Tietoa mainostajalle ›

23.3.14

Miten parisuhde voi lapsen saamisen jälkeen?

Oletteko muut huomanneet, että parisuhteessa voi mennä lapsen saamisen jälkeen pitkäänkin aika lailla päin persettä?

Väitän, että lapsen saaminen ei lähennä parisuhdetta tai tee siitä viriilimpää, onnellisempaa ja kiihkeämpää. Kertokaa toki, jos poikkeuksia on. En lupaa, että uskon.

Siteerasimme Vuoden mutsi 2:ssa lukuisia onnellisuustutkimuksia, joiden mukaan onnellisuuden taso parisuhteessa laskee lapsen saannin jälkeen. Vasta lapsen ylittäessä neljän ikävuoden rajapyykin, onnellisuus palaa samalla tasolle kuin millä se oli ennen lapsen syntymää.*

Kalifornian yliopistossa UCLAssa tehdyn tutkimuksen mukaan pariskunnat, joilla on lapsia, viettivät kahdestaan alle 10 prosenttia siitä ajasta, jonka olivat kotona ja hereillä. Se on häijyn vähän. Jos töissä työmatkoineen vietetään 9 tuntia, yöllä nukutaan 8 tuntia, kotona vietettävää hereilläoloaikaa jää laskutoimituksen mukaan 7 tuntia. Siitä kymmenen prosenttia on 42 minuuttia! Eihän siinä ehdi sopia edes seuraavan viikon menoista.


Onnellisuus parisuhteessa laskee hetkellisesti lapsen saannin jälkeen on väite, jonka minä voin ainakin ihan rehellisesti allekirjoittaa. Meillä oli parisuhteessa paljon kiihkeämpää ja parempi meininki ennen kuin meistä tuli lapsiperhe.

En väitä, että nykyinen arki olisi tylsää tai mitäänsanomatonta. Meillä on kolmisin usein todella hauskaa. Mutta siinä kolmiossa on jatkuvasti lapsi läsnä – emme me ole enää pari vaan kolmihenkinen perhe. Välillä tuntuu, että olemme jalkapallojoukkue, jonka tärkein tehtävä on rakentaa hyvä tiimi ja saada arki sujumaan ilman turhia kupruja. Meillä on yhdessä hyvä meininki, mutta se ei ole samaa kahdenkeskistä viilettämistä kuin silloin aikaisemmin.

Sitä paitsi olen pannut merkille, että yllättävän moni on kaveripiiristäni eronnut yhteisten lasten ollessa 2–4-vuotiaita. En olisi näitä eroja osannut mitenkään ennustaa, sillä parisuhteissa ei ollut mitään isosti vialla (kuten puolisona väkivaltainen kilipää tai aktiivinen syrjähyppijä). Suhde ei useissakaan tapauksissa ollut tuore, vaan yhteistä onnellista historiaa oli takana useita vuosia ennen lasten syntymää. Jos yhteistä hyvää meininkiä ei yrityksistä huolimatta löydy, eroaminen on varmasti järkevä ratkaisu. Mutta miksi niin moni eroaa juuri tässä vaiheessa – onnellisuuden neljän vuoden kuolemanlaaksossa?

Veikkaanpa, että yksi syy saattaa olla se, että parisuhde ei eroa haluavasta tunnu enää toimivalta, koska koko elämä on lapsen saannin myötä muuttunut täysin ja parisuhde siinä mukana. Jos parisuhde ei tunnu enää yhtä hyvältä kuin ennen, sen voi tulkita olevan huono. 

Myönnän, että on hetkiä, jolloin omakin parisuhde tuntuu valjulta, tylsältä ja liian arkiselta. Kun se harmaa tylsyys iskee ja toisen tapa pukeutua rumiin virttyneisiin kalsareihin alkaa tympiä, yritän muistuttaa itseäni kahdesta asiasta. Ensinnäkin yhteisen lapsettoman vapaa-ajan järjestäminen (ilman pierueggareita) on parisuhteelle todella tärkeää. Muuton me todella muutumme jalkapallojoukkueeksi. Toiseksi: Pitää hyväksyä se tosiasia, että elämä ja parisuhde nyt vaan muuttuu. Eivät lapset ole ainut asia, joka laittaa arjen uusiksi ja asettaa parisuhteen uusiin ulottuvuuksiin. Voi sitä elämässä pahempaakin sattua.

Jos tarpeeksi pitkään jurppii eikä mikään auta ja parisuhde kuluttaa enemmän kuin antaa, niin ainahan sitä tosiaan voi erota. 

Kuka muu myöntää, että oma parisuhde on lasten myötä muuttunut? Hyvään vai huonoon suuntaan? Te, kenellä on vanhempia lapsia, palautuiko parisuhde kiihkeämmälle tasolle lasten kasvettua? Palautuihan?
  
*) Clark, Andrew E. & Diener, Ed & Georgellis, Yannis & Lucas, Richard E.,. Lags and Leads in Life Satisfaction: A Test of the Baseline Hypothesis. 2008.


59 kommenttia:

  1. No ei palautunut…jalkapallojoukkue ollaan edelleen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitää vissiin laittaa pelipaidat tilaukseen...

      Poista
  2. Hyvä aihe! Silloin kun meistä tuli perhe, luettiin jostain että ekat kaksi vuotta on se todennäköisin ajankohta, jolloin voisi tulla ero, osin juuri siksi, että elämä vaan on yhtäkkiä niin erilaista ja vähän raskasta. Me ihan sovittiin, että vaikka vastaan tulisi mikä elämänrakkaus, niin ekaan kahteen vuoteen ei erota. Välillä oli kyllä aika viileätä, erityisesti vauva-aikana..

    Nyt kun lapsi on päälle 4-vuotias, huomaa kyllä, että elämä tosiaan helpottuu koko ajan. Mutta toki parisuhde on erilainen kuin ennen, mutta sanoisin että osin paljon parempi kuin aiemmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei mahtavaa, että te etukäteen otitte tämän asian esille!

      Poista
  3. Hmh. Mä kyllä oon vähän ihmetellyt aina näitä juttuja, että parisuhde väljähtyy jnejnejne, varsinkin oman lapsen jälkeen. Kyllä me ihan oikeasti ollaan lähennytty, seksi on parempaa kuin ikinä (no jos nyt ei parisuhteen ekaa vuotta ja kolme kertaa päivässä- jaksoja lasketa :D) ja sitä on yleensä 3-4 kertaa viikossa, meillä on yhteistä aikaa, pussaillaan paljon ja no, ollaan vaan ihan hemmetin rakastuneita edelleen. :D Lapsi on nyt 2,5-vuotias ja me ollaan oltu yhdessä 6,5 vuotta. Vauvavuosi oli rankka valvomisineen kaikkineen eikä mekään siis esim. olla vietetty kaksistaan kokonaista yötä kuin hmmmh. Ehkä kahdesti lapsen jälkeen? Joo, varmaan niin, tai ehkä kolme... joo, kolme. Kerran puolessa vuodessa siis ja joo, kaipaan ja kaivataan molemmat kyllä suunnattomasti sitä että saataisiin olla vaikkapa viikonloppu kaksin, kun lapsikin alkaa olla sen ikäinen että tuollaista voisi ajatellakin. Ehkä kesälomalla...

    Mutta siis, meidän yhteinen aika on illalla, lapsen mentyä nukkumaan ja mun tultua treeneistä. Katsotaan sarjoja läppäriltä ja istutaan sylikkäin sohvalla ja jutellaan vaan tai ollaan juttelematta. Oikeastaan me ei olla kamalasti stressattu siitä, että tässä nyt on tämä Parisuhde Jota Pitää Hoitaa vaan ollaan vaan oltu ja pussailtu niinkuin ennenkin. Ehkä siinä onkin meidän salaisuus :)

    Ja ääh, tuntuu että tää on nyt kauheaa leveilyä. Että lällällää meilläpä menee superhyvin vaikka paletissa pyörii molempien kokopäivätyöt, päiväkotiarki, allekirjoittaneen aikaavievä urheiluharrastus (4-7 treeniä viikkoon), kolme eri yhdistystä (kahdessa allekirjoittanut sihteerinä, mies toisen niistä puheenjohtaja ja toisen hallituksen jäsen ja kolmannessa allekirjoittanut hallituksessa), allekirjoittaneen yliopisto-opinnot, miehen moottoriharrastukset sekä perhe-elämä. Näiden lisäksi ehditään hyvin viettämään perheaikaa, parisuhdeaikaa, syömään fiksusti ja puuhailemaan kaikenlaista (esim. minä neulon paljon). Ainoa mistä tingitään on kodin siisteys :D Mutta siis, tuntuu suunnilleen maanpetturuudelta sanoa ääneen, että jaksetaan, ehditään ja halutaan tehdä tätä kaikkea ja oikeasti nautitaan elämästämme ja toisistamme ihan suunnattomasti. Ääneen sais vain valittaa ja kertoa kuinka taas löysi keskinkertaisuudesta uuden ulottuvuuden.

    En siis sano, että se keskinkertaisuus olis pahasta tai väärin. Mun puolesta! Mutta mä en tykkää siitäkään että mut leimataan sekopääsuorittajaperfektionistiäidiksi, koska en mä ole sellainen. Oon vaan aktiivinen, rakastan kaikkea sitä mitä teen ja teen kaiken ihan sata lasissa siksi, että oikeesti suhtaudun asioihin kunnianhimoisesti. Puolivalot ei oo mua varten :)

    Vähän nyt hyppi, mutta pointtini on: meillä menee perheenä ja parisuhteessa aivan mielettömän hyvin, muistetaan ja jaksetaan huomioida myös toisemme ja kaikki on vaan niin hemmetin loistavasti. Ja se 2,5-vuotias uhmadraamaqueen on vaan parantanut meidän parisuhdetta ja elämää entisestään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olisin voinut kirjoittaa tämän saman. Hyvin pyyhkii. Meillä kans sama kuin yllä "Oikeastaan me ei olla kamalasti stressattu siitä, että tässä nyt on tämä Parisuhde Jota Pitää Hoitaa vaan ollaan vaan oltu ja pussailtu niinkuin ennenkin. Ehkä siinä onkin meidän salaisuus"
      Ehkä meidänkin :)

      Poista
    2. Ootte jotain ulkoavaruuden olioita, joilla on vuorokaudessa 28 tuntia :D
      No ei vaan, tosi siistiä kuulla, että näinkin. Priorisoinnistahan siinä on paljon kyse, että miten kaiken tämän saa aikataulutettua siten, että nukkuakin ehtii.

      Poista
  4. Ekan lapsen vauva-aikana molemmat huomattiin että kyllä vaan se parisuhde muuttuu ja rajusti. Kun jatkuvasti joutuu suorittamaan arkea epämukavuusalueella (= univaje + koliikkivauva) niin ihan perus arkipäivän asioista saa mojovan riidan aikaiseksi. Kun kumpikaan ei jaksaisi mitään ja toinen käyttää argumenttina töissä käyntiä ja toinen vauvan huutoa omaan jaksamattomuuteensa niin saa olla aikamoista tahdonvoimaa että parisuhde pysyy kasassa. Me vaan päätettiin pysyä yhdessä koska 1) Lasten hankinta oli ollut yhteinen päätös 2) Uskottiin ja luotettiin siihen että "joskus" tää arki vielä helpottaa 3) Yksin olis ollu vielä rankempaa. Menin takasin töihin tytön ollessa vähän päälle vuoden. Eroa mietin ekaa kertaa lapsen ollessa 1,5v kun elämä päivähoitoineen ja rutiineineen oli asettunut hallittavaksi kokonaisuudeksi, mutta puoliso tuntui vain kaverilta (tai hyvän päivän tutulta..). Tarvittiin iso riita ja sen jälkeen reilusti yhteistä aikaa että ymmärrettiin mitä me toisiltamme halutaan ja ennen kaikkea tajuttiin että halutaan olla yhdessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eli iso riita puhdisti pöydän! Kahdenkeskeinen aika on kyllä tosi tärkeää, siitä ei pitäisi tinkiä. Mutta myönnän, että välillä on tingitty, kun työtä tehdään epäsäännöllisinä aikoina ja molemmilla on harrastuksensa.

      Poista
  5. Omassa parisuhteessa ekan lapsen syntymä aiheutti kyllä melkoisen kriisin. Musta tuntuu, että nimenomaan vastuun jakaminen ja molempien omat kipuilut siitä, että mitä tarkottaa olla äiti/isä aiheutti sen, että lapsen ollessa 1v. oltiin todella lähellä erota. Itse päätin sillon, että katotaan vielä puoli vuotta ja se kannatti. Me puhuttiin ja riideltiin samoista asoista varmaan sata kertaa, mutta pikkuhiljaa alettiin ymmärtämään toisiamme vähäsen. Mä päätin, että yritän huomioida mun miestä enemmän ja tehdä mukavia käytännön tekoja, vaikka se vituttais mua kuinka. Ja sit käytiin perheenä viikon etelänlomalla, mikä avasi omat silmät ainakin sille, että kyllä mä tota tyyppiä taidan vielä rakastaa.

    Sitten alkoi mennä taas paremmin ja tulin vahingossa raskaaksi. Molemmat ajateltiin, että voi vittu nyt se kaikki alkaa taas alusta, mutta eipä alkanutkaan. Toisen lapsen syntymä ei aiheuttanut parisuhteeseen mitään kriisiä, päinvastoin. Asioista puhuminen on todella helppoa, kun kumpikin ymmärtää, että koska aikaa kaikkeen on hyvin rajallisesti, on paras sanoa suoraan mitä ajattelee ja mikä ottaa aivoon.

    Silloin ekan lapsen syntymän jälkeen seksiä oli todella vähän, ja tän toisenkin jälkeen välillä tuntui, että haluan käyttää kaiken ylimääräisen ajan nukkumiseen. Nyt kuitenkin kun oma univaje ei oo niin valtava enää, niin me ihan sovittiin, että iltaisin ollaan yhdessä enemmän. Ei katota telkkaria tai olla facebookissa, vaan jutellaan ja harrastetaan seksiä, jos siltä tuntuu. Ja tämä on meillä kyllä piristänyt suhdetta paljon.

    Itse kehottaisin pienten lasten vanhempia oikeesti yrittämään jonkin aikaa, jos parisuhde ennen lapsia on kuitenkin ollut hyvä. Helppoahan se ei oo. Muistan itse, kuinka tein mun miehelle voileipiä iltapalaksi ja mun olis tehny mieli sylkeä niihin leipiin. Tein ne leivät kuitenkin, koska olin päättänyt että mä ihan oikeesti yritän! Ja mun mies ilahtu niistä tosi paljon, eli se kannatti. Toki, sellasessa suhteessa kun meidän suhde pahimpina aikoina oli, ei oo kenenkään hyvä olla ja jos yrityksistä huolimatta tilanne ei olis korjaantunut niin oltaisiin ehdottomasti erottu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos mahtavan suorasta kirjoituksesta. Tuo voileipäesimerkki on ihan huippu!

      Poista
  6. Aamen ja halleluja! Lasten saamisen jälkeen parisuhde on tosiaan mennyt päin persettä. Ensimmäisinä vuosina ymmärrettiin kyllä, että se kuuluu asiaan. Arki oli muutenkin yhtä selviytymistä. En yhtään ihmettele, että pienten lasten vanhemmat eroavat.

    Itse olen huomannut, että nyt kun elämä alkaa vähitellen helpottaa (lapset 3 ja melkein 5), alkaa vasta huomata parisuhteen tilan ja sen, miten kauas toisista on ajauduttu. Arki on periaatteessa ihan hyvää, mutta jotain puuttuu. Läheisyys ainakin. Olemme miehen kanssa kämppiksiä, jotka jakavat työvuorot keskenään. Yhteistä aikaa pitäsi saada, mutta sitä on vaikea järjestää (erilaiset työaikataulut, ei isovanhempia auttamassa ja miehellä ei ole yhtä suurta tarvetta yhteiseen aikaan). Ja sitten kun sitä järjestyy, niin tilanne tuntuu aika väkinäiseltä.

    Totta kai parisuhde muuttuu. Me ollaan oltu yhdessä 10 vuotta ja kaikenlaista on tullut vastaan. Toivottavasti jaksetaan sinnitellä tämänkin vaiheen yli ja löytää taas uudelleen läheisyys ja yhteys. Mutta kyllä sitä tulee miettineeksi, olisiko onnellisempi yksin. Ja että kuinka kauan on valmis tinkimään omasta onnellisuudestaan ehjän perheen vuoksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama, me on oltu yhdessä 7 vuotta ja lapsi nyt 3 v. Isovanhemmat (molempien puolelta 1) auttaa kyllä, mutta jos on "lapsivapaata", mies mielummin menee kavereidensa kanssa kun viettää aikaa mun kanssa kahden. Jotenkin väkinäistä yrittää edes keksiä yhteistä tekemistä kun toista ei kiinnosta.

      Poista
    2. Tuo on meidänkin perheen ongelma. Parisuhde on kuralla, mutta miestä ei kiinnosta tehdä asian eteen mitään. Onnistuminen edellyttäisi sitä, että molemmat haluavat onnistua. En tiedä onko siinä jotain tuttua tai hienoa, että voi möyriä paskassa fiiliksessä sen sijaan että yrittäisi tehdä asialle jotain.

      Poista
    3. Oon ehdottomasti samaa mieltä teidän kanssa: yhdessä tekeminen ja oleminen vaatii molemmilta siihen tahtoa. Jos toinen on ns. kivireki, ei se ainakaan tilannetta paranna.

      Poista
  7. Ei ole suhde palautunut vaikka lapset ovat kasvaneet. Harrastusrumba on muuttunut vaan hullummaksi vuosi vuodelta ja meistä vanhemmista on tullut projektipäälliköitä tässä projektissa nimeltä arki. Ja nimenomaan yhdessä projektissa kaksi päällikköä... Se kertookin kaiken parisuhteen tilasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Proikkareiden pitäisi vetästä pari yhteistä K-18-tiimipäivää?

      Poista
  8. 10 vuoden suhde päättynyt lapsen ollessa 2- vuotta. Osuvasti kirjoitettu kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No voi kökkö.
      Tai toisaalta, miksiköhän sanoin kökkö. Koska kyllähän ero voi olla ihan hyväkin juttu. Se riippuu niin tilanteesta.

      Poista
  9. Onhan tää niin tätä. Huippu hyvä ja täysin tosi oli kirjoituksesi. Mutta rakastan varmasti enemmän kuin koskaan tämän 18-vuotisen rakkauden aikana, kun tuossa matkassa mukana pyörii nyt vilkkaat pojan viikarit. Tuntuu että on paikkansa löytänyt.

    VastaaPoista
  10. Meilä on kolme nappulaa, nuorin 14, keskimmäinen 17, vanhin 22. Yhdessä oltu 26 vuotta, joista 25 naimisissa. Palautuu se ennalleen. Ekan lapsen jälkeen ollut 8 keskenmenoa ja nuorin syntyi 15 viikkoa etuajassa, niin että...semmoinen "erilleen kasvaminen" eron syynä on mielestäni todella keksitty syy ja kuvastaa ihmisen haluttomuutta ratkoa ongelmia. Pakeneminen ei ole ratkaisu mihinkään. Jos taas olo tuntuu futispändin huoltajalta tai projektipäälliköltä, kannattaa katsoa peiliin ja miettiä, mikä elämässä on tärkeää. Ei ainakaan vapaa-ajasta stressaaminen.

    VastaaPoista
  11. Kyllähän tämä tutulta kuulostaa. Mutta omalla kohdallani voisin sanoa ettei mikään ihme kun näin jälkeenpäin ynnäilee. Tiesin jo nuorena aika tarkkaankin minkälaisen aikuiselämän halusin lopulta saavuttaa ja olin vain niin hullun rakastunut, enkä nuoruushuumassani tajunnut ettei mieheni todellakaan edustanut sitä mun kaavailemaa elämäntapaa vaikka oltiin vuosia yhdessä ennen muksia.

    Tylsää mun elämä kyllä olis jos olisin "haluamani" tien valinnut ja ei tässä hanskoja naulaan kannata iskeä vaikka huuma ja hellyys ei ihan meitä kuvaakaan. Tuo onnellisuuden kuolemanlaakso -termi iski kyllä aika lujaa... Mä aina ennen mietin mistä niitä rujon näkösiä tyhjäkatseisia rattaitaan työnteleviä naisia oikein tulee. Äskettäin huomasin että olen liittynyt heihin. Tukka jatkuvasti takussa ja takki hiekassa, taskut täynnä räkäisiä papereita.

    Mutta hei toivoa on, pari viikkoa sitten muksu ilmotti vessan ovella; "itte, ovi kiinni!!" Jäätiin miehen kanssa tuijottamaan toisiamme. Että siitä se kai taas lähtee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi "mä meen nyt itse vessaan" on niin isko askel. Se tuntui isolta päivältä.

      Poista
  12. Lapset 8 ja 2 v. Yhdessä 10-vuotta ilman kihloja ja naimisia. ;) Välillä arki on tosi skebeliä, mutta sattui käymään tuuri ja valitsin miehen joka kantaa kortensa. Kekoon ja vähän muuallekin. Meitä lapset on enimmäkseen yhdistänyt, vaikka myös raskasta on ollut. Toisinaan kommunikaatiomme on vihaisia mulkaisuja, toisinaan seksiä vuorenhuipulla (kirjaimellisesti) Haaveilen vielä yhdestä lapsesta.

    Sylvia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Njääh, ei tuo mies halua. :)

      Poista
  13. Meillä lapset 2v ja 2kk. Parisuhde voi hyvin, vaik toi 42 minuuttia päivässä on ihan liioittelua. Meillä on ehkä tsägällä 15 minuuttia yhteistä hereilläoloaikaa vuorokaudessa. Ollaan kyllä käyty läpi iso kriisi ennen lasten tekemistä, ehkä se lujitti päätöstä pysyä yhdessä. Toki tapellaan pikkuasioista kun ollaan väsyneitä, mutta tajutaan molemmat että se johtuu vain unen puutteesta. Ehkä mä elän jossain kuplassa ja sitten kun on taas enemmän aikaa, huomataan että ei tämä toimikaan. Mut nyt näyttää ja tuntuu hyvältä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mustakin se kuulosti aika hurjalta se 42 minaa :D

      Poista
  14. Kyllähän parisuhde tuntuu aika väljähtäneeltä näin vauvavuoden lopulla. Meillä lapset 4v ja 11kk. Arki on sitä perussuorittamista, että saadaan arki rullaamaan. Eipä ole juuri jäänyt yhteistä aikaa siipan kanssa. Univaje vaivaa ja ei oikein ole energiaa muuhun. Olisi taas kiva jutella ja pohtia asioita toisen kainalossa. Läheisyyttä itse kaipaisin lisää, jospa sitten lähiaikoina, kun kuopuskin hieman kasvaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin varmaankin käy... Mä ainakin huomasin, että siinä kohtaa kun lapsi alkoi nukkua paremmin, kaikki oli paljon parempaa ja helpompaa.

      Poista
  15. Jaa-a. Mitä olen omia vanhempiani seurannut, niin uudelleenlähentyminen tapahtuu viitisen vuotta sen jälkeen, kun nuorinkin lapsi on muuttanut pois kotoa. Sitä odotellessa: pikkulapsiaika on yli 40 vuotta kestäneessä avioliitossa hyvin lyhyt Vaihe.

    VastaaPoista
  16. Aina vähän ihmetyttää, kuka kuvittelee elämän jatkuvan entisellään lapsen jälkeen. En ymmärrä miten se olisi mahdollista edes teoriassa. Onhan se nyt ihan eri asia viettää aikaa kahden aikuisen kesken, kuin niin että mukana on lapsia, joista pitää huolehtia. Silti aika moni tuntuu hämmästyvän, kun niin käy? Mutta pointti on se, että erilainen ei välttämättä ole huonompaa. Elämää lasta ennen ja sen jälkeen ei koskaan pitäisi verrata keskenään, koska se on sama kuin vertaisi polkupyöriä ja pölynimureita. Ei niillä ole mitään tekemistä keskenään. Siksi sen menneen perään on turha haikailla, järkevämpää olisi keskittyä siihen mitä on nyt, ja mitä niissä realiteeteissa on mahdollista luoda. Lasta suunnitteleville puolestaa pitäisi etukäteen tähdentää, että päätös hankkia lapsi on samalla päätös luopua elämästä sellaisena kuin sen tuntee. Tilalle saa tietysti paljon muuta, mutta ei sellaista, mitä voisi verrata siihen aikaan ennen lapsia.

    VastaaPoista
  17. No todellakin muuttui. Varmaan hyvään suuntaan siinä mielessä, että ollaan entistä tiiviimmin "me". Meidän perhe. Sitten siinä parisuhdeajassa huonompaan suuntaan. Ensisijaisesti varmasti siksi, että väsyneenä sängyssä tekee vain mieli nukkua.

    Mutta sitten just tällä viikolla luin jutun, että mitä tasa-arvoisempi parisuhde, sitä vähemmän seksiä. Otan tästä irti sen positiviisen aspektin. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin näin tosta jutusta otsikon jossain. Ei kandee uskoa :)

      Poista
    2. Tai no, mitä mä mistään tiedän :D Mutta kuulosti jotenkin omituiselta tuollainen korrelaatiosuhde.

      Poista
    3. Molemmat tekee yhtä paljon hommia niin molemmat on ihan yhtä väsyneitä, niin kumpikaan ei kertakaikkiaan kykene ajattelemaankaan seksiä, kun uni menee edelle? Tai molemmilla on yhtä paljon omia menoja = ei todellakaan koskaan olla kotona yhtä aikaa? ;)

      Poista
    4. Näin mäkin sen näin. Että hoh-hoijakkaa, kumpaakin väsyttää ja molemmat ovat rättipoikki. Ei muuta kuin nukkumaan.

      Poista
  18. Tutulta kuulostaa, tosiaankin! Elämäni isoimman henkilökohtaisen kriisini kävin läpi tämän äidiksi tulemisen yhteydessä, ja kun mieskin oli uudesta roolistaan isänä hyvin hämmentyneessä mielentilassa, niin siinä ei kumpikaan pystynyt toista tukemaan, kun yritti itse jotenkin säilyttää järkensä päivästä toiseen. Parisuhteesta ei oikeastaan voinut edes puhua pitkiin aikoihin. Nyt lapsi täyttää 3 vuotta ja vasta viime aikoina on alkanut näyttää siltä, että ehkä tästä vielä parisuhdekin jonain päivänä tulee.

    Tuo yhteinen, lapsivapaa aika on meilläkin todettu tosi tärkeäksi ja puolisen vuotta sitten lanseerattiin "kotitreffit". Järjestetään kalenterista silloin tällöin viikonloppuna 1 vrk siten, että lapsi on hoidossa isovanhemmilla ja me kahdestaan kotona. Tehdään hyvää ruokaa ja köllötellään sohvalla sylikkäin telkkaria katsellen. Aamulla saa nukkua pitkään ja nauttia läheisyydestä kunnolla nukutun yön jälkeen. Tämä konsepti on meillä osoittautunut toimivaksi, koska samalla on pystytty puhumaan mieltä ja parisuhdetta kaihertavista asioista rauhallisessa ilmapiirissä ja keskittymään kuuntelemaan toinen toistaan. Näiden keskusteluiden pohjalta ollaan alettu ymmärtää paremmin toisen ajatuksia ja käyttäytymistä ja nyt parisuhde on paljon paremmalla tolalla kuin aikaisemmin. Mutta sen verran koville on ottanut, että ei taideta uskaltaa enempää lapsia tehdä, koska edelleen molemmat on vakuuttuneita siitä, että avioero siitä hyvin suurella todennäköisyydellä seuraisi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kotitreffit - ihan mahtava konsepti! Jos on yksi vapaapäivä ja -yö, en halua tuhota sitä ihanaa pitkään nukuttua aamua baari-illan jälkeisessä darralla.

      Poista
  19. Valitettavan usein pikkulapsien vanhemmat päätyvät eroon. Mun on kyllä vaikea kuvitella, että joku ihan tosissaan kuvittelee elämän ja parisuhteen pysyvän ennallaan, kun kuvioon lisätään täysin avuton otus, josta pitäisi saada kasvatettua täyspäinen yhteiskunnan jäsen.
    Meillä parisuhde ehti 8kk ikään, kun yhteisellä päätöksellä alulle saatettu esikoinen ilmoitti tulostaan. Raskausaikana mä mietin muutamaankin otteeseen, että tulikohan tehtyä elämäni suurin virhe. Miehellä ei ollut mitään kokemusta lapsista, saati sitten hormonihöyryisestä naisesta. Usein mä tunsin olevanin _niin_ yksin. Sitten poika syntyi 6vkoa etuajassa ja mies pääsi opettelemaan isyyttä ihan oikeasti pienen kanssa. Siinä vaiheessa mä tajusin valinneeni ainakin juuri oikean isän lapselleni. Parisuhdekin voi hyvin ja läheisyyttä riitti. Pojan ollessa puolivuotias aloin odottaa toista. Raskausaikana tuntui, että meidän tarpeet aikuisina ei oikein kohtaa. Mä olisin kaivannut enemmän huomiota js hellyyttä. Sitten toinenkin tuli vähän kiiruhtaen ja draamankaarta venyttäen maailmaan. Taas tajusin, että mies on kyllä mulle se ankkuri, joka pitää meikäläisen kasassa. Juniorin eka vuosi on ollut täysin erilainen kuin esikoisen, haastavaa, väsyttävää. Lapsi itse on luonteeltaan pelkkää aurinkoa, mutta sekään ei loputtomiin kanna, kun univaje rassaa, mies tekee vuorotyötä, esikoinenkin on vielä pieni ja molemmat muksut uhmailevat.
    Joulun alla järkättiin meille eka lapsivapaa kymmentuntinen puoleentoista vuoteen. Mua rehellisesti pelotti, onko meillä mitään yhteistä. Siinä vaiheessa yhteistä taivalta oli takana 3,5 vuotta, jonka aikana ei tavallista arkea ollut juuri ehtinyt olla. Oli alkuhuuma, yhteenmuutto, esikoinen, kihlat, naimisiinmeno, toinen lapsi. Oli ihana huomata, että sieltä väsyneiden vanhempien kuorten alta löytyi yhä ne toisiinsa ihastuneet ja rakastuneet ihmiset, vaikka suhteen "huoltaminen" on ollut lähinnä sitä, että iltaisin lasten nukahdettua istutaan sohvalla telkkua katsellen ja mies rapsuttelee mun selkää.
    Viime viikonloppuna vietiin muksut hoitoon yön yli. Illan hämärtyessä kaupungilla miehen käsikynkässä roikkuen kävellessä olo oli villi ja vapaa, ja samalla ikävä lapsia kohtaan kasvoi. Käytiin syömässä ja kotona oltiin jo paljon ennen kuin baarien eteen alkoi kertyä jonoja. Sohvalla, mies mun selkää rapsutellen :)
    Kotoa opittu malli on mulla se, että erota ei saa, ennen kuin on tarkkaan harkittu plussat ja miinukset. Ja ehdottomasti rauhallisin mielin, ei riidan jälkeisessä tunnekuohussa. Kotoa myös on opittu, että vaihtaa saa, kunhan vaihtaa parempaan. Sekin vaatii kunnon harkintaa. Synkimmälläkään hetkellä ei vielä ole tullut oloa, että yksin olisi parempi. Päinvastoin. Musta tuntuu, että mä en pärjäisi ilman miestäni. En vanhempana, mutta vielä enemmän mä tarvitsen ja haluan pitää hänet kumppaninani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos mainiosta kirjoituksesta, olen monessa niin samaa mieltä. Kiitos!

      Poista
  20. Tosi hyva aihe! Me ollaan oltu yhdessa kohta 10 vuotta, ja lasten saanti on kylla olut se isoin myllerrys suhteessa. Tosin kylla 10 vuoden suhteessa olisi varmasti ilman lapsiakin tullut aallonpohjia ja huippuja vuorotellen (ja tulikin, ilmankin lapsia). Mun mielesta on tarkeaa tiedostaa etta valilla se oma puoliso voi olla maailman arsyttavin ihminen mutta se ei tarkoita sita ettei rakasta toista. Jos jaa liikaa piehtaroimaan niihin inhottaviin tunteisiin niin voisi helposti ajatella etta eihan taa oo mikaan jarkeva suhde, etta kaikilla muilla on varmasti enemman rakkautta/seksia/yhteisia harrastuksia jne., jne. Meidan lapset on nyt 4 ja kohta 2 ja alkaa vihdoin tuntua silta etta aletaan taas saamaan omasta jarjesta kiinni univelan takaa, ja nyt on ihana huomata etta tossa se toinen vielakin on ja etta yhdessa tasta on selvitty. Ja etta ollaan toisillemme vielakin se tarkein, jopa tarkeampi kuin ne lapset (hui, sanoin sen aaneen julkisesti :) !). Elama ennen lasten saantia oli toki erilaista, vahan niin kun edellakin puhuttiin polkupyorista ja pesukoneista, mutta me ollaan kuitenkin ne samat ihmiset jotka haluaa ainakin hetkellisesti viela elaa sita polkupyoraelamaa ja onneksi siihen on myos mahdollisuus aina silloin talloin. Ja nyt kun lapsetkin on jo sen ikaisia etta heidan kanssaan voi tehda paljon niita "entisen elaman" juttuja esim. vaellusta, telttailua, matkustusta niin kylla helpottaa! Toki noita on tehty niiden pientenkin lasten kanssa mutta ei se oo paljoo muuta kun vaippojen vaihtoa ja katastrofin valttelya eli ei kovin nautinnollista aikuisen nakokulmasta ;)

    Long story short: Parisuhde heittelee ilmankin lapsia, mutta lasten kanssa varmaan enemman, Jos perusta on ollut vahva niin kylla mun mielesta ne lapset voi jopa vahvistaa sita 'me' -henkea :) Ja se intohimokin loytyy kylla, vaikka sekin varmasti aalloittain!

    -Henkka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me on oltu kimpassa noin kuusi vuotta, eli lapsi (nyt 4-v) tuli aika alkuvaiheessa. Me-henki tässä kyllä kasvaa, sen olen huomannut.

      Poista
  21. Meistä ei ole tullut jalkapallojoukkue, vaan curling-perhe. Ja oikeastaan mies aina valitsee, milloin hän jaksaa olla "ihana isä" ja osa perhettä. Parisuhde ei sisälly tähän komboon. Hän kyllä kipuilee kaikin tavoin, sen näkee sokeakin. Jotenkin ongelma liittyy siihen, että ei ole tarvinnut elämässä nähdä vaivaa minkään eteen. Kaikki on tullut kovin helposti: opiskelu, työ, parisuhdekin... ei edes taloudellisia ongelmia. Sitten kun pitäisi venyä ja kehittyä ihmisenä niin kaista loppuu lyhyeen. Parisuhteen pitäisi hänen mielestään toimia itsestään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mut kun ei se toimi itsestään. Se voi toimia helposti ja tuntua siltä kuin se toimisi itsestään, mutta ei se soljuvuus mistään taivaasta putoa. Voisikohan olla vielä mahdollista hänelle muuttua ja ottaa kynä kauniseen käteen?

      Poista
  22. Hei!

    Jos olet kiinnostunut mukaan ihonhoitotuotteiden tuotekokeiluun, ota yhteyttä: opiskelijabloggaajat@gmail.com

    T. Elisa

    VastaaPoista
  23. Hyvä kirjoitus! Meilläkin parisuhde muuttui nyt kaksivuotiaan pojan syntymän jälkeen, mutta parempaa suuntaan. Ollaan opittu keskustelemaan enemmän asiosta, itsekin tajuan, että toinen ei osaa lukea ajatuksiani tai ymmärtää väsymystäni, jos en kerro siitä. Seksi on parempaa ja siihen on tullut uusi jännityselementti, kun yritetään ehtiä touhuta viikonloppuisin päiväuniaikaan ennen kuin pikkumies herää. Kun yhteistä aikaa on rajallisesti, otetaan siitä kaikki irti! Pussaillaan, halaillaan, tai jos on ihan naatti, istutaan vain vierekkäin sohvalla. Miehen kasvua isäksi on ollut ihana seurata ja vähän väliä ylpeys oikein läikähtää rinnassa, kun hän lempeästi opettaa poikaa tekemään jotain asiaa. Joten ainakin meillä lapsen saannin myötä rakkaus on lisääntynyt!

    VastaaPoista
  24. Kolme sanaa: Lapsi Ajoissa Nukkumaan. Toimii meillä. Kun ilta kahdeksasta asti on aikaa parisuhteelle tai molempien vanhempien omalle ajalle, ei voi oikein valittaa, että ei ole yhteistä aikaa.

    Kyllähän se suhde vähän muuttuu lapsen tultua, mutta eikö se vuosien kuluessa muutu lapsettomillakin pariskunnilla? Lapsettomienkin suhde voi väljähtyä ja ero tulla riippumatta siitä onko jälkikasvua vai ei. Siinä mielessä minusta tuntuu, että lapsi on lähentänyt suhdettamme, kun yhteistä puhuttavaa ja ilonaiheita tulee lisää :D

    Ja se intohimo.. Sille on aikaa, kun vaan laittaa sen lapsen ajoissa nukkumaan :D

    VastaaPoista
  25. Useimmat täällä kirjoittajat ovat yhden lapsen äitejä. On aikaa vielä a) kirjoittaa b) miettiä miten menee parisuhteessa. En tahdo pilata bileitä, mutta 2 lasta ja yli 15 vuotta yhdessä….kyllä me tosiaan ollaan se jalkapallojoukkue, vaikka välillä yritämme toisillemme kuitenkin pusun antaa.

    VastaaPoista
  26. Tää on niin totta! Upee postaus! u rock!! Ja uusi lukija ilmottautuu! Jäin koukkuun =DD tervetuloa meitä seuraamaan tutipuu2012.blogspot.fi

    VastaaPoista
  27. meillä eka lapsi ei hirveesti muuttanut mitään, vaikka yhteistä aikaa ilman lasta olikin vähän. Todellinen kriisi iski toisen lapsen syntymän jälkeen. Yhteys meinasi katketa eikä kumpikaan osannut olla toiselleen tukena... no nyt kun ollaan selvitty ensijärkytyksestä (lapset tällä hetkellä 1 v11kk ja 6 kk) menee taas hyvin. Paitsi että ollaan todettu että jos yhden lapsenkin yöhoito on ollut miltei mahdoton toteuttaa, niin kahta lasta ei otakaan sitten enää juuri kukaan hoitoon yön yli...

    VastaaPoista
  28. Kyllä, parisuhde on muuttunut lapsen (9kk) saamisen jälkeen ja meistä on vahvasti tulossa se jalkapallojoukkue. Seksiä on toooodella harvoin ja romantiikka on muuttunut kiihkosta satunnaisiksi suukoiksi. Mutku mua ei haittaa! Eikä tunnu haittaavan miestäkään. Molemmat tietää, että tää makuukammarin "kuiva kausi" on vain vaihe, olkoon se sitten vuoden tai kymmenen vuoden mittainen, ja elämässä ja parisuhteessa voi tapahtua vaikka mitä hyvää ja kiihkeää vielä sen jälkeen. Olen todella onnellinen näin, koska elämässä on niin paljon kaikkea antoisaa: ihana lapsi, työ ja perheen yhteinen hengailu ja huumori. Jos tää hehkutus ärsyttää, niin laittakaa kommentti seksivajetta helpottavien imetyshormonien piikkiin.

    VastaaPoista
  29. 12 v yhdessä ja 10 kk lapsi kun erottiin. Mies kadotti innon parisuhteen hoitoon ja en kestänyt sitä yksinäisyyttä. Itkin ja voin huonosti tämän johdosta kun asuin viim. 6kk siellä kuolleessa suhteessa. Pariterapiakaan ei auttanut enää. Elämä alkoi kun muutin pois ja terapia oli ohi. Miten toiselle voi opettaa läheisyyttä jos hän ei ymmärrä tarvetta? Onneksi sain ihanan pojan...

    VastaaPoista
  30. About 10v yhdessä ja lapset 3v ja 6kk. On raskasta sanoa että parisuhdetta ei oikeastaan enää ole ja seksiäkin on harvoin... n. 1kerta /kk. Rakastan vaimoa ja lapsia ihan älyttömästi, mutta samalla kaipaan vaimoni kosketusta ja tunnetta olla haluttu. Ollaan vaimon kanssa keskusteltu tästä asiasta useasti, mutta tuntuu että vaimoani ei vaan kiinnosta. Onko eroaminen pitkällä tähtäimellä ainoa oikea ratkaisu vai onko olemassa jotain muita fiksuja ratkaisuja. Käyn päivät töissä ja hoidan lapsia iltaisin kun vaimo käy urheilemassa ja mahdollisuuksien mukaan tapaamassa ystäviään. Olen yrittänyt antaa mahdollisimman paljon omaa aikaa ja tehdään asioita myös yhdessä paljon, mutta rakkaus ja intohimo on vaimoni puolelta kadonnut kokonaan. Olen jopa harkinnut seksisuhdetta avioliittoni rinnalle, jos se pelastaisi perheemme, mutten ole vielä halunnut sitä tehdä, koska epäilen sen hajottavan perheemme. Voisko joku ystävällinen ihminen auttaa mut pois tästä umpikujasta ?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa! Kiitos kommentista! Tämä blogimme päivittyy tällä hetkellä vähän harvakseltaan, joten nostimme aiheen kesksuteluun täällä: http://www.projectmama.info/2015/03/miten-parisuhde-pelastetaan.html

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...