Iik, lapsia ravintolassa!

Hannan blogissa on menossa melkoisen ärhäkkä keskustelu siitä, saavatko lapset näkyä ja kuulua ravintolassa. Itse ravintolabisneksessä mukana olevalla äidillä on aiheesta selkeä mielipide: tervetuloa, koko perhe.

Suomessa tuntuu olevan tapana, että kaikki nolosti käyttäytyvät kansanryhmät kuten vanhukset, ulkomaalaiset, vammaiset, lapset ja kuolleet pidetään mahdollisimman paljon pois normaalien ihmisten normaalia elämää häiritsemästä. Ei siis ihme, että tällaisessa harhaisessa todellisuuudessa kikattavat lapset tuntuvat pelottavilta, parin pöydän päästäkin.

Pelko lapsia kohtaan on sekä aiheellista että aiheetonta. Ruokarauhan perään määkivät anonyymit niputtavat kaikki kersat häiriköiksi, jotka pitävät ravintolaa huvipuistona. Minulla on uutisia: lasten syyttäminen on lyhytnäköistä. Jos lapset eivät osaa käyttäytyä, syy on dorkien vanhempien. Sitäpaitsi pöytätavat osaavia ipanoita löytyy. Nämä hyväkäytöksisetkin lapset kertovat välillä älyvapaita juttujaan liian kovalla äänellä ja kaatavat maitolasinsa. Huomautan, että sottaaminen ja möykkääminen eivät ole pelkästään lasten syntejä. Ja kannattaa ottaa omat diapamit mukaan, jos tuolissa keikkuminen hermostuttaa.

Muutama asia maailmassa täytyy vain hyväksyä vaikka kuinka ärsyttäisi. Yksi näistä asioista on se, että lapset ovat lapsia. Ne ovat aikuisia lyhyempiä, tyhmempiä, arvaamattomampia, spontaanimpia ja ajattelemattomampia - myös ravintolassa. Lapset kuitenkin kasvavat, jos heitä kasvatetaan. Ravintolaan lapsensa roudaavat vanhemmat suorittavat tärkeää tehtävää: opettavat jälkikasvulleen tapakulttuuria - ainakin osittain oman ruokahetkensä kustannuksella. He ansaitsevat aplodit. Heidän kersansa oppivat käytöstapojen lisäksi, että Saarioisten äidit eivät vastaa ihan kaikista safkoista.

Ravintolascenessäkin olisi kaapistatulon paikka. On jo olemassa alle 18-vuotiailta kiellettyjä lomahotelleja. Minä haluan tarkemmin tietää ravintolan valitseman asiakaslinjan - en kaipaa nauravia nakkeja vaan henkilökunnan, jolla on pelisilmää, ja todellisuudentajuisia kanssa-asiakkaita. Lapsia enemmän minua nimittäin ällöttävät aikuiset.

Kerroskattilat kolisevat

Olenko ilonpilaaja, kun kysyn, miksi ihmeessä vietämme äitienpäivää? Pohdimme tätä myös Vuoden mutsi -kirjassa, jossa Katja osuvasti kirjoitti:

"Ongelman ydin lienee se, että en vieläkään tiedä, mitä äitienpäivänä kuuluu juhlia. Synnyttämistä? Hoivaviettiä? Pelkkä synnyttäminen ei tee äitiä ja hoivata voi koiraakin."



Joulun maallinen tarkoitus osuu jonnekin loman, uutuus-Remesten ja mahaläskin maastoon. Juhannuksena ollaan suomalaista: soitetaan Lapin kesää ja katsellaan saunassa lämmennyt kolmosolut kädessä suomalaista järvimaisemaa. Vappuna osa jengistä pätee koulutuksellaan vetämällä päähän kaapissa kellertyneen lippiksen. Yliopistoon päässeet juhlivat sitä, että eivät ole vielä saaneet itselleen koulutusta. SAK tarjoaa jossain munkkikahvit ja puhuu työläisaatteesta.

Mutta entä äitienpäivä? Koen äitinä olemisen yhtä kummallisena juhlapäivän syynä kuin sen, että olen nainen tai tykkään lukemisesta tai että minulla on ystäviä. En osaa suhtautua. Vaivaannuttavaa. Asennevamma.

Koska minä en edelleenkään tiedä, niin kysyn teiltä. Kun juhlimme äitienpäivää, niin mitä me itse asiassa juhlimme?

Kuva Letcombe