Perhe-elämään liittyy paljon asioita, jotka ovat olemassa, mutta joista puhuminen on epämiellyttävää, jopa kiellettyä. Kun tabusta puhuu, ihmiset loukkaantuvat, raivostuvat tai sulkevat korvansa. Äiti-myytin penkominen on yhtä luvatonta. Me sörkimme Sadun kanssa (sekä blogeissa että kirjassa) molempia. Asenteet ja mielikuvat muuttuvat, kun niistä puhutaan.
Kirjassa muun muassa vitsaillaan äitiydellä. Myyttinen äiti ei ole hauska tai kepeä. Onneksi blogosfäärin aktivoitumisen myötä moniäänisyys on lisääntynyt ja lastenkasvatuspsykologit eivät ole enää ainoita, jotka saavat puhua äitiydestä. Huumori on silti vaikea laji. Ymmärrän hyvin sen, että lukijan on välillä vaikea tietää, olemmeko tosissamme. Mikä on sarkasmia ja onko se hauskaa? Joku näkee kirjan silkkana äitiyden vihaamisena, joku taas kiittää vapauttavista nauruista. Kukin tulkitsee tavallaan, ei vääriä mielipiteitä ole.
Hyvin vahva tabu on se, että äitiydestä pitää pitää. Tästä huomautti myös kustannustoimittaja. Kirjassa käsitellään vain vauvavuoden nurjaa puolta, eikö kirjaan voisi lisätä jotain positiivisia puolia?
Olimme tässä asiassa ehdottomia: ei. Monestakin syystä.
Ensinnäkin kirjan ydinviestihän on positiivinen, vaikka kokemuksemme pohjautuvat osin pettymyksiin: sinä osaat, vaikka et olisikaan uhrautuva, osaava ja epäitsekäs äiti. Negatiivisuus on lukijan silmässä, sillä jokainen katsoo äitiyttä omien linssiensä läpi. Se, että emme kirjoita perheonnesta, ei tarkoita, ettei sitä ole. Se ei vain kuulu tähän kirjaan - eikä välttämättä muille ollenkaan.
Toiseksi äitiyshehkutusta ja pastellinsävyistä vauvaonnea löytyy kirjallisuudesta, naisten- ja perhelehdistä ja blogeista pilvin pimein. Materiaalista ei ole pulaa niille, jotka haluavat lukea uusiksi menneistä arvoista, ihanasta vauva-arjesta ja äitiyden tuomasta merkityksellisyydestä. Keskinkertaisen äidin vertaistukiryhmässä puhutaan kaikesta muusta, kursailematta. Ei se muuten olisi vertaistukea. Joka muuten on tärkeää.
Lisäksi moni äiti on valmis tunnustamaan, että välillä homma on todella syvältä, mutta samaan hengenvetoon loiventaa kommenttiaan: "...mutta on tämä niin palkitsevaa" tai "...silti päivääkään en vaihtaisi pois".* Ettei vaan kukaan kuvittelisi, että henkilö ei viihdy äitinä. Että hän katuisi valintaa, jota ei voi katua. Perhe-elämästä järkyttynyt äiti on oxymoron kuten pimeä valo. Kummajainen. Emme halunneet pistää mörköä takaisin kaappiin. Katso ihmistä.
Eräs vanhempi herrasmies on todennut, että "lapsista tullutta iloa liioitellaan". Subjektiivista tämäkin. Minä saan iloa ihan kaikista rooleistani: vaimona, ystävänä, työntekijänä, kansalaisena, harrastajana ja sisarena, myös äitinä. Toisaalta onni, jonka mittareista väännetään ihan Arkadianmäkeä myöten, saattaa olla ylipäätään liioiteltua. Onnea määrittelee myös epäonni: helpotus siitä, että vesirokko loppuu, tuottaa onnea. Ollaanko silloin miinuksella vai plussalla? Keskinkertainen antaa itselleen luvan tyytyä tyytyväisyyteen. Sitä ei tarvitse hehkuttaa.
* Satun huomautus: Kyllä todella voisin vaihtaa pois päiviä, vaikka sen ripuliyrjöhuutoraivaripäivän tai sen yön, kun patukka heräsi karjumaan vartin välein.