Lapsiperheen juhlaa on sujuva arki

Se tapahtui viime viikolla. Snadi halusi aamulla pissalle eikä lorottanut tyytyväisenä vaippaan. Vaippaan se ei sen jälkeen tehnyt mitään myöskään päivähoidossa. Tunne on aika sanoinkuvaamaton, kun on vuoden päivät yrittänyt jos jonkinlaisilla konsteilla saada ipanaa sisä- ja ulkosiistiksi (varsinkin kun esikoisen kohdalla homma meni paljon näpsäkämmin). Vaikka varapikkareita kannetaankin mukana vielä jonkun aikaa, olisiko se viimeinen vaippapaketti nyt vihdoin ostettu? JES!

Tuli mieleen luku, jonka kirjoitin kirjaan lapsiperheen juhlapäivistä. Niitä on monia, ja ne liittyvät usein uusien taitojen oppimiseen: pikkaripäivän lisäksi muistissa on se lämmin ateria, kun ketään ei tarvinnut enää syöttää, ja se yö, jonka koko perhe nukkui kahdeksan tuntia putkeen. Joku aika sitten olin älyttömän tyytyväinen, kun söimme koko perheen voimin ulkona ja kaikki meni hienosti.

Juhlia ei yleensä järjestetä, koska muutos tapahtuu hitaasti ja huovaten. Lasten vaiheidenhallinnasta ei saa kovin siistiä projektikaaviota: välillä tulee takapakkia eikä voittoa kehtaa yhden onnistumisen perusteella julistaa.

Toisaalta muutos ei aina ole itsestäänselvä helpotus. Vaipattomuus ei vielä takaa rautaista pidätyskykyä, joten varavaatteita saa kantaa mukana vielä pitkään ja automatkoille pitää budjetoida useita pissitaukoja. Miksi siis juhlia?

Ehkä niitä juhlapäiviä ei tarvita. Sujuva arki on jo itsessään juhlaa. Että on kiva tulla töistä kotiin ja tehdä yhdessä asioita, ja että itkun ja raivon vastapainoksi löytyy naurua ja riemua. Välillä sitä huomaa itsekin kasvaneensa: osaa pyytää lapsilta anteeksi ja sanoa että "ei haittaa". Perspektiivi riittää yli tunnin päähän.

Näin jälkikäteen ajatellen yksi ikimuistoisimmista päivistä ei liittynyt taitoihin vaan luottamukseen: mitä tapahtuu, jos päästän Skidin kaverinsa kanssa kahdestaan ulos, ilman valvontaa. Ymmärsikö se, mitä rajoista sovittiin vai unohtuisiko kaikki sillä sekunnilla, kun ovi menee kiinni? Tuleeko se ajallaan takaisin? Ehjänä?

Kun se tuli, oli kyllä juhlallinen fiilis. Ja kyllä se yhden jäätelöpaketin arvoinen suoritus oli.

Seuraa vapaata keskustelua: tarvitaanko siirtymäriittejä? Mikä muutos teille on jäänyt mieleen?

Eihän nyt meidän lapsi sellaista

Nelivuotias lapsemme kuvittelee olevansa Tuhkimo ja loukkaantuu verisesti, jos häntä väärällä hetkellä puhuttelee hänen omalla etunimellään. Hän saattaa päiväkausia ottaa siivosukäskyjä vastaan kahdelta ämpäriltä - siis ilkeiltä sisarpuolilta Drusellalta ja Anastasialta. Välillä hän puhuu pienille hiirille. Toista tätiään hän on alkanut jostain syystä kutsua Huli-Huliksi. Jos lapsi saisi päättää, hän katsoisi Tuhkimo-piirrettyä repeatilla. Yksi päivä hän totesi aamupalapöydässä, että ei ehdi syödä, koska prinssi on ihan just tulossa. 

Lapset satuilevat, höpöttävät ja toiveajattelevat mitä sattuu, joten en ole ottanut paineita tästä pitkään jatkuneesta roolileikistä. Sitä paitsi onhan se kätevää, että eteisessämme ovat aina kengät järjestyksessä ja että lapsen mielestä siisteintä mitä voi tehdä, on pyyhkiä rätillä pöytää.

Lasten narraamisesta ja höpöhöpön puhumisesta on tehty ihan tutkimustakin. Narrailun vaiheet menevät usein näin (mukaillen MLL):

- alle 2-vuotias ei osaa puhua tarpeeksi sujuvasti valehdellakseen
- 3–4-vuotiaalle lapselle oma mielikuvitusmaailma on hyvin todellinen ja villit mielikuvitustarinat ovat tavallisia.
- 4–5-vuotiaiden on vielä vaikea erottaa todellisuutta mielikuvituksesta ja satuilu on toiveajattelua. Tyypit keksivät omia versioita totuudesta.
- 5-6 vuoden iässä hahmottuu toden ja tarun välinen ero; satuilu muuttuu tietoiseksi valehteluksi.
- 6-vuotiaalla alkaa kehittyä omatunto, joka kertoo, mitä saa tehdä ja mitä ei.

Kaikki lapset narraavat, keksivät omia juttujaan ja liioittelevat isolla vaihteella. Näihin juttuihin on helppo suhtautua: ne ovat söpöä ja hauskaa jaadailua. Kaikki lapset tekevät myös koiruuksia ja kiusaa. Tämä onkin vanhempien kannalta se paljon vaikeampi moodi. Olette varmaan kuulleet vanhemmista, joiden on vaikea uskoa omien lastensa  tekemiä ilkeyksiä. Naapurin autoon on vedetty komeat naarmut kivellä ja lapsi jää kivi kädessä kiinni rysän päältä, mutta ensimmäinen kommentti vanhemmilta on "Ei meidän Petteri/Marjatta/Liisa nyt koskaan sellaista..."

Tajusin jokin aikaa sitten olevani valumassa tähän samaan raivostuttavaan äitiryhmään, joka ei uskoisi, että oma pikku kullannuppu sortuisi minkäänlaiseen vandalisointiin. Olimme lomallamme illastamassa ravintolassa meren rannalla. Lapsemme lähti leikkimään viereisessä pöydässä ruokailleen lapsen kanssa. Vähän aikaa kuuluu naurua ja kikatusta. Sitten pitkä hiljaisuus. Pian tämä toinen lapsi juoksee itkien ja päätään pidellen äitinsä syliin. Oma lapseni laahustaa hiljaa perässä ja näyttää surkealta. Ensimmäinen kysymykseni oli: Kaatuiko hän? Lapsi ei vastaa mitään. Se ei puhu sanaakaan koko illallisen aikana. Mennessämme vessaan ennen hotlalle lähtöä hän alkaa itkeä. Saan lopulta lypsettyä syyn lapsen pahaan oloon. Mä heitin sitä kivellä päähän. 

Vahinkohan se oli. Tytöt olivat tähdänneet kivillä puunrunkoon, mutta yksi oli mennyt pari metriä ohi ja kolahtanut toista otsaan.

Minulla ei käynyt edes mielessä, että syy toisen kuhmuun löytyy omasta lapsesta. Jos hän ei olisi itse ottanut asiaa esiin, ei olisi tullut käytyä (jälleen kerran) keskustelua siitä, miksi kiviä ei saa heitellä ja miten pyydetään anteeksi. Tässä saa taas yhden syyn lisää kiittää itseään siitä, että onnistunut kasvattamaan itseään fiksumman kakaran. Ilmeisesti vahingossa.

Kuva: Björgvin Hilmarson

Shakki ja Matti ja Maija

Mieltäni on jänyt kaihertamaan eräs tutkimusuutinen. Sen mukaan tytöt pelaavat shakkia huonommin, jos tietävät, että vastassa on poika.

Miksi ihmeessä? Jutun perusteella kyse on sukupuoliahdistuksesta.

"Haastattelujen perusteella tytöt olivat pitkälti omaksuneet stereotypian, jonka mukaan pojat ovat šakissa parempia. Ottelutilanteessa tämä stereotypia kuitenkin kääntyy tyttöjä vastaan. Pelko poikien paremmuudesta aiheuttaa stressiä ja ahdistusta, joka vie tilaa ongelmanratkaisukyvyltä. Näin tytöt voivat hävitä vastapelaajille, jotka ovat taitotasoltaan heitä selvästi alempana."

Siis jopa pitkään shakkia pelannut tyttö häviää pojalle, koska kasetti ei yksinkertaisesti kestä asetelmaa. Lisäksi pojille häviäminen vähensi vielä tyttöjen halukkuutta jatkaa shakinpeluuta. Voi perkele.

Erityisesti jäi vaivaamaan, missä kohtaa tämä sukupuoliahdistus oikein iskee? Miksei shakkia harrastava tyttö ole tällaisten stereotypioiden yläpuolella - hänhän harrastaa jo "poikien lajia".

Siinähän se vastaus kai tulikin.

Ehkä he tosiaan tiedostavat harrastavansa poikien lajia, joten alisuorittaminen pedataan jo lähtökohtaisesti harrastukseen. Sukupuolijaottelu on läsnä ihan joka asiassa. Jopa tieteellisesti on todettu, että naisten ja miesten aivot ovat erilaiset (vaikka epäselväksi jäi miksi). Kuka nyt jaksaisi loputtomiin uskoa olevansa poikkeuksellinen ja motivoitua pelaamaan?

Ja vaikka näiden tutkimusten näkökulma on yleensä tytön, vinoutunut asetelma sorsii toki myös poikia.

Sini-vihreä auto-, hirviö- ja robottimaailma on yhtä lailla rajoittava. Miltä tuntuu siitä pojasta, joka ei osaa pelata shakkia tai futista? Tai pojasta, jonka haave on alkaa korusuunnittelijaksi, balettitanssijaksi tai hevostenhoitajaksi? Pojat eivät aina halua pelata pisteistä tai himoitse aseita.

Ja millaisen kuvan shakkikerhon poika saa tytöistä? En uskalla edes ajatella.

Mikä tähän sitten auttaisi?

Ihmisten heikkouksien ja vahvuuksien selittäminen sukupuolella on henkistä laiskuutta, johon ei ole yhtä selkeää syyllistä. Ratkaisutkin ovat vähän hajallaan.

Kouluissa ja päiväkodeissa on onneksi jo laitettu valot päälle. Epätasa-arvoa havaittiin tutkimuksen kautta ja toimenpiteet on juuri koottu opintopaketiksi, johon saavat perehtyä myös vanhemmat.

Sukupuoliahdistus on nähdäkseni myös eräänlaista poikapelkoa. Puhetta onkin ollut myös siitä, mitä järkeä on erottaa tyttöjä ja poikia omiksi ryhmikseen, koululiikuntaa myöten.

Olen itse kasvanut veljeslauman keskellä ja tottunut sekä leikkimään että tappelemaan poikien kanssa. Moni kuvittelee, että tästä syystä tiedän, mitä villi remuaminen on. Päinvastoin!

Tiedän, että poikaa on ihan yhtä helppo satuttaa kuin tyttöä. Ja että pojat voivat olla epäreiluja juorukelloja ja selkäänpuukottajia mutta myös varovaisia, avuliaita, herkkiä ja joustavia tyyppejä, joiden kanssa voi puhua niin vakavista kuin kevyistäkin asioista. Pojat ovat poikia, mutta myös ihmisiä.

Saas nähdä kuinka kehitys tässä kehittyy. Toivottavasti en paasaa näistä asioista enää eläkkeellä.

Ps. Jos asia tuntuu tärkeältä ja päiväkodin tasa-arvokasvatus on vähän hakusessa, lähetä päiväkodin johtajalle tai ryhmän lastentarhanopettajalle tuo opintopaketin linkki. Voit pelastaa monenkin skidin päivän.

Harrastus, joka pätkii

Olen digannut lukemisesta siitä asti kun jouduin nuorena nielurisaleikkaukseen. Hoippuessani kurkku hellänä pitkin osaston kerrosta löysin yhdeltä käytävältä kirjahyllyn. Nappasin käteeni Isabel Allenden Henkien talon. Kirjan julmetun maaginen maailma ja viittaukset Chilen lähihistoriaan avasivat minulle täysin uuden maailman. Kirjaa lukemalla voi päästä ihan mihin vain - olkoonkin, että nielusta on juuri sahattu puolet pois. Kurkku parani, mutta harrastus jäi. Henkien talon jälkeen aloin lukea vimmatusti kaikkea mahdollista Daniel Steelistä Väinö Linnaan. Huomasin, että saan kirjoista viihdettä, turvaa ja seuraa.

Lukemisharrastus jatkui kirja viikossa vauhdilla aina siihen asti kunnes lapsi syntyi. Nyt on vähän vauhti hidastunut. Kolmen tunnin kirjasohvasessiot ovat harvassa. Jos vapaa-aikaa on, se on nykyisessä perusarjessa kovin pätkittäistä. 

En silti ole suostunut antamaan periksi. Lukeminen ei ole loppunut, mutta lukemistyylini on viimeisen neljän vuoden aikana ratkaisevasti muuttunut. Luen pätkissä. Ja pätkiähän löytyy, kunhan vain muistaa hyödyntää ne. Leikkipuistossa luen lapsen keinuessa. Luen keittiössä, sillä pastan kiehussa ehtii ihan hyvin luvun loppuun. Ja jos luku on pitkä, penne on vähän löysää, mutta se nyt on vaan kestettävä. Joskus pöllin omaa aikaa lupautumalla hoitamaan likapyykin. Koneen käydessä istun tyhjän pyykkikorin päällä lukemassa. Toki luen myös vessassa. Tarinan ollessa kriittisimmillään saatan ottaa kirjan mukaan myös ruokakauppaan, koska jonossa voi olla luppoaikaa useampi minuutti.

(Kuva: Björgvin Hilmarsson)

En häiriinny keskeytyksistä.  Jos en muista, minne viimeksi jäin, palaan pari sivua taaksepäin ja olen taas radalla. Ainut haaste tässä pätkimisessä on kirjaesine. 

Lapsi tietää, että iPadilla voi piirtää ja pelata. Sähkökirjan lukeminen lapsen läsnäollessa on yhtä helppoa kuin irtokarkkien piilottaminen poskeen. Viidensadan sivun kovakantista taas on hieman haastavaa sujauttaa yhtään minnekään.

Lomamatkamme aikana tutustuin ja ihastuin minikirjaan eli mikiin. Kirjanen on kämmeneen mahtuva pikkupokkari, jonka sivut ovat kuin sätkäpaperia. Pienen kokonsa takia sen voi kaivaa esiin missä tahansa ja se mahtuu taskuun. Se ei paina juuri mitään. Muutamat kaverit ovat kehuneet mikin käteväksi imetyskirjaformaatiksi: Sitä voi - toisin kuin isoa kirjaa - lukea yhdellä kädellä. Sen voi - toisin kuin lukulaitteen - pudottaa sähellyksessä lattialle ilman paskahalvausta.

Miki on Otavan (joka kustantaa myös Vuoden mutsi -kirjojamme) omistama kirjaformaatti. Miki-valikoima on vielä aika rajallinen verrattuna perinteisiin ja e-kirjoihin, mutta kyllä näiden parissa* saa muutaman kalakeiton poltettua pohjaan.

* = affilinkki