 |
| Kuva Sadun iltalenkiltä. |
Olen jälkikäteen puhunutkin mielentilastani enemmän identiteettikriisinä kuin masennuksena. Vähän aikaa sitten selvisi, että diagnoosini saattoi olla vahingossa oikea!
Törmäsin nimittäin kiinnostavaan tutkimukseen. Masennuksen ja liikunnan harrastamisen välisestä yhteydestä tehty tutkimus osoitti, että liikunta (45 min kävelyä tai kevyttä hölkkää) hoitaa masennusta lyhyellä aikavälillä yhtä tehokkaasti kuin masennuslääkkeet, mutta jo puolen vuoden tarkastelujaksolla liikunta muuttuu lääkkeitä tehokkaammaksi ja vähentää masennuksen uusiutumista selvästi enemmän.
Tämä johtuu siitä, että liikkuessa oma hallinnan tunne lisääntyy ja identiteetti vahvistuu. Kun lähdet kävelylle, otat ohjat käsiisi. Kun saat asioita tapahtumaan, alat pitää itseäsi tyyppinä, jolla on homma hallinnassa. Ilmiö on huomattu myös Mutsien kympillä. Olemme koukussa, koska jo aikaiseksisaamisesta tulee voittajafiilis. Tähän tunteeseen oletettavasti viitataan myös trendisana voimaantumisella.
Saman tunteen saa tietenkin muillakin keinoin kuin suihkimalla mustissa trikoissa puolimaratonilla. Kun tekee asioita, joita osaa ja joista innostuu - oli se sitten tyynyliinojen brodeerausta tai mökin maalausta - tunnet onnistuvasi. Olet oma itsesi omistaja, sellainen kuin haluat olla.
Minun onnekseni potku persauksiin tuli ulkoapäin. Muutuin työelämän myötä taas ihmiseksi, jonka tunnistin ja joka halusin olla. Ahdistava ajelehtiminen päättyi. Sosiaalinen elämä elpyi, aloin syödä paremmin ja liikkua säännöllisesti.
Elämä saattaa heittää ovelleni uudenkin identiteettikriisin. Sellaisen voisi aiheuttaa vaikka sairastuminen. Olisi Skandinavian kokoinen virhe kuvitella olevansa kriiseille jotenkin immuuni. Semminkin, koska olen helvetin hyvä syyttämään omista ongelmistani kaikkia muita. Koska silloin minun ei tarvitse itse muuttaa mitään, vaan muiden. Siinä kuitenkin tekee itselleen sen suurimman mahdollisen karhunpalveluksen: siirtää vastuun omasta identiteetistään ja hyvinvoinnistaan muille. Jännä kun ei muutosta kuulu.
Minkähän huoneentaulun tästä väkertäisi. Ehkä peili riittää. Siinä voi sitten pohtia, että kuka nämä silmäpussit omistaa: minä vai joku muu.
Mielenkiintoinen aihe. Tuosta liikunnan ja masennuksen yhteydestä on kirjoitettu ihan kirjakin - John J. Ratey; Spark, The Revolutionary New Science of Exercise and the Brain. Ihan lukemisen arvoinen opus, joka ainakin allekirjoittaneella lisäsi liikuntamotivaatiota entisestään.
VastaaPoistaOnhan muuten Sadulla kauniit lenkkimaastot!
t. toinen keskivertomamma
Niin on :D Paitsi vuodenaikoina, jolloin sataa taukoamatta vaakatasossa räntää. Että nauttikaamme keväästä.
PoistaKiitti kirjavinkistä, yritän löytää jonkun referaatin internetistä. ;)
PoistaNyt on ihan pakko kysäistä, että koskeeko tuo liikunta-kohta kuinka vakavaa masennusta? Jo ala-asteikäisestä oireilleena ja 90-luvun lopulta kunnolla sairastaneena on liikunta ollut periaatteessa aina poissa kuvioista, kun olen ollut siinä tilassa etten ole jaksanut siihen paneutua. Jos on liikkeelle lähtenyt pakottamalla, niin se on johtanut vain hysteerisyyteen lenkkipolulla, kuntosalilla tai ryhmäliikunnassa. On kuitenkin sanottava ettei minun kohdallani enää puhuta pelkästä masennuksesta, vaan se on vaihtunut pysyvään mielialahäiriöön.
VastaaPoistaKovasti moni tuon liikunnan nimeen on vannonut ja olen miettinyt olenko sitten itse ollut jonkinlainen outolintu sarjassani, kun en ole saanut liikunnasta irti juuri mitään. Vai olenko sitten ollut aina liian vaikeassa tilassa tuohon hyötyyn. :)
t. kaikesta huolimatta kuitenkin (omasta mielestään) peruspositiivinen
En ole lääkäri, joten en käy arvioimaan muuta kuin tutkimuksessa todettua. :) Mielestäni pointti tässä oli se identiteetin vahvistuminen mitä tahansa onnistumisen ja aikaansaamisen kokemuksia lisäämällä, liikuntahan sitä ei välttämättä anna. Peruspositiivisuus on sitäpaitsi ihan hyvä olotila. :)
Poista:)
PoistaÄäh, miten tutun oloista... Tosin itse hajoilin vielä lapsen ollessa pari vuotias, enkä päässyt eteenpäin ilman jutusteluapua. Alkuun auttoi vaan itsensä pakottaminen toimintaan, pienesti ja ilottomasti mutta ilmeisesti sen avulla pysyi järjen syrjässä kiinni. Vähitellen aloin tunnistaa itsessäni turhaa herkkyyttä, mikä aiheutti ja tulee varmasti aiheuttamaan alakulon tunteita. Yliherkkänä monille asioille väsyn tavallista nopeammin, tunnen ja koen voimakkaammin, etenkin muiden ihmisten kireitä tuntemuksia. Rauhalliset kävelyt metsässä auttoivat, vähitellen sain niin hienoja onnistumisen fiiliksiä kiipeämisestä, että hakeudun niiden harjoitusten pariin säännöllisesti. Oman masennuksen ja uupumuksen kanssa kyllä kaikkein parhain apu on ollut ymmärtävän ja osaavan ihmisen kanssa puhuminen, mikä auttoi jäsentämään menneisyyden oikeisiin mittasuhteisiin ja hyväksyttävään pakettiin. Mutta myös oman itsensä tunteminen mm. yliherkkyyden suhteen on ollut suuri apu, koska osaan hyväksyä itseni näin, enkä pakota enää mihinkään ulkopuolisiin odotuksiin. Jokaiselle on siis oma polkunsa, kuljettiinpa sitä oikeasti fyysisesti patikoiden tai henkisesti uusia uria raivaamalla :)
VastaaPoistaKiitos tästä kommentista! En ymmärrä miksi on niin vaikeaa tajuta itse olevansa avain hyvinvointiinsa ja varsinkin kun kyse voi olla ihan pienistä muutoksista. Hyvä että pääsit eteenpäin!
Poista"mitä tahansa onnistumisen ja aikaansaamisen kokemuksia"
VastaaPoista- noissa sanoissa on avain ja ratkaisu! :-)
Olen elänyt vaikean burnout-masennuksen ja tuo kiteyttämäsi oli minunkin havaintoni: hoksasin, että minun kannattaa keskittyä tavoittelemaan onnistumisen elämyksiä! Samantekevää missä asiassa, pienikin saavutus oli riemukas voitto ja juhlaa.
Minuuteni alkoi rakentua, löysin takaisin omaksi itsekseni. Nykyisin omistan hyvän, terveen itsetunnon.