Perheessä kaikki hyvin

Kirjoitin joku aika sitten jutun lapsiperheeksi muuttumisesta. Perheen pääluvun lisääntyminen ei ole ollenkaan yksinkertainen prosessi, jossa palaset loksahtavat nopeasti kohdalleen. Olemme kaikki eräällä tavalla uusperheitä. Jutussa olleen nopean ja epäakateemisen gallupin tulokset olivat seuraavat:

Vain joka viides vastaaja oli valmis uuteen olomuotoon heti. Yllättävää kyllä, suurimmalla osalla prosessissa kesti yli vuosi, 35%:lla kahdesta kolmeen vuotta.

Gallupia ei tietenkään voi kovin vakavasti ottaa. Voi olla, että blogini otos on painottunut niihin, jotka ovat vanhemmuuden kanssa joutuneet painimaan. Voi olla, että miesten näkökulma olisi erilainen.  Voi olla, että erilainen kysymyksenasettelu olisi tuonut erilaiset vastaukset.

Ehkä tästä kuitenkin yhden johtopäätöksen uskaltaisi vetää.

Perheytymiskriisistä ei oikein kehdata puhua. Vanhemmuuskoulutuksen painopiste on imetyksessä ja vaipanvaihdossa, ei uuden identiteetin omaksumisessa. Oppilaan näkökulmasta negatiiviset tunteet ovat noloja. Lapsenhan odotetaan aina tuovan onnen, vaikka asia on tutkimusten mukaan juuri päinvastoin.

Löysin tuloksien analyysin tueksi Tukinetin artikkelin kehitys- ja elämänkriiseistä:

"Kriisissä oma elämäntilanne näyttäytyy yhtäkkiä hämmentävänä ja vaikeana. Entiset selviytymiskeinot eivät tunnu pätevän ja uusia ei ole vielä löytynyt. Vaikka ihminen olisi toivonut kriisin aiheuttanutta muutosta, niin yhtäkkiä olo tuntuu silti ahdistavalta. Kriisissä oma itsetunto ja itseluottamus saattavat olla matalalla. "

Tunnistan tämän apean mielentilan. Koin keskustelun mielialoistani neuvolassa hyvin kiusallisiksi. Muutoksen keskellä ei edes välttämättä osaa vastata kyselyihin mitään rakentavaa. Huono olo pursuilee ulos muita kanavia. Vauvapalstoilla voi hetken aikaa kuvitella olevansa hyvinkin pätevä lyttäämällä muita.

Nyt kun kuopuskin lähentelee kolmea vuotta, arki rullaa, taas. Tämä yksikkö on oppinut olemaan ja elämään sekä erillisinä yksilöinä että yhdessä. Tili on plussalla joten vastoinkäymisiin on varaa. Takaiskut eivät romahduta koko korttitaloa, ratkaisuja löytyy niin vesirokosta kuin lomalennostakin selviämiseen.

Mitä yritän sanoa? Anna kriisin tulla, jos on tullakseen. Te kaikki eksyksissä olevat mutsit ja faijat olette ihan normaaleja. Niin, ja todennäköisesti kaikki järjestyy.

Miten parisuhde voi lapsen saamisen jälkeen?

Oletteko muut huomanneet, että parisuhteessa voi mennä lapsen saamisen jälkeen pitkäänkin aika lailla päin persettä?

Väitän, että lapsen saaminen ei lähennä parisuhdetta tai tee siitä viriilimpää, onnellisempaa ja kiihkeämpää. Kertokaa toki, jos poikkeuksia on. En lupaa, että uskon.

Siteerasimme Vuoden mutsi 2:ssa lukuisia onnellisuustutkimuksia, joiden mukaan onnellisuuden taso parisuhteessa laskee lapsen saannin jälkeen. Vasta lapsen ylittäessä neljän ikävuoden rajapyykin, onnellisuus palaa samalla tasolle kuin millä se oli ennen lapsen syntymää.*

Kalifornian yliopistossa UCLAssa tehdyn tutkimuksen mukaan pariskunnat, joilla on lapsia, viettivät kahdestaan alle 10 prosenttia siitä ajasta, jonka olivat kotona ja hereillä. Se on häijyn vähän. Jos töissä työmatkoineen vietetään 9 tuntia, yöllä nukutaan 8 tuntia, kotona vietettävää hereilläoloaikaa jää laskutoimituksen mukaan 7 tuntia. Siitä kymmenen prosenttia on 42 minuuttia! Eihän siinä ehdi sopia edes seuraavan viikon menoista.

Onnellisuus parisuhteessa laskee hetkellisesti lapsen saannin jälkeen on väite, jonka minä voin ainakin ihan rehellisesti allekirjoittaa. Meillä oli parisuhteessa paljon kiihkeämpää ja parempi meininki ennen kuin meistä tuli lapsiperhe.

En väitä, että nykyinen arki olisi tylsää tai mitäänsanomatonta. Meillä on kolmisin usein todella hauskaa. Mutta siinä kolmiossa on jatkuvasti lapsi läsnä – emme me ole enää pari vaan kolmihenkinen perhe. Välillä tuntuu, että olemme jalkapallojoukkue, jonka tärkein tehtävä on rakentaa hyvä tiimi ja saada arki sujumaan ilman turhia kupruja. Meillä on yhdessä hyvä meininki, mutta se ei ole samaa kahdenkeskistä viilettämistä kuin silloin aikaisemmin.

Sitä paitsi olen pannut merkille, että yllättävän moni on kaveripiiristäni eronnut yhteisten lasten ollessa 2–4-vuotiaita. En olisi näitä eroja osannut mitenkään ennustaa, sillä parisuhteissa ei ollut mitään isosti vialla (kuten puolisona väkivaltainen kilipää tai aktiivinen syrjähyppijä). Suhde ei useissakaan tapauksissa ollut tuore, vaan yhteistä onnellista historiaa oli takana useita vuosia ennen lasten syntymää. Jos yhteistä hyvää meininkiä ei yrityksistä huolimatta löydy, eroaminen on varmasti järkevä ratkaisu. Mutta miksi niin moni eroaa juuri tässä vaiheessa – onnellisuuden neljän vuoden kuolemanlaaksossa?

Veikkaanpa, että yksi syy saattaa olla se, että parisuhde ei eroa haluavasta tunnu enää toimivalta, koska koko elämä on lapsen saannin myötä muuttunut täysin ja parisuhde siinä mukana. Jos parisuhde ei tunnu enää yhtä hyvältä kuin ennen, sen voi tulkita olevan huono. 

Myönnän, että on hetkiä, jolloin omakin parisuhde tuntuu valjulta, tylsältä ja liian arkiselta. Kun se harmaa tylsyys iskee ja toisen tapa pukeutua rumiin virttyneisiin kalsareihin alkaa tympiä, yritän muistuttaa itseäni kahdesta asiasta. Ensinnäkin yhteisen lapsettoman vapaa-ajan järjestäminen (ilman pierueggareita) on parisuhteelle todella tärkeää. Muuton me todella muutumme jalkapallojoukkueeksi. Toiseksi: Pitää hyväksyä se tosiasia, että elämä ja parisuhde nyt vaan muuttuu. Eivät lapset ole ainut asia, joka laittaa arjen uusiksi ja asettaa parisuhteen uusiin ulottuvuuksiin. Voi sitä elämässä pahempaakin sattua.

Jos tarpeeksi pitkään jurppii eikä mikään auta ja parisuhde kuluttaa enemmän kuin antaa, niin ainahan sitä tosiaan voi erota. 

Kuka muu myöntää, että oma parisuhde on lasten myötä muuttunut? Hyvään vai huonoon suuntaan? Te, kenellä on vanhempia lapsia, palautuiko parisuhde kiihkeämmälle tasolle lasten kasvettua? Palautuihan?

  

*) Clark, Andrew E. & Diener, Ed & Georgellis, Yannis & Lucas, Richard E.,. Lags and Leads in Life Satisfaction: A Test of the Baseline Hypothesis. 2008.

Tatu ja Patu pesee Viisikon

Vaikka Skidi osaa jo lukea sujuvasti, luen ihan mielelläni hänelle edelleen ääneen. Pupen ja Maisa Hiiren elämästä on pikkuhiljaa siirrytty kohti isojen tyttöjen kirjoja. Joululomalla otimme askeleen kohti jännitystä: poimimme hyllystä lapsuuteni klassikon, Viisikot!

Kuvittelin muistavani kinkkua ja munia vehreillä nummilla ahmineen lapsilauman hyvin, mutta muistot olivat taas kultaantuneet.

Tekstiä piti rankasti jälkimoderoida. Jätin pois manaukset, suoralla väkivallalla uhkaamiset ja koiran potkimiset. Vaihdoin lasten keskinäisten kiistojen haukkumasanat miedommiksi. Pimeät luolat, paot tunneleiden kautta ja piileskely vaatekomeroissa kävivät sen verran jännittäväksi, että tekstiä piti myös lyhentää kokonaisilla kappaleilla. Pahansuovat aikuiset olivat jo itsessään riittävän pelottavia. Huumorikin tuntui aina kohdistuvan jonkun epäonnistumiseen tai persoonaan.

Lopuksi jopa Paulin pakkomielle olla poika alkoi tökkiä, vaikka se muistaakseni lapsena olikin ollut mielestäni hauskaa ja rohkeaa.

Muistin taas, miksi pidän modernista lastenviihteestä.

Viimeksi totesin tämän, kun katsoimme pikakelauksella läpi Dumbon: minun nuoruuteni klassikot ovat järjestään hirveitä, myös kirjoina. Prinsessasadut, Punahilkat ja Viisikot on kirjoitettu aikana, jolloin maailma oli hyvin erilainen. Oletan, että Tiina-kirjat, Runotytöt ja Vihervaaran Annat kannattaa myös jättää muistojen albumiin eikä tyrkyttää niitä muutaman vuoden päästä pakollisina kasvutarinoina.

Tuskinpa klassikoista painajaisia traumoja saa, mutta eipä niistä juuri mitään ole opittavissakaan.  Sukupuolirooleista, suvaitsevaisuudesta, auttamisesta ja oikeudenmukaisuudesta on parempiakin tarinoita. Ja miksi hemmetissä aina pitäisi olla joku opetus? Miksi kirjan kanssa ei voi vain viihtyä?

Jätimme siis sarjan kesken. Palataan sihen sitten kun lapsia kidnappaavat roistot eivät muuta välittömästi sängyn alle. Ja jos sillä välin haluan saada aikaan keskustelua kuolemasta ja väkivallasta, katsomme Avaraa luontoa.

Mitä lapsille sitten luetaan, jos kaikki tuttu on vanhentunutta? Kerro sinä! Itse otin kustantajan vinkistä vaarin ja hommasin Skidille Tatu ja Patu*- sekä Reuhurinne-sarjaa*, jotka olin luokitellut poikien kirjoiksi. Jos on yhtä ennakkoluuloinen ja jämähtynyt kuin minä, kannattaa vaivata kirjastossa tai kirjakaupassa henkilökuntaa.

* = affilinkki, eli jos päädyt ostamaan tuotteen linkin kautta, saamme myynnistä siivun.

Mikä on teidän maanne makaronilaatikko?

Yritin googlaamalla selvittää Suomen kaikkien aikojen suosituinta kotiruokaa. En löytänyt kattavaa vastausta, mutta päädyin mutulla makaronilaatikkoon. Suomen yhteiskunnasta tuskin löytyy paikkaa, jossa ei tarjoiltaisi makaronilaatikkoa: päiväkoti, koulu, yliopisto, Amican työpaikkaruokala. Olen syönyt makaroniloodaa jopa hautajaisissa. Makaronilaatikko kelpaa useimmille lapsillekin; sitä on helppo syödä ja siihen saa laittaa (paljon) ketsuppia.

Ulkosuomalaiset: etsimme nyt teidän asuinmaanne makaronilaatikkoa. Mikä se on?

Minä aloitan. Meillä Islannissa makruloora on keitetty turska ja peruna. Vetistä on kuin märällä suolla eikä makua ole nimeksikään, koska en kutsuisi vetisen kalan ja ylikeitetyn perunan aromeja mauksi.

Islannissa turskan ruotoja ei heitetä roskiin. Niistä tehdään leluja! (Kuva: Something Fishy / Hugdetta)

Keitetty kala ja peruna on kuitenkin ruoka, joka on todella suosittua. Se on edullista (Islannissa kalastus on edelleen yksi isoimmista elinkeinoista), helposti saatavilla (joka ikisestä ruokakaupasta saa tuoreena pakastettua turskaa tai koljaa), järjettömän helppoa valmistaa (keitä vesi, heitä sekaan) ja lasten suosikkiruoka (helppoa pureskella ja niellä, ei sisällä yllätystekijöitä kuten makua).

Toki meillä on paikallinen myös versio siitä Suomen paljon puhutusta perheiden pikaruoasta, kylmästä lihapullasta. Täällä se on valaanliha. Monet islantilaisvanhemmat diggaavat iskeä valasta grilliin lapsia varten, koska valaanliha on mureaa ja kypsyy nopeasti.

Ulkosuomalaiset: Mikä on teidän maanne makaronilaatikko? Palkitsemme herkullisimman vaihtoehdon Vuoden mutsi 2 -kirjalla. Aikaa vastailla 15.3. asti.

Kannattaako lapselle kertoa totuus hänestä itsestään?

Kirjoitin Vuoden Mutsi II -kirjaan luvun lahjakkuudesta. Luku tuli mieleen, kun näin, mitä ipana oli kirjoittanut eskarilaisten esittelyvihkoon. Hän oli nimennyt lahjakkuudekseen urheilun.

Apua. Miten tämän nyt kauniisti sanoisi. Liikunta on ehkä ainoa asia, jossa Skidi ei ole järin lahjakas. Ei nyt huono, mutta ei missään nimessä mikään selkeä lahjakkuuskaan. Suhteellisen arkana luonteena tyyppi ei juuri koskaan uskalla kokeilla mitään fyysistä. Myös kilpailuvietti on nollassa. Juoskoot muut lujempaa, hän kävelee. Hiihtäköön muut ohi, hän ihailee talventörröttäjiä. Mistä Skidi oli sen saanut päähänsä?

Aivot savusivat, kun pohdin, miten tähän pitäisi reagoida. Olenko a) inhorealistinen mulkvistimutsi, jos kerron, että kuules pulkannarun varjo, olet täysin hakoteillä. Vaihtoehtona on olla b) lasta tahallaan harhaanjohtava ällöäiti, joka myötäilyllään antaa lapsen luulla itsestään liikoja.

Valitsin vaihtoehdon c. En sanonut mitään. Monestakin syystä.

Ensinnäkin a ja b eivät kumpikaan edusta koko totuutta. Lahjakkuuden tunnistaminen ei ole mikään yksinkertainen rasti. Jos tyyppi ei vaikuta Usain Boltilta, hänellä saattaa olla loistava pallosilmä tai rytmitaju. Lisäksi urheilumenestykseen vaikuttaa myös harjoittelumotivaatio. Vähemmilläkin lahjoilla pärjää jos riittää intoa treenata.

Toiseksi kersalla on muita mahtavia ominaisuuksia, joita ei ole missään listassa. Hän on ystävällinen, empaattinen ja sosiaalisesti rohkea likka, joka menee leikkimään niiden kanssa, joilla ei ole kaveria. Tällä lahjakkuudella pääsee pitkälle. Miksi siis keskittyisin alleviivaamaan sitä, missä hän ei erityisemmin loista?

Se olennaisin syy suun sulkemiseen on tietysti se, että välillä lapset puhuvat mitä sattuu. Ehkä Skidi peesasi kaverin vastausta - tänään hän vastaisi samaan kysymykseen ihan eri tavalla. Jos kysymystä ei ihan ymmärrä, siihen voi vastata mitä vain.

Ne realiteetit ehtii huomata myöhemminkin. Itse kävin ala-asteikäisenä pianotunneilla parhaan kaverini kanssa. Muistan, että hänen nopea etenemistahtinsa hiukan jurppi - hän kahlasi vihkoja läpi kuin höyrykone, kun minä vielä pimputin Ukko Nooaa. Eikä ihme: ystävästäni kehkeytyi sinfoniaorkesteritason muusikko. Itse olisin ollut korkeintaan keskitasoa - jos olisin jaksanut harjoitella sekuntiakaan.

Ihmisaivot ovat hämmästyttävät. Ne oppivat ja mukautuvat vaikka mihin (paitsi suolakurkun syömiseen), kun tarve vaatii. Potentiaali on valtava, jos uskoa omiin kykyihin riittää. Alle kouluikäisen lahjoista ei kannata ottaa paineita. Lapsi on lapsi vielä teininäkin.

Ps. Jos lahjakkuusjutut kiinnostavat, tsekkaa Suomen mensa ry:n Lahjakkaat lapset -blogi.