Näkymättömät ystävämme

Kersamme rakastaa kirjoja. Joka ilta luemme viisi hänen itse valitsemaansa kirjaa ennen nukkumaanmenoa. Viime viikolla kesken maatilan eläimistä kertovaa kirjaa lapsi pysähtyi pitkäksi aikaa tuijottamaan kirjan sivulla olevaa kissaa. Se tarttui kissaa etusormella ja peukalolla ja "poimi" sen syliinsä. Kirjan lukemisen jälkeen käytiin vessassa. Lapsi kantoi "kissaa" kädessään ja asetti sen kylppärissä käsienpesualtaan reunalle odottamaan. Kissa tuli tietysti mukaan sänkyyn. Sille piti antaa hyvänyönhalaus. Seuraavana päivänä kun lapsi leikki keittiön lattialla tyhjillä suolapurkeilla ja minä lähdin käymään jääkaapilla, kuulin takaani tiukkasävyisen kivahduksen. Älä astu kissan päälle!

Holy shit! Metrinen näkee näkyjä. Onkohan se ihan terve? Onko joku tarjonnut sille kadulla kirjavia pillereitä? Tai ehkä sillä on kova kuume. Lähdin hakemaan kuumemittaria kunnes tajusin, mistä on kyse. Kersalla on oma mielikuvitusystävä.

Minullakin oli mielikuvitusystävä! Sen nimi oli Räätäli-Mikki ja se näytti suunnilleen tältä - paitsi sillä oli kädessä sakset ja mittanauha:

Leikin Räätäli-Mikin kanssa päivittäin tuntikausia. Välillä olimme piilosta, joskus menimme olohuoneen verhojen taakse rakentamaan majaa. Räätäli-Mikki viihtyi meillä muutaman vuoden. Kun mukaan kuvioihin tuli pari äänekästä pikkusiskoa, Räätäli otti hatkat, eikä sitä ole sen jälkeen näkynyt. (Mikä on ehkä ihan hyvä, koska nykyisessä kodissamme ei ole lattiaan asti ulottuvia verhoja.)

Science Dailysta löytyi mielenkiintoinen tutkimusuutinen muutaman vuoden takaa. Sen mukaan mielikuvitusystäviä on useimmiten esikoisilla tai yksilapsisten perheiden lapsilla. Mielikuvitusystävästä on hyötyä. Lapsen puhuessa leikeissään kaksia vuorosanoja, siis sekä omiaan että mielikuvitusystävänsä, kielenkäyttö ja keskustelutaito kehittyvät. Nastaa seurata, mitä kieltä kaksikielinen kersa alkaa puhua kissalleen. Minua myös kiinnostaa tietää, milloin lähikaupasta pitää alkaa kantaa kotiin kissanruokapurkkeja.

Kuva: Flickr/Anime Nut

Palkataan: äiti

EK:n puupäät haluaa äidit töihin. Koska tasa-arvo.

Tässä mistään tasa-arvosta ole kysymys. EK on elinkeinoelämän lobbarikiska, jonka ainoa tehtävä on ajaa jäsenyritystensä etua. Nämä suuret työnantajajärjestöt ovat tietty pahoillaan siitä, että Saarioisten äidit (ja oletettavasti muiden naisvaltaisten halpistyöpaikkojen väki) katsoo, että linjasto pärjää ihan hyvin ilman heitä jonkun aikaa. Kun ei siinä käteen jäävässä liksassakaan mainittavaa eroa ole.

Pullatuoksuiset terveiset elinkeinoelämälle! T. Vuoden mutsi

Lusmuilun estämisestäkään ei oikeasti ole kysymys. Kaksi viidestä kotimammasta on työttömiä (tämä oli muuten sairaan hyvä juttu, kannattaa lukea) = ei ole mitään, mihin palata. Ja jos joku oikeasti hoitaa lapsia tolla kustannuksella kuussa niin ollaan nyt herranjumala vaan ihan hiljaa. Laitetaan niille mieluummin joku verobonus siitä, että ottaisivat munkin kersani kotihoitoon.

Mistä sitten on kysymys? En todellakaan tiedä. Joku vitsi alkaa olla todennäköisin vaihtoehto. Onhan Suomessa pakollinen armeijaperiodi, joka vie nuorilta työkykyisiltä miehiltä vuoden. Ja vuorotteluvapailijoita - mitä downshiftaamista se sitten on? Viisikymppisiä eläkeläisiä. Työttömiä, jotka haluaa töitä. Oikeasti.

Älkää käsittäkö väärin. Minä viis veisaan koko kotihoidontuesta. Parilla huntilla ei tätä taloutta pidetä pystyssä ja toiseksi haluan palkkaduuniin. Ihan sataprosenttisesti. Mutta tajutkaa nyt, että täysi työpäivä ja työviikko edellyttää *lastenhoitoa*. Ja sitä vitun työtä!

Ja tässä puhun vasta perustarpeista. Viihtymiseen (aka lusmuiluun) tarvittaisiin vielä kaupassakävijä, kokki, lapsen hoitoon viejä ja hakija (etenkin jos uhkakuva, jossa kersat on eri hoitopaikoissa, toteutuu), sairaan lapsen hoitaja, päivähoitajan tasausvapaiden tuuraaja, leikkipuistoulkoiluttaja, petivaatteiden vaihtaja, kukkien kastelija ja pyykinpesijä.

Pallo takas teille, papparaiset.

Miettikää seuraavaksi tosi, tosi tarkkaan, kuka tästä kotihoidontuesta hyötyy. Sitten voitte alkaa ajaa vaikka sitä miesten vastuuttamista korvamerkatulla vanhempainlomalla tai vanhempainvapaiden kustannusten jakamista työnantajien kesken, millä olisi oikeasti vaikutusta tasa-arvoon (lue: työpaikan saamiseen, työsuhteiden määräikaisuuteen, palkkakehitykseen ja työhön paluuseen äitiysloman jälkeen). Tai patistakaa jäseniänne tarjoamaan päivähoitoa tai au pair työsuhde-etuna. Silloin mä olisin sataprossaisesti töissä ja kuulkaa laulellen.

Perheen ajanhallintajärjestelmä

Käymme oman blogini puolella juuri keskustelua vanhempien kahdenkeskeisen ajan tärkeydestä ja siitä, miten sellaisen ihmeen saa järjestettyä. Eräs kommentoijista kertoi, että heillä ja isovanhemmilla on käytössä perheen yhteinen g-mailin kalenteri, josta näkee kätsysti menot ja lastenvahtitarpeet. Kerrassaan nerokasta!

Vannon hyvän suunnittelun nimeen. Hyvin suunniteltu on jo oikeastaan valmis. Mitä paremmin arkipäivien logistiikan suunnittelee etukäteen, sitä vähemmällä kiukulla asiat menevät putkeen ja sitä pienemmällä todennäköisyydellä on turvauduttava taksikyytiin ehtiäkseen ajoissa hakemaan lapsen tarhasta. Kun aikataulut ovat tiedossa eikä kukaan lintsaa, kaikkien toimintakyky säilyy, eikä mielenrauha järky.



Perheyksikössämme toimii kaikista parhaiten se, että omat menot on ajoitettu tietyille vakiopäiville. Mies on varannut omille harrastuksilleen ma- ja ke-illat. Minä ke-aamut ja to-illat. Mies hakee ja vie lapsen tarhaan, koska sillä on vain yksi työpaikka eikä keskenkeräisiä opintoja. Jos mies tai minä olen työmatkalla tai on muuta säätöä, anoppi auttaa, jos vain ehtii (5 kpl 2-5-vuotiaita lapsenlapsia). Viikonloppuisin yritämme järjestää mahdollisimman paljon yhteistä aikaa. Viikonloppuisin käymme myös läpi seuraavan viikon ohjelman ja sovimme, miten hoidetaan epätavalliset menot kuten iltakokoukset tai hankalien kellonaikojen työkeikat.

Yleensä pakka pysyy käsissä. Yleensä. Miten teillä?

Kuva Flickr/RLHyde

Paraskin puhuja

Hesarissa oli juttu vanhemmuudesta otsikolla "Lapset mylläävät parisuhteen uusiksi" (HS 5.11.12 D1). No juu, myllääväthän ne. Juttua varten haastatellut kolme pariskuntaa olivat yksimielisiä: lapsen syntymä vahvistaa parisuhdetta ja keskinäinen kunnioitus kasvaa, vaikka välillä vähän väsyttää. Pieni faktalaatikko jutun vieressä muistutteli lapsiperheen parisuhteen reunaehdoista. Ensimmäisen lapsen aiheuttama myllerrys on suurin. Isää ei saa jättää ulkopuolelle. Molempien pitää sitoutua samaan lapsilukuun.

Varmasti näin.

Jäin -- tietenkin -- kaipaamaan juttuun parisuhdetta, joka olisi myllätty eron partaalle tai vanhempia, joista toinen olisi ollut vaikka masentunut. Millainen parisuhde on silloin, kun toinen joutuu kannattelemaan koko perhettä? Ehkä aiheesta on vaikea puhua avoimesti. Olen itse yrittänyt toitottaa äitiysjärkytystäni julki juuri siksi, että nekin, joiden parisuhdetta tai keskinäistä kunnioitusta lapsi ei todellakaan vahvistanut, uskaltaisivat tilanteestaan puhua -- silläkin uhalla, että siitä saattaa seurata imbesillejä "olisit jättänyt lapset tekemättä" -kommentteja.

Negatiivisista tunteista puhuminen on ylipäätään vaikeaa, saati silloin kun kaiken järjen mukaan pitäisi hehkua vauvaonnea. Tilannetta hankaloittaa myös se, että kahden työssäkäyvän ihmisen todellisuudet siirtyvät äitiysloman myötä valovuoden päähän toisistaan. Kumpikaan ei ymmärrä, mikä toista hiertää. Asiat voivat toki järjestyä ajan kanssa, mutta omien tunteiden kertominen kumppanille saattaa parantaa tilannetta nopeasti.

Lisäisin jutun faktalaatikkoon vielä sen puhumisen merkityksen. Kertokaa kokemuksistanne sekä kumppanillenne että muille. Ongelmiin löytyy yleensä ratkaisuja ja bonuksena saatte vertaistukea. 

Olen tässä aiheessa se "paraskin puhuja". Olen joutunut opettelemaan puheilmaisutaitojani ihan kantapään kautta. Lapsuuden perheessäni kun ei ollut tapana (lukuisista) konflikteista keskustella ja anteeksi pyydellä - jos ei vastapuoli ovien paiskomisen nyansseista tajunnut mistä kiikasti, niin suksikoon kuuseen. Jos minulla on toivoa, teilläkin on.

Eroja ja kohtaamisia

Mun hyvä ystävä kertoi tänään, että hänen perheensä hajoaa. Avioero. Ja heillä on yhteisiä lapsia. Olen itsekin avioerolapsi, ja muistan hyvin, millaista myllerystä omien vanhempien eroaika oli. Ei se helppoa ollut kenellekään.

Eivät ne omatkaan erot ole aina siististi sujuneet. Ihmissuhteiden päättymiset ja erot ovat kamalia tilanteita. Joskus vain vähän kamalia, mutta useammin kuitenkin aikamoista paskaa, joka osuu tuulettimeen. Siinä kohtaa kun huomaa, että ei enää jatkuvasti mieti eroa tai eksäänsä, on suunta eteenpäin ja uuteen. Melkein kaikesta pääsee joskus yli, se on lohdullista.

Mun omien vanhempien avioero aiheutti aluksi hämmennystä, sitten surua ja lopuksi vähän vihaa. Pitkäkestoisin kyräily ei kuitenkaan kohdistunut omaan mutsiin tai faijaan vaan omien vanhempien uusiin kumppaneihin. Ah. Tuli karjuttua uusille puolisoille päin naamaa sellaista tekstiä, jota en kyllä nyt 32-vuotiaanakaan kehtaa sanoiksi kirjoittaa. Että tervetuloa meidän perheeseen! Tuntui  varmaan todella mahtavalta :)

Perheitä on monenlaisia. Heteroa, sateenkaarta, yksinhuoltajaa, kissaihmisiä, yhteishuoltajuutta, viikonloppuperheitä, etäperheitä, uusperheitä... Mä edustan yhden lapsen ja kahden vanhemman heteroperhettä; keskinkertaista mutsia, joka välillä nillittää yövalvomisista, lapsen uhmasta, elämänmuutoksista ja omasta kädentaidottomuudesta tässä kaikessa.

Isä- tai äitipuolena olosta mulla ei ole mitään käsitystä. Kiinnostaisikin kuulla, millaisia taidottomuuden tai onnistumisen tunteita tulee vastaan, kun tulee vanhemmaksi tai läheiseksi aikuiseksi lapselle, joka ei biologisesti ole oma? (Veikkaan, että saleen on synnyttäminen helpompaa.)

Kuva: Pelitalo