Perhe-elämään liittyy paljon asioita, jotka ovat olemassa, mutta joista puhuminen on epämiellyttävää, jopa kiellettyä. Kun tabusta puhuu, ihmiset loukkaantuvat, raivostuvat tai sulkevat korvansa. Äiti-myytin penkominen on yhtä luvatonta. Me sörkimme Sadun kanssa (sekä blogeissa että kirjassa) molempia. Asenteet ja mielikuvat muuttuvat, kun niistä puhutaan.
Kirjassa muun muassa vitsaillaan äitiydellä. Myyttinen äiti ei ole hauska tai kepeä. Onneksi blogosfäärin aktivoitumisen myötä moniäänisyys on lisääntynyt ja lastenkasvatuspsykologit eivät ole enää ainoita, jotka saavat puhua äitiydestä. Huumori on silti vaikea laji. Ymmärrän hyvin sen, että lukijan on välillä vaikea tietää, olemmeko tosissamme. Mikä on sarkasmia ja onko se hauskaa? Joku näkee kirjan silkkana äitiyden vihaamisena, joku taas kiittää vapauttavista nauruista. Kukin tulkitsee tavallaan, ei vääriä mielipiteitä ole.
Hyvin vahva tabu on se, että äitiydestä pitää pitää. Tästä huomautti myös kustannustoimittaja. Kirjassa käsitellään vain vauvavuoden nurjaa puolta, eikö kirjaan voisi lisätä jotain positiivisia puolia?
Olimme tässä asiassa ehdottomia: ei. Monestakin syystä.
Ensinnäkin kirjan ydinviestihän on positiivinen, vaikka kokemuksemme pohjautuvat osin pettymyksiin: sinä osaat, vaikka et olisikaan uhrautuva, osaava ja epäitsekäs äiti. Negatiivisuus on lukijan silmässä, sillä jokainen katsoo äitiyttä omien linssiensä läpi. Se, että emme kirjoita perheonnesta, ei tarkoita, ettei sitä ole. Se ei vain kuulu tähän kirjaan - eikä välttämättä muille ollenkaan.
Toiseksi äitiyshehkutusta ja pastellinsävyistä vauvaonnea löytyy kirjallisuudesta, naisten- ja perhelehdistä ja blogeista pilvin pimein. Materiaalista ei ole pulaa niille, jotka haluavat lukea uusiksi menneistä arvoista, ihanasta vauva-arjesta ja äitiyden tuomasta merkityksellisyydestä. Keskinkertaisen äidin vertaistukiryhmässä puhutaan kaikesta muusta, kursailematta. Ei se muuten olisi vertaistukea. Joka muuten on tärkeää.
Lisäksi moni äiti on valmis tunnustamaan, että välillä homma on todella syvältä, mutta samaan hengenvetoon loiventaa kommenttiaan: "...mutta on tämä niin palkitsevaa" tai "...silti päivääkään en vaihtaisi pois".* Ettei vaan kukaan kuvittelisi, että henkilö ei viihdy äitinä. Että hän katuisi valintaa, jota ei voi katua. Perhe-elämästä järkyttynyt äiti on oxymoron kuten pimeä valo. Kummajainen. Emme halunneet pistää mörköä takaisin kaappiin. Katso ihmistä.
Eräs vanhempi herrasmies on todennut, että "lapsista tullutta iloa liioitellaan". Subjektiivista tämäkin. Minä saan iloa ihan kaikista rooleistani: vaimona, ystävänä, työntekijänä, kansalaisena, harrastajana ja sisarena, myös äitinä. Toisaalta onni, jonka mittareista väännetään ihan Arkadianmäkeä myöten, saattaa olla ylipäätään liioiteltua. Onnea määrittelee myös epäonni: helpotus siitä, että vesirokko loppuu, tuottaa onnea. Ollaanko silloin miinuksella vai plussalla? Keskinkertainen antaa itselleen luvan tyytyä tyytyväisyyteen. Sitä ei tarvitse hehkuttaa.
* Satun huomautus: Kyllä todella voisin vaihtaa pois päiviä, vaikka sen ripuliyrjöhuutoraivaripäivän tai sen yön, kun patukka heräsi karjumaan vartin välein.
Mä olen paasannut samoista myyteistä ja tabuista oman lähipiirini kanssa, luojan kiitos saa kertoa myös ei ne niin onnelliset asiat niiden onnellisten lomassa.
VastaaPoistaKiitos tästä postauksesta, nyt mun on pakkko hommata tuo teidän kirja.
Paasaaminen kannattaa aina! :)
PoistaExcellent. Ei muuta lisättävää.
VastaaPoistaKiitän!
PoistaAmen. Nyt olen päässyt jo sille puolelle vauvavuotta, jolloin ei enää tee mieli tervehtiä luunelosella jokaista, joka konemaisesti vänkyttää että Nauti nyt! kun toisella on tunnin välein paskat housussa ja muutenkin koko ajan joku kuun asema väärä, itsellä karkaa koko ajan joko hiki, pissa, maito tai kaikki kolme kerralla ja perse on kolmatta kuukautta kipeä synnytyksen jäljiltä.
VastaaPoistaNautinko äitiydestä? Niistä hyvistä hetkistä, niin kuin kaikilla muillakin elämäni aloilla. Yhtä älytön kysymys kuin nautitko parisuhteestasi? No en todellakaan silloin kun toinen on umpipuntti urpo, joka tuntuu puhuvan muinaiskreikkaa ja jolla on syvällistä sielunelämää saman verran kuin keskiverto kivellä.
^mä just rakastuin sun äärettömän selkeään artikulaatioon joka kuvastaa mun ajatuksiani TÄYSIN.
PoistaEniveis, huomasittekos että tuon äitiyden vihaamisena nähtynä - tehdyn arvostelun on kirjoittanut mies? Tule poika puhumaan sitten, kun itse puserrat vaginastasi ne lapsukaiset... Siis tottakai saa olla erimieltä ja rakastaa hattaraa ja palloja ja vaippoja ja kakkaa ja tuttipulloja ja sitä kaikkea. Mutta saamphahan nauraa myös sille ajatukselle, että onko äitimyytin pakkohengissäpitäjänä sittenkin kaikki muut, paitsi äidit itse?
Jätän nyt aivotyön, enempää ei irtoa, koska tuo 6kk ikäinen shaibatruutta on vienyt ne kaikki selkeät asiat päästäni. Ne mitä jäi, on kolmevuotias ryöstänyt matkaansa.
Anonyymi, hyvin sanottu!!
PoistaMinä en lukenut tuota arvostelua "äitiyden vihaamisena", vaan hän tuntuu arvostavan kirjan inhorealistisuutta. Sitä, että se puhuu kaikista äitiyteen liittyvistä tunteista.
PoistaTuntemattomassa sotilaassa on yksi ihana tilannekuvaus:
"[Kanttiiniissa myytävien l]ehtiöiden päälle oli piirretty tyylitelty sotilas. Siinä tämä seisoi kypärä päässä, 'prässit' housuissa ja siniristilippu takana hulmusi. Kai jonkinlainen toivekuva. Ei ainakaan todellisuus. Todellisuus tungeksi jonkinlaisessa jonontapaisessa kanttiinipöydän ääressä ja elämöi:
- Älä perkele änkee väliin äijä. Me hännille."
En ole koskaan osannut ottaa äitimyytin ihannekuvaa oikein todesta, se on nimenomaa tuollainen toivekuva. Olenhan minä nyt sentään nähnyt lapsiperheitä ja ollut joskus itsekin lapsi. Ihan kelpo veronmaksajia tuntuu varsin monenlaisissa, tavallisissa perheissä kasvavan.
Ihan loistava kiteytys anonyymiltä! :D
PoistaMinusta on hienoa, että mieskin haluaa kirjoittaa äitiydestä, mutta oi miksi miehenkin pitää tarkastella äitiyttä noin laput silmillä, vaikka hänellä olisi mahdollisuus aivan uudenlaiseen näkökulmaan. Lisäksi juttu oli vähän tarkoitushakuinen: "bailaajaäidit kannustavat vetämään pullon portviiniä imettäessä..." Kyllä on bileet kaukana imetystuokiosta, oli siinä sitten kyytipoikana viinilasi tai pullo vissyä. :D
Riitta, aivan mahtava sitaatti!
Eihän mies voi kirjoittaa mitään järkevää imetyksestä, ei hänellä ole siitä kokemusta. Olen kyllä antanut itselleni kertoa, että miehet olisivat sen äitimyytin luomiseen osallisia ihan yhtä vahvasti kuin naisetkin. Esimerkiksi useimpien miesten kirjoittamien kirjojen naiskuva on niin ohut, nainen löytyy aina neitsyt-huora-madonna -akselilta, että minä niitä lukiessa samaistun miehiin.
PoistaMinä muuten olin työkaverien, miesten, kanssa keilaamassa ja sen perään vielä baarissa pari viikkoa ennen laskettua aikaa ja äitini on kai ollut baarissa vielä lähempänä syntymääni. Minusta siinä ei ollut mitään outoa, päiväkirjaan kirjoitin: "Vähän työkaverit olivat ihmeissään, että miten jaksoin ja halusin olla mukana, varsinkin kun välillä minulla oli selvästi tukala olo. En nyt viitsinyt kovin yksityiskohtaisesti selittää, mihin lapsi painoi ja kuinka se yhtä lailla painoi myös kotona."
Vasta sitten myöhemmin netistä luin, että ei noin "kuuluisi" tehdä. Tuona iltana vain ajattelin, että taisi olla viimeinen ilta vuosiin, jolloin sai mennä miettimättä lapsenhoitoa. Niinkuin olikin.
Ja minä aina paasaan siitä että ne abortinvastustajatkin ovat pääosin miehiä. Miesten ei minun mielestäni pitäisi lainkaan sekaantua tähän asiaan, kun eivät koskaan voi tietää miltä kaikki tämä raskauksiin liittyvä tuntuu.
PoistaAlkuperäinen anonyymi sen verran korjaa kirjoitustaan, että kyseessähän on itse asiassa luuvitonen, ei -nelonen. Note-to-self, ihmisellä on viisi sormea.
Poista-Sointu
Mulla romuttui se ajatuksissani ollut äiti kuva hyvin äkkiä synnytyksen jälkeen (siinä vaiheessa viimeistään kun loputkin lääkeaineet oli kaikonnut kropasta). Henkisesti ja fyysisesti raskaiden lapsettomuushoitojen jälkeen aluille saatu raskaus oli ihana. Se oli kuin oppikirjasta. Pahoinvointia, mielitekoja you name it. Synnytys oli pitkä ja kivulias. Sitä tosin osasin odottaa.
VastaaPoistaOlin aina pitänyt itseäni "pullan tuoksuisena äitinä" joka on ainakin sen kolme vuotta kotona lasta hoitamassa. Ensimmäisen puolen vuoden jälkeen kaipasin töihin enemmän kuin koskaan (ja kaipaan vieläkin). En pystynytkään siihen mitä odotin äitien pystyvän. Olin ärtynyt jatkuvasta väsymyksestä, vittuunnuin kotona nysväämisestä ja olin pettynyt siihen, että minulle oli käytännössä valehdeltu päin naamaa. En elänytkään elämäni onnellisinta aikaa. Minua ei ollut. Olin "vain" äiti. 24/7.
Sitten kun tajusin lopulta katsoa asioita toisesta näkökulmasta aloin tykkäämään tästä äiti touhusta oikein tosissani. En enää ajatellut mitä olen menettänyt vaan mitä olen saanut. Okei vieläkin ottaa pannuun ja lujaa. Poika on nyt n. 1,5 vuotias mutta ketä nyt ei välillä ketuttaisi. Ei se lapsi mikään kone ole (välillä se unohtuu).
Kävin ostamassa Vuoden Mutsi kirjan (blogia olin lukenut jo aikaisemmin). Ahmin sen kahdessa päivässä (mikä on mielestäni hyvin näillä oman ajan resursseilla) ja olin onnellinen. Joku muu ajattelee asioista samalla lailla. Joku muu on kokenut olevansa pihalla näistä jutuista. Jes! Mä en ollutkaan mikään friikki! Kiitos Satu ja Katja ehkäpä maailman parhaan kirjan kirjoittamisesta. Ihanaa kun sanoitte asiat niinkuin ne olitte kokeneet. Ei tämä Äitinä olo ole aina herkkua mutta silloin kun se on se on tosi (ällö)makeeta. <3
Ihana palaute! Juuri tällaisten kokemusten takia kirja tosiaan piti kirjoittaa.
PoistaMuistin juuri, kuinka raskaana ollessa oksensin toista päivää migreenin kourissa (kun niitä lääkkeitä ei voinut syödä...) ja neuvolasta saadussa opuksessa luki: "viimeistään tällä viikolla raskauden pitäisi (siinä todella luki pitäisi!) alkaa tuntua ihanalta". Ja sitten kun olin synnyttänyt muksua ennätysmäisen pitkään ja lopulta saanut sen ulos maailmaan, luin hesarista jonkun luomuäidin sanat: "kipu kasvattaa äityiteen". Hmmm...mitä tekemistä kivulla ja äitiyteen kasvamisella on keskenään?
VastaaPoistaNiin että kiitos teille Vuoden mutsi -kirjasta!
Joo, eihän noita oppaita voi hirnumatta lukea. :) Sana "viimeistään" jonkun tunteen yhteydessä pitäisi kieltää lailla. Kiva että tykäsit kirjasta!
PoistaTänne Turunseudun kirjakauppihin se ei ole vieläkään tullut! Onneksi on verkkokaupat :P Nyt se on tilattu :)
VastaaPoistaHommaa saattaa vaikeuttaa sekin, että ensimmäinen painos loppui viikossa! Uusi on tilattu ja sen pitäisi ennen pääsiäistä olla kaupoissa.
PoistaLoppui viikossa? Mahtavaa! Teitte aivan mahtavan työn, hyvä, että myös "ulkoisia" todisteita siitä tulee satamalla!
PoistaMinä olen varaussijalla 7/22 Helmetissä - hophop kirjan lukuun ja palauttamaan ne, jotka ehtivät jonoon ennen minua :). Mun vauvavuosina 1998-2002 ei ollut vielä näin hienoa internettiä kun nykyään ja ainoa "tuki" oli imetysmaanikko Karla Lopin imetystukikeskustelu, joka ei tosiaan mitään keskinkertaista äitiyttä promovoinut...joten on hauska lukea näin riittävän pitkän ajan jälkeen muistanko vielä ja osaanko kommentoida. No, yleisesti ottaen olen ilmoittanut, että mainitut vuodet on peruutettu mun elämästä (tekeekö se musta 36-vuotiaan??). Mies on kyllä sanonut ettei sitä lasten kuullen saa sanoa.
VastaaPoistaKiinnostavaa kuulla, miltä teksti kuulostaa pienen hajuraon jälkeen! Meillä muuten mies kieltää sanomasta kuopusta vahingoksi. Vaikka sehän se oli eikä suunnittelemattomuus tee kersasta yhtään sen huonompaa.
PoistaHei te kaikki "vääränlaisen" kuvan äitiydesta saaneet - Satu ja Katja mukaanlukien. Missä oli teidän lähdekritiikki, kun luitte äitiydestä ennen lasta? Siis oikeastiko joku uskoi niitä juttuja kaiken ihanuudesta? Eikö jo järki sano, että synnytys ei ole nautinto ja että valvominen saa pään sekaisin jne? Mua ihmetyttää tässä kaikessa se, että miten kukaan on voinut saada niin ruusuisen kuvan äitiydestä etukäteen, että pudotus todellisuuteen on niin karu, että siitä syntyy jopa kirja...? Musta tuntuu että itsellä kävi päinvastoin. Odotukset olivat niin olemattomat, että ei ole voinut kuin yllättyä positiivisesti siitä, miten _vähän_ kamalaa kaikki lopulta on.
VastaaPoistaHyvä tietysti, että tätä vertaistukea saa jos sen tarpeessa kokee olevansa, mutta edelleen ihmettelen, että miten kovat kierrokset ihmiset vetää äitiydestä. Mitä väliä sillä on, mitä muut siitä sanoo? Miksi sen pitäisi antaa vaikuttaa omiin odotuksiin tai valintoihin?
Niin, sanopa se. :)
PoistaNiin. Musta olisi oikeasti kiva kuulla pohdintaa siitä, miten te fiksut, kriittiset ihmiset päädyitte niin hakoteille heti alkuvaiheessa. Äskeiset kysymykset olivat ihan perusteltuja, koska jos sillä ei olisi mitään väliä mitä muut sanovat, tuskin te tätä kirjaa olisitte kirjoittaneet. Tulkitsen tuon vastauksesi niin, että tuon syvällisemmin et halua aihetta käsitellä?
PoistaLuulen, että jokainen meistä peilaa äitiyttää omaan äitiinsä. Jos oma äiti on pitänyt kaikki äitiyteen liittyvät ikävät tunteet omana tietonaan, niin voi olla, että hän näyttää aikuisenkin lapsen silmin jotenkin ihanteellisen hyvältä ja äitiys sitä myöten ihanan ruusunpunaiselta.
PoistaAnonyymille: Mulla ei ollut lastenhoidosta mitään kokemusta. Koska en tiennyt äitiydestä karvan vertaa, etsin tietoa, kokemuksia ja ennen kaikkea vertaistukea. Mua vitutti suuresti se äitiyteen liitetty hempeä hörhöily ja puhe siitä, ettei "ei voi tajuta mitä onni on", ennen kuin on lapsi.
PoistaSelasin kirjakauppojen tarjontaa ja pläräsin kirjaston hyllyjä löytääkseni kirjan, jossa puhuttaisiin lasten saamisesta ilman sitä yltiöpositiivista pölötystä. Iseille oli kyllä suunnattu kaikenlaista "näin insinöörimies pärjää lapsen kanssa" -manifestia, mutta mutseille en vastaavia suomenkielisiä löytänyt.
Siksi se oli kirjoitettava itse.
Ei täs maailmassa kukaan yksin pärjää, kyllä vertaistuella on väliä.
No joo, ehkä mä olen pärjännyt niin hyvin juuri siksi, ettei mullakaan ollut mitään kokemusta lapsista ennen omaani, mutta en myöskään lukenut yhtäkään opasta tai kirjaa ennen muksun syntymää. En tosin ole lukenut sen jälkeenkään. Olen harkinnut kirjanne lukemista mutta en taida lukea sitäkään. Luulen että bongaisin sieltä vaan asioita, joiden en ole tähän asti tajunnut olevan ongelmia.
PoistaPitäisköhän mun kirjoittaa vertaistukikirja kaikille niille äideille, joille äitiys ei aiheuta angstia sen enempää kuin mitään euforiaakaan millään tasolla? Mua aidosti hämmentää tässä keskustelussa, miksi vain ääripäät on edustettuina. Joko kaikki on muka vaaleanpunaista höttöä, tai sitten teidän tyyliin todella ronskia sarkasmia viljellen. Vai olenko mä joku kummajainen, kun mulle äitiys on vaan ...tavallista?
Hei anonyymi! Kyllä sillä on väliä, mitä muut sanovat. Ihminen on sosiaalinen eläin, ja aika harva meistä todella osaa olla välittämättä muiden sanomisista. Itse olin vauvavuoden aika epävarma kaiken uuden edessä, ja muiden sanomiset vaikuttivat tavallista enemmän. Nyt, kun lapsi on vanhempi, juttu on toinen. Uskallan jo sanoa ääneen, että kyllä, lapsi on elämäni hienoin juttu, mutta kyllä toukan kantaminen, synnytäminen ja kasvattaminen vuoden ikään oli elämäni rajuin kokemus. Ja mistä tässä elämässä sitten vetäisi kierroksia, jos ei äityidestä?
PoistaKoin samalla tavalla kuin Satu, että raskausaikana oli todella vaikea löytää tietoa, jota ei olisi kuorrutettu niillä pastellin sävyillä. Neuvolan oppaat ainakin olivat todella lässyttäviä, eikä siinä mitään, jos joku kokee asiat niin, mutta itse olisin kaivannut toisenlaista otetta. Ei minusta tässä vuoden mutsi -jutussa ole kyse siitä, että äityidestä olisi saanut jotenkin väärän kuvan ja pettynyt, vaan siitä, että tavasta puhua äityidestä on tarpeellista tehdä vähän monimuotoisempaa.
Ja kyllä vertaistuki olisi auttanut ainakin silloin, kun sumein aivoin pohdin sänkyni laidalla puoli vuotta lähes kaikki yöt valvottuani, että miksei minusta tunnu siltä, että tää on nyt sitä elämän parasta aikaa... nyt jo huvittaa, silloin ei :)
Jos kaikki menee putkeen, ei kai siinä tukea tai oppaita tarvita. Mutta aika usein ei mene.
Sitten voi olla niinkin, että oma äiti oli huono äiti, ja sitä vältelläkseen yrittää olla ihan älyttömän hyvä äiti mille lapsilleen. Ja kun/jos tällaista vertaistukea ei ole, niin unohtaa olla ihan vaan (keskikertainen) äiti.
PoistaJa kun nykyaikana kaikki muu on melko helppoa ja opittavissa, niin äitiydessä on jotain atavistisen animaalista, jota ei voi hallita niin kuin keskiverto akateemisesti koulutetun työpäivää. Että jos on vähänkään kontrollifriikkiyteen taipuvainen, niin on hyvä kuulla/lukea kanssasisarilta, miten arvaamatonta se äitiys on.
Olen sitä paitsi vakaasti sitä mieltä, että joitakin asioita suorastaan pimitetään, neuvoloista ja synnytysvalmennuksista huolimatta. Kuten se, miten saatanasti imettäminen sattuu äitiä (puhutaan vaan kuinka hyväksi se on lapselle).
Siksi tällainen kirja on tarpeen.
Jeps, joskus tuntuu siltä, että suhteellisuuden taju on pienten lasten vanhemmilta ihan hukassa, mutta palaa kyllä sitten lapsen kasvaessa. Ei jokainen poikkeaminen suosituksista ole Vakava Laiminlyönti (tm). On esimerkiksi ihan ok, jos kyläpaikassa ateria tulee korvattua suklaakekseillä (hyvä että syö edes jotain ja virtaa riittää), jos arkena syödään suht järkevästi.
PoistaEsikoinen tuumasi tuossa yhtenä päivänä kuunneltuaan aikuisia, kun kuopus oli kuitannut päivällisen paprikalla ja suklaakekseillä (pyöritteli se sitä pääruokaa vähän haarukalla ja taisi haarukankärjellisen maisttaakin), että ette te ole hyviä vanhempia. Sitten tuli perään, että ette te ole myöskään huonoja, te olettte sopivia.
Tuo on varmaankin paras tunnustus, mitä olen lapseltani saanut.
Aina silloin tällöin näkee jonkun kertovan, ettei ole koskaan lukenut mitään opasta, ei selannut nettiä, ei mitään, eikä tiennyt etukäteen mitään lapsista. Tällainen äiti on alkuvaiheessa täysin sen tiedon varassa, mitä synnäriltä ja neuvolasta sattuu saamaan. Jos osuu kiireettömät asiansa hyvin osaavat, kokeneet työntekijät, niin varmasti menee ihan hyvin.
PoistaVaikka meille osuikin erinomaisne pätevän neuvolan terveydenhoitaja, en pelkästään hänen neuvojensa varaan jättäytynyt, vaan hain tietoa muualtakin. Minua ei neuvojen ristiriitaisuus ole koskaan häirinnyt, päin vastoin. Ristiriitaisuus kertoo lähinnä siitä, että useimpiin asioihin mitkä lapsen kanssa takkuavat ei ole yhtä ainoaa oikeaa vastausta.
Lapsettoman kommentti tähän väliin. Mun mielestä kyse ei ole lähdekritiikistä, vaan siitä miten asiat esitetään noin yleensä. Toden totta kaikki varmaan ymmärtää, ettei lapsenkaan kanssa voi olla aina hauskaa ja ihanaa ja lässynlää. Ei voi. Mutta siitä ei puhuta eikä saa puhua, jos ei ole kivaa. Tuo ensimmäisen linkitetyn arvostelun yksi kommentti oli kuvaava, siinä sanottiin, että ei varmaan ollut pakko tehdä tenavia, jos on noin vastenmielistä. Eli jos myöntää, että aina ei ole hauskaa, asia on vastenmielinen? Mitä ihmettä?
PoistaSitä lässytystä vain tuupataan korvasta ja silmästä sisään väkisin. Jatkuvasti. Kyllähän varmaan kaikki tietävät ettei se aina niin mene, mutta jotain on pahasti vialla, jos kyseenalaistajat leimataan huonommiksi ihmisiksi. Lapseton, joka ottaa ja epäilee sitä autuutta, leimataan melko varmasti tunnevammaiseksi ihmisvihaajaksi. Äidit kai sitten huonoiksi äideiksi tms. Ei saa olla niin.
Tämän takia on hyvä, että joku uskaltaa puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Jos sitten edustettuna onkin vain ääripäät, eikö ole parempi, että edustettuna on MOLEMMAT ääripäät. Silloin nekin, joilla keskitie on hukassa, voivat löytää sen. Ne, joilla homma on hallussa jo valmiiksi, tuskin tarvitsevat oppaita muutenkaan?
Mä voin omasta puolestani sanoa, että vaikka tiesin, että vauva valvottaa, tarvitsee minua 24/7, itkee, mullistaa elämäni ym. ym., niin silti se YLLÄTTI. Siis että miten paljon se univelka oikeasti vaikuttaa, miten lujaa vauva voi itkeä (ja miten paljon!) ja kuinka se taas vaikuttaa minuun, miten ihan totta joutuu suunnittelemaan vaikkapa suihkussa käymisensä vastasyntyneen rytmin mukaan jne... Tästä tuli se kriisi. Ehkä sitä oli sitten vähän kersa (vaikka olinkin mukamas aikuinen 24v.) kun se sitten kolahti ja aiheutti kriisin. Ei näin käy kaikille, ei tietenkään, mutta oli lohdullista lukea toisistakin, joille on käynyt näin. (en tiedä tajusiko kukaan mitä ajoin takaa, mutta kummiskin...)
PoistaEhka kuuluisaan “ennenvanhaan” tuo muutos sinkkuudesta perhe-elamaan ei ollut (keskimaarin) niin suuri. Lapset tekivat paljon toita jo kotona, hoitivat sisaruksia, saivat lapsia aiemmin eika aitiytta/perhe-elamaa sen kummemmin demonisoitu kuin glorifoitukaan.
PoistaMeidan aikanamme taas kaikkea siloitellaan, niin kasvoryppyja, parisuhteita, sinkkuutta kuin vauvojakin. Mainokset pyrkivat aina antamaan paremman kuvan todellisuudesta ja kaikki “ikava” sensuroidaan, oli se sitten selluliitti, vauvakakka, seksin puute kuin yksinaisyyskin. Mainostyyli jatkuu usein lehtijutuissa, telkkariohjelmissa ja kirjoissa. Kysehan on tietynlaisesta amerikkalaistumisesta ja epamiellyttavaksi otaksuttujen asioiden valttelemisesta. Tottakai se vaikuttaa meidan kasityksiin monistakin asioista.
Toinen lapsettoman kommentti. Oon siinä vaiheessa elämää, että lapset pyörii suht paljon mielessä - tänhetkinen ajatus, on, että ehkä se parin vuoden sisällä vois olla ajankohtanen juttu. Lapsia ei oo lähipiirissä koskaan ollu kamalasti, ei etenkään kavereilla. Mun kosketus lapsiperheen arkeen on aika vähäinen. Nykyisin on pari suht läheistä ihmistä, joilla on lapsi, ja ne ihmiset on tosi erilaisia kun mä. Onkin ollut aika ahdistavaa kuunnella niiden lapsijuttuja - erityisesti, kun ei oikein uskalla kysyä mistään kun tuntuu että se vastaus on aina sellainen, että odotapa vaan kun saat lapsen. Vaikka eihän musta tule samanlaista ihmistä kun ne sittenkään kun saan lapsen. Jos mulla on kaksi kaveria, joilla on lapsi, ja ne sanoo molemmat jotain, niin on vähän vaikea harrastaa siinä mitään lähdekritiikkiä.
PoistaTän avautumisen pointti oli nyt se, että Katjan ja Sadun jutuissa mulle on oleellisinta se, ettei kaunistella ja se, että kannustetaan luottamaan itseensä. Se on oikeesti rohkassu mua tässä lapsiasiassa: ei tarvitse olla täydellinen ja lapsia voi kasvattaa monella tavalla - mun ei siis tarvitsekaan olla samanlainen kuin ne pari kaveria. Ja tärkeintä: mun ei tarvitse luopua omista ajatuksistani (vaikka väliaikaisesti hormonien takia muuttuisinkin).
Lisey: Mä ymmärsin täysin ja allekirjoitan tuon mitä kirjoitit! Muistan kummastelleeni perhevalmennuksessa terkkarin sanomaa, kuinka vauvan riippuvuus vanhemmasta tulee joillekin vanhemmille yllätyksenä ja saattaa aiheuttaa masennustakin. Ajattelin tuolloin, että "no DAA tottakai se vauva on täysin riippuvainen vanhemmistaan, kuinka joku ei sitä muka tajua??!" Noh, oman vauvan synnyttyä huomasin itse yllättyväni tuosta, juurikin esim. suihkukäyntien koordinoinnista ja kuinka usein omat aamutoimet tuntui vain olevan pakko jättää väliin (siis hampaiden harjaus saati kasvojen pesu), kun joku toinen vaati molemmat kädet jatkuvasti - myös nukkuessaan päiväunia. Että vaikka jotain muka "tietää" ennen vauvan syntymää, saattaa silti huomata vauva sylissään, että ei silti tiennytkään yhtään mitään.
PoistaLapseton täälläkin, ja hiljalleen lasten hankkimista pohtiva sellainen. Kun ei ole mitään henkilökohtaista kokemusta, ja joka tuutista tuleva info on vaan sitä ihqudaaliibalaabaa, mistä jo järkikin sanoo, että ei se voi mitenkään olla 100% koko ajan niin superjeemahtista, niin väkisin siinä ahdistuu, kun ei mistään voi tietää mitä se sitten oikeasti on. Samaistun myös edelliseen Anonyymiin siinä, että kaverit, joilla on lapsia, ovat jo lähtökohtaisesti aivan erilaisia ihmisiä kuin minä, ja aivan erilaisissa elämäntilanteissakin.
PoistaKyllähän perhe-elämää on siloiteltu maailman sivu, mutta muutama vuosikymmen sitten oli varmasti paljon vähemmän meitä, jotka eivät ole eläessään pientä lasta mitenkään hoitaneet, ennen kuin saavat oman. Realiteetit olivat siis luultavasti vähän paremmin tiedossa?
LaKana! Just eikä melkein!!!
PoistaJipii. Nauruterapiaa ostettu, eli vieressä köllii kirjanne. Sormet syyhyää päästä avaamaan se, mutta kehtaakohan sitä töissä edes lukea? Tiedän nimittäin etukäteen varmasti nauravani enemmän kuin viimeiseen vuoteen (tai ehkä peräti viiteen), joten parasta lienee säästää työkavereiden korvia ja hipsiä tauolla autoon lukemaan!
VastaaPoistaToivotan mitä parhaimpia nauruterapiahetkiä! :)
PoistaJei! Vihdoin saapui kirja postissa pitkän, ainakin viikon odottelun jälkeen, tää työyö menee varmasti lukiessa. Kiitos uskoakseni loistavasta kirjasta, blogejanne seuranneena odotukset on korkealla ;) Vauva vuosi pitää ensin kokea ja sitten sille voi jo nauraa! Annan varmasti kirjan eteenpäin lasta harkitseville ystävilleni jotta voin jälkeenpäin todeta, että ainakin yritin varoittaa!
VastaaPoistaSiis MISSÄ tätä lässytystä ja vaaleanpunaista äitiyden pumpuliunelmaa oikein työnnetään silmät ja suut täyteen väkisin, kun mä en ihan oikeasti, aidosti ole siihen törmännyt vielä kertaakaan? Blogit tuntuvat kertovan ihan siitä tavallisesta elämästä lasten kanssa iloineen ja suruineen, kuten myös työkaverit, kaverit, vanhemmat, sukulaiset, naapurit ja muut... En ihan rehellisesti ole vielä tähän ikään mennessä törmännyt tähän ihmeelliseen onnelliseen äitimyyttiin tai hehkutukseen missään, ja silti sitä vastaan on ilmeisesti hyvin radikaalia ja tärkeää taistella.
VastaaPoistaEsimerkiksi kaikki äitiblogit joita olen lukenut, ovat olleet sitä "ei se syö taaskaan, koti on sotkuinen, on meillä ihanaakin mutta joinain päivinä kyllä myisin ton torilla jos voisin" -settiä niiden hyvien hetkien seassa - kuten kuuluukin. Joskus tuntuu, että koko "äitimyytti" on pelkkä urbaanilegenda, ei siihen koskaan missään törmää mutta kaikki sitä kilpaa romuttavat...
Myytissa on mun mielesta kyse siita, etta kaikkiin lauseisiin liitetaan se kuuluisa sivulause: “Arsyttaa kun toi lapsi kiljuu, vaikka yleensa se on ihana ja rauhallinen”, “se loppuraskaus oli aika kauheeta kun ei saanut nukutuksi ja selkaa sarki, mutta oli se silti sen arvoista” jne jne. Eli kaikki yritetaan kaantaa positiiviseksi vaikkei se sita olisikaan. Kaikkea lapsiperhe-elamaan kuuluvaa negatiivista kokemusta tasoitellaan. Tama nakyy erityisesti perhe- ja vauva-lehdissa.
PoistaLisaksi aidin odotetaan keksivan aina joku ratkaisu vauvan ongelmiin. Vai mita sanoisit, jos tuttu aiti lykkaisi vauvansa sun syliin ja sanois: "emma tieda miksi se huutaa. Tee jotain hyva ystava, pliis!"
No mä olen kyllä monesti todennut ettei hajuakaan miksi se huutaa. Ei siitä kukaan järkyty. Ratkaisuehdotuksia toki tulvii. Yleensä kaikki yhtä tehottomia.
PoistaMusta kaikkein eniten tuo siirappisuus tunkee just vauva- ja perhelehdissä. Lisäks vau -kirja oli tuolta osin aika syvältä (vaikka siinä ihan asiaakin kiitettävästi oli) ja kaiken maailman pampers ja liberolässytyksistä nyt on varmaan turha edes mainita...
PoistaSamaa mieltä anonyymin kanssa, että välillä tuntuu, että on melkein jonkinlainen velvollisuus aina lisätä kaikkeen valitukseen tuo hopeinen kultareunustus vaikkei just sillä hetkellä siltä tuntuiskaan ;)
t. toinen keskivertomamma
Ai missä sitä äitimyyttiä on? Yleensä lisääntyneen missin haastattelu naistenlehdessä on erittäin hyvä äitimyytin lähde. "Kyllä tässä on arvot menneet uusiksi" ja "En voinut kuvitellakaan miten ihanaa tämä on" ovat hyviä lauseita kuvaamaan äitimyyttiä. Jep, vaikka olen lapseton, mulla on arvot ihan kunnossa ja olen aikuinen ihminen, että tuskin hirveesti sitten muutun jos lapsia hankin. Ja joo, olen nähnyt lapsia hankkineita, jotka pysyvät omana itsenään, vaikka persoonaan tulee lisänä se vanhemmuus.
VastaaPoistaIhanko oikeasti joku on lapsettomana naisena päässyt livahtamaan kysymykseltä "Joko sinulla on vauvakuume"? Ikään kuin se olisi oletusarvo ihmisen elämässä, että se biologinen tarve tulee. Miehet taas eivät saa puhua vauvakuumeestaan julkisesti, vaikka usein varsinkin toisen lapsen kohdalla se on se mies, joka sitä haluaa enemmän. Musta kaikki tämmöiset rakenteet todellakin tukee äitimyyttiä.
Täällä yksi tahtomattaan lapseton, jolta ei ainakaan saa huonoa arvostelua. Olen oikein innolla lukenut teidän molempien blogeja, ja molemmat ovat tuoneet helpotusta tähän epävarmuuteen. Minusta ei tule täydellistä, pullantuoksuista äitiä, enkä automaattisesti pidä kaikista lapsista - voinko siis todella toivoa lasta ja käyttää yhteiskunnan varoja lapsettomuushoitoihin? Teiltä olen saanut vastauksen: kyllä voin, sillä ei ne täydellisiä muutkaan ole. Kirjaa en ole vielä lukenut, mutta en usko että voin siitäkään olla pitämättä. Toimii mukavasti kontrastina, sillä jos todella haluatte tietää missä on ruusunpunaiset kuvat vauva-ajasta, tervetuloa lapsettomuusfoorumeille. Mutta se meille suotakoon, kun itse lapsenteko on niin ikävää.
VastaaPoistaKiitos hauskasta kirjasta! Se inspiroi minutkin ottamaan osaa keskusteluun.
VastaaPoistaYksi vahva myytti on äiti on äidille susi -myytti:
Äidit ovat suvaitsemattomia hormonihirviöitä, joiden mielestä vain oma tapa olla äiti on se ainoa oikea. Äidit tuovat tämän aina kaikissa tilanteissa esille tuomitsemalla kanssaäidit huonoiksi äideiksi tai korostamalla omaa hyvää äitiyttään. Äideillä on myös kova kilpailu siitä, kenen vauva kääntyy ensin mahalleen, alkaa kontata ja oppii kuivaksi.
Tätä myyttiä kuvataan tai ainakin sivutaan myös vuoden mutsi -kirjan sivulla 232, otsikon "Kenen joukoissa seisot?" alla.
Ja yllätys,rusentavan murskatuomion kirjalle antoi MIES:D.Tai no joo,mies ja mies..oma mieheni antaa minun olla rauhassa "huono äiti" Ja muistuttaa välillä etteivät muksut traumatisoidu jos en aina jaksa olla yhtä auringonpaistetta.Maalaisjärjellä pääsee yllättävän pitkälle:)
VastaaPoista