heidän puolen tapahtumiin (koulun juhlat, synttärit jne). Lapsi oli esim kerran tehnyt minulle koulussa äitienpäiväkortin, jonka hänen äitinsä sitten kielsi antamasta minulle. Juuri näin on, että en saa osallistua mihinkään, mutta silti minulta vaaditaan kaikki. En halua että oma lapseni oppii pojalta pahoja tapoja (meillä joka toinen vkl ja välillä viikollakin), mutta sitten minua syytetään siitä, että olen liian tiukka pojalle. Uurperhe on perseestä. Helppompaa olisi jos olisi hyvät välit pojan äidin kanssa, mutta hän ei ole vielä koskaan suostunut tapaamaan minua (olemme olleet yhdessä kohta 4,5 vuotta). Ehkä sitten 7 jälkeen helpottaa...Anonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-4799091527959515418.post-60340683680448902802012-11-09T13:47:33.007+02:002012-11-09T13:47:33.007+02:00"Sulta vaaditaan kaikkea, mutta itse et saa m..."Sulta vaaditaan kaikkea, mutta itse et saa mitään positiivista" Jäin vaan kolmen lapsen äitipuolena miettimään että mä ainakin saan enemmän kun annan. Saan äitienpäiväkorteista vuolaisiin kiitoksiin kun teen ruokaa tai hoidan kipeää. Saan aika tosi paljon.Anonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-4799091527959515418.post-59073995201511100542012-11-09T12:30:48.811+02:002012-11-09T12:30:48.811+02:00Vau tää kirjoitus oli kun suoraan meidän uusperhe-...Vau tää kirjoitus oli kun suoraan meidän uusperhe-elämstä =) Tosin meillä on vaan yksi yhteinen alle 3v lapsi, mutta kirjoittaja on niin hyvin osannut kuvata miltä mustakin uusperheellisyys tuntuu. En suosittele kenellekään uusperhe-elämää, koska se todellakin on perseestä. Sulta vaaditaan kaikkea, mutta itse et saa mitään positiivista. Ja sit kun valitat jostain uusperheeseen liittyvästä niin kaikki ystävällisesti muistuttaa, että itsepä oot valinnut miehen,jolla oli lapsi valmiina. Niinpä...kiitos tuesta.Anonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-4799091527959515418.post-14797743896578275062012-11-09T11:50:22.317+02:002012-11-09T11:50:22.317+02:00Kiitos tästä! On todella avartavaa lukea kokemuksi...Kiitos tästä! On todella avartavaa lukea kokemuksia tilanteista, joista ei ole itsellä minkäänlaista käsitystä.<br /><br />Saanko kysyä, että haluaisitteko te hankkia yhdessä lapsia, vai onko miehen "kiintiö" tavallaan jo täynnä kun hänellä on yksi lapsi - ja haluaisitko itse omia lapsia?Satuhttps://www.blogger.com/profile/07628963392741369406noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-4799091527959515418.post-79118130415811775442012-11-09T10:43:53.544+02:002012-11-09T10:43:53.544+02:00Miehelläni on edellisestä liitosta 12-vuotias poik...Miehelläni on edellisestä liitosta 12-vuotias poika, joka on puolet ajasta meillä. Minä en todellakaan ole enkä edes yritä olla hänelle äiti, sillä sellainen hänellä jo on. Suhteeni mieheni poikaan on ystävällinen, mutta aika etäinen.<br /><br />Kasvatusasioihin en ota juurikaan kantaa, sillä olen todennut meidän olevan mieheni kanssa niistä asioista aivan eri linjoilla: minusta hän passaa lasta liikaa eikä vaadi juuri mitään, itse olisin selvästi tiukempi. Jos sanon jostain lapseen liittyvästä asiasta, mieheni hermostuu todella helposti. Vaikka hän ei sano suoraan, että lapseen liittyvät asiat eivät minulle mitenkään kuulu, hänen reaktionsa ja äänensävynsä sanovat niin. Silloinkin kun hän tuntuu periaatteessa olevan samaa mieltä kanssani jostain lapseen liittyvästä kysymyksestä, se ei millään tavalla realisoidu käytännön toiminnassa. On välillä raskasta olla positiossa, jossa mieheni ja hänen entisen vaimonsa ratkaisut lapsen suhteen vaikuttavat vääjäämättömästi minunkin elämääni, mutta en ole millään tavalla keskusteluosapuoli. <br /><br />Pitää peesata aikaisemmin kirjoittanutta anonyymia, joka totesi, että vapaaehtoisesti lapsettomalle uusperhe-elämä on aika perseestä. Pakko sanoa, että näin se on. Tiedän oikeasti päässeeni helpolla, sillä lapsen äiti on suhtautunut minuun koko suhteemme ajan asiallisesti, eikä pojan kanssa ole tullut konflikteja. En kuitenkaan ole itse lainkaan lapsiorientoitunut enkä koe saavani lasten seurasta mitään lisäarvoa. Mieheni poika ei varmasti ole mitenkään poikkeuksellisen vaikea tai huonosti käyttäytyvä lapsi, mutta minulla vain on nollatoleranssi lapsen kiukutteluun ja oikutteluun. Aikuisten kanssa toimiminen on niin paljon helpompaa!<br /><br />Mieheni on kuitenkin maailman ihanin. Tavallaan se, että hän on mukana lapsensa elämässä, on osa sitä, mitä hänessä rakastan, sillä eihän kunnollinen ihminen hylkää lapsiaan. Välillä vain toivon, että olisimme tavanneet ennen kuin hän oli ehtinyt hankkia lapsia, mutta samalla tiedän, että lapsettomuudesta olisi todennäköisesti muodostunut ongelma suhteessamme, sillä hän oikeasti pitää lapsista. Hänen elämästään puuttuisi jotain, jos hän olisi lapseton, eikä sellaista voi rakastamalleen ihmiselle toivoa. <br />Anonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-4799091527959515418.post-54567142767831794452012-11-08T00:52:45.688+02:002012-11-08T00:52:45.688+02:00Jännää muuten, että mies olettaa sun rakastavan tä...Jännää muuten, että mies olettaa sun rakastavan tätä omaa biologista lastaan kuin omaansa, mutta ei kuitenkaan halua, että osallistut hänen kasvatukseen. Luulisi (siis en todellakaan tiedä, tää on ihan hakuammuntaa), että vanhemmuudesta on aika vaikea valita vaan tiettyjä paloja. Vaikuttaisi kuitenkin lukemani perusteella siltä, että tälle 10-vuotiaalle sun läsnäolo on kuitenkin tärkeää ja se arvostaa sitä hakeutumalla sun seuraan. <br /><br />Tsemppiä teidän arkeen!Satuhttps://www.blogger.com/profile/07628963392741369406noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-4799091527959515418.post-30217998058146434692012-11-08T00:46:10.441+02:002012-11-08T00:46:10.441+02:00Riemastuttavaa lukea myös tämmönen kommentti! Tili...Riemastuttavaa lukea myös tämmönen kommentti! Tilitit ihanan suoraan. "Uusperhe on vapaaehtoisesti lapsettomalle ihmiselle ihan perseestä." Mä voisin kuvitella, että ajattelisin itse jotain täysin vastaavaa tällaisessa tilanteessa. Mä ymmärrän, että susta tuntuu tuolta ja ymmärrän senkin, että niitä tuntoja ei halua sanoa suoraan siinä omassa arjessa, se tuskin olisi mieltäylentävää kenestäkään. Mutta joskus on vaan pakko pästää niitä vitutus-fiiliksiäkin ulos. Kiitos siis kirjoituksesta :)<br /><br />Ehkä se 7 vuotta on joku käännekohta ja tilanne helpottuu.<br /><br />Satuhttps://www.blogger.com/profile/07628963392741369406noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-4799091527959515418.post-60223402954302885972012-11-08T00:40:29.647+02:002012-11-08T00:40:29.647+02:00Kiitos! Tässäkin tuli monta mielenkiintoista point...Kiitos! Tässäkin tuli monta mielenkiintoista pointtia. Yksi tärkeimpiä ruuveja tässä kuviossa, kuten kaikissa perheissä, on varmastikin juuri se, miten ne kotona asuvat kaksi aikuista suhtautuvat toisiinsa ja kässäävät tilanteen. Vaaditaan varmaan aika paljon huumoriakin välillä :)Satuhttps://www.blogger.com/profile/07628963392741369406noreply@blogger.com