Äitienpäiväksi naamajumppaa

Äitienpäivä on kohta ovella. Jos pohdit, voisiko omaa äitiä ilahduttaa jollain muulla kuin viidennellä puuvillapaitulilla, niin annamme vinkin: harvinaista omakustannepainostamme, josta oletettavasti revit miljoonia huutiksessa parin vuoden päästä, on vielä jäljellä.

Esikoiskirjaamme on ostettu paljon äitienpäivälahjaksi sekä tuleville äideille babyshowereihin. Hienoa on ollut huomata, että huumoripainotteiselle mammaoppaallemme ovat käkättäneet myös lapsettomat: kirjan kautta saa kätevästi synninpäästön omaan epätäydellisyyteensä jo etukäteen!

Mutta sopiiko tämä kirja äitienpäivälahjaksi kenelle vain? Kuusikymppiselle naiselle, joka koki äitinä olemisen jo 70-luvulla? Naurattaako häntä vai meneekö hänen päivänsä pilalle?

Äitiydelle ei ole ollut luvallista nauraa kovin pitkään. Kyseessä on kautta aikojen ollut itsestäänselvä ja vakava rooli, josta ei naisen sopinut poiketa. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö naisista olisi jo 1800-luvullakin löytynyt kapinahenkeä yhteiskunnan odotuksia kohtaan. Niistä ei vain sopinut puhua.

Meidän omilla äideillämme on ollut aivan samanlaisia huonouden, riittämättömyyden ja syyllisyyden kokemuksia kuin meidänkin sukupolvellamme - heillä ei vain ollut netissä ja mammakahviloissa vertaistukea. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Tämä kirja saattaa kirvoittaa isoäiti-ikäisestä helpottuneet naurut, joiden olisi pitänyt irrota jo 30 vuotta sitten. Ja ainakin saatte äitienpäiväpöytään keskustelunaiheen, miksi ihmeessä et vain ostanut uusinta Remestä.

Tarjoammekin äitienpäivän kunniaksi kirjaan omistuskirjoituksen. Kotiosoitteeseen toimitettu Vuoden mutsi kustantaa 25 euroa ja ehtii äitienpäiväksi, kun tilaat viimeistään 3.5. Tilausohjeet löydät tästä. Muista myös mainita henkilö, jolle omistuskirjoitus osoitetaan.

Ps. Lisääkin pukkaa.

Kustannussopimuksessa on nyt nimet alla: Vuoden mutsi II käsikirjoituksen eräpäivä on ensi syyskuussa. Kauppoihin se ilmestyy alkuvuodesta 2014 ja lystin maksaa Otava. Seuraavassa teoksessa jatketaan äitien hauskuuttamista esikoisen tyyliin: kelataan muun muassa uhmaäikää, kasvatuspulmia, päivähoitopolitiikkaa ja sitä, miten hitossa työelämän, perhe-elämän, työmatkojen ja oman henkilökohtaisen ajan voi saada tasapainoon ilman, että tulee psykoosi.

Kuka omistaa sinut?

Ensimmäinen vauvavuosi. Huh. Muistan sen periodina, joka vei voimia eikä antanut mitään takaisin. En tiedä olinko masentunut -- vittuuntunut ja väsynyt kyllä. Osasin kuitenkin vastata neuvolan kyselyyn niin, etten vain olisi joutunut puhumaan itseäni puolet nuoremman tytön kanssa onnettomista fiiliksistäni.

Kuva Sadun iltalenkiltä.

Olen jälkikäteen puhunutkin mielentilastani enemmän identiteettikriisinä kuin masennuksena. Vähän aikaa sitten selvisi, että diagnoosini saattoi olla vahingossa oikea!

Törmäsin nimittäin kiinnostavaan tutkimukseen. Masennuksen ja liikunnan harrastamisen välisestä yhteydestä tehty tutkimus osoitti, että liikunta (45 min kävelyä tai kevyttä hölkkää) hoitaa masennusta lyhyellä aikavälillä yhtä tehokkaasti kuin masennuslääkkeet, mutta jo puolen vuoden tarkastelujaksolla liikunta muuttuu lääkkeitä tehokkaammaksi ja vähentää masennuksen uusiutumista selvästi enemmän.

Tämä johtuu siitä, että liikkuessa oma hallinnan tunne lisääntyy ja identiteetti vahvistuu. Kun lähdet kävelylle, otat ohjat käsiisi. Kun saat asioita tapahtumaan, alat pitää itseäsi tyyppinä, jolla on homma hallinnassa. Ilmiö on huomattu myös Mutsien kympillä. Olemme koukussa, koska jo aikaiseksisaamisesta tulee voittajafiilis. Tähän tunteeseen oletettavasti viitataan myös trendisana voimaantumisella.

Saman tunteen saa tietenkin muillakin keinoin kuin suihkimalla mustissa trikoissa puolimaratonilla. Kun tekee asioita, joita osaa ja joista innostuu - oli se sitten tyynyliinojen brodeerausta tai mökin maalausta - tunnet onnistuvasi. Olet oma itsesi omistaja, sellainen kuin haluat olla.

Minun onnekseni potku persauksiin tuli ulkoapäin. Muutuin työelämän myötä taas ihmiseksi, jonka tunnistin ja joka halusin olla. Ahdistava ajelehtiminen päättyi. Sosiaalinen elämä elpyi, aloin syödä paremmin ja liikkua säännöllisesti.

Elämä saattaa heittää ovelleni uudenkin identiteettikriisin. Sellaisen voisi aiheuttaa vaikka sairastuminen. Olisi Skandinavian kokoinen virhe kuvitella olevansa kriiseille jotenkin immuuni. Semminkin, koska olen helvetin hyvä syyttämään omista ongelmistani kaikkia muita. Koska silloin minun ei tarvitse itse muuttaa mitään, vaan muiden. Siinä kuitenkin tekee itselleen sen suurimman mahdollisen karhunpalveluksen: siirtää vastuun omasta identiteetistään ja hyvinvoinnistaan muille. Jännä kun ei muutosta kuulu.

Minkähän huoneentaulun tästä väkertäisi. Ehkä peili riittää. Siinä voi sitten pohtia, että kuka nämä silmäpussit omistaa: minä vai joku muu.

Lapsi harrastaa

Isältä tyttärelle.

Musiikkiharrastus kannattaa aloittaa mahdollisimman nuorena.  Jalkapallotreeneissä on oma ryhmä 3-vuotiaille. Samoin satubaletissa. Tanssikoulu on aikatauluttanut iltapäiväohjelmansa siten, että päiväkotipäivän jälkeen voi jatkaa kätsysti suoraan break dance -tunnille. Hyvin monessa tuttavaperheessämme kolmi-nelivuotiaat käyvätkin viikoittain jalkkistreeneissä, satubaletissa, junnukoriksessa tai hiphop-tunneilla.

No huh-huh.

Meidän perheen harrastuskalenteri näyttää niin aneemiselta. Pimeän tullen lenkkeilen ja luen kirjoja. (Mies kiipeilee, mutta sitä ei lasketa, koska se saa siitä palkkaa.) Lapsen kanssa käymme satunnaisesti uimahallissa. Viikonloppuisin piipahdamme kirjastoon ja menemme kahvilaan syömään voisarvet. Jos on hyvä sää, teemme pitkän kävelylenkin.

Ei kai 3-vuotiaalla tarvitse olla säännöllisiä harrastuksia, jotta siitä kehittyy normaali ihminen. Lapsihan voi aloittaa lätkätreenit, ratsastuksen, kuvataidekoulun, jalkapallon pelaamisen tai miekkailun sitten, kun se itse tajuaa sitä pyytää.

Mutta tajuaako se?

Olen aina vierastanut joukkueurheilua, koska olen kaikissa palloilulajeissa tavattoman huono. (Kukaan perheessämme ei harrastanut joukkuelajeja.) En osaa soittaa mitään instrumenttia, koska minua ei kiinnostanut lapsena käydä soittotunneilla. (Kukaan perheestämme ei ole musiikki-ihmisiä.)

Tuleeko omastakin kersasta joukkuelajivammainen, koska minäkin olen? Jääkö se paitsi jalkapallon voimaannuttavasta ryhmähenkifiiliksestä, koska kumpaakaan perheen vanhemmista ei voisi vähempää kiinnostaa juosta isoa kenttää edes takaisin pienen pallon perässä? Todennäköisesti kyllä. Mutta liekö se sitten niin vaarallista. Onhan se perinyt minulta myös lyhyen pinnan, silmienvärin ja paksut isovarpaat.

Läskiteoria

Minulla on teoria. Läskistä.

Evoluutio on nähtävästi katsonut parhaimmaksi muuttaa naisen geenejä synnytyksen jälkeen. On täysin järkeenkäypää, että samalla kun ruokittavien suiden määrä kasvaa, ruokavarastojen riittävyys muodostuu haasteeksi. On siis koko yhteisön etu, että
a) äidin aineenvaihdunta lakkaa, jotta elimisto ei turhaan savuta hyviä kaloreita pihalle vaan pitää tiukasti kiinni tärkeistä energiavarastoista,
b) äitiä himottaa kaikki energiatiheä ravinto kuten Mignon-munat (mitähän kivikaudella vedettiin makeanhimoon?),
c) jos ravintoa on hetkellisesti paljon saatavilla - kuten vaikka pääsiäisenä - äiti pystyy varastoimaan maksimimäärän kaloreita kehoonsa kaavalla, jossa yksi suklaamuna muuttuu yhdeksi painokiloksi.

Tämä on ainoa selitys. Ei nimittäin mitenkään muuten voisi yksi pääsiäinen tuhota koko kevään laihdutusurakkaa. Kroppa ei vain tajua, että nainen voi olla myös länsimaisten lihapatojen, suklaamunien ja muun yltäkylläisyyden ympäröimä, eikä juuria nakertava, kanervikossa värjöttelevä alkuäiti.

Jos lukijoissamme on tutkijoita, teoriaa saa käyttää tutkimustyössä, lähteitä mainitsematta.

Ps. Juoksuproggiksen etenemistä voi seurata hakusanalla Mutsien kymppi.