Töissä ja kotona

Mukava työ on minulle hemmetin tärkeää. Raskaana olemisessa minulle vaikeinta oli jäädä pois töistä. Sekoilin olan takaa: jäin äitiyslomalle synnytystä edeltävänä päivänä kun tajusin supistusten alkavan. Eli oli lähdettävä sairaalaan, eikä siellä ollut langatonta nettiä. (Mitäköhän oikein kuvittelin; että siinä supistusten välissä voisi kirjoittaa parit työmeilit?! Oh well.)

Kun lapsi ehti muutaman kuukauden ikään, kaipasin jälleen takaisin töiden pariin. Edes hetkeksi kerrallaan. Tiesin, että oma pääni kestää kotona istumisen paremmin, kun pääsee "miksi se taas huutaa", "miksi se ei nuku" -arvoitusten välissä loogisten kysymysten pariin, joihin löytyy ratkaisu ajattelemalla. Ja  töissä  tiesi pääsevänsä kahvitauolle ilman painoa puntissa.

Kaltaiselleni freelancer-yrittäjälle omien töiden säätely on ainakin teoriassa helppoa; ottamalla vastaan määrän X töitä, viettää X tuntia työpaikalla. Vakkariduunipaikan omistaville oman alan töissä käväiseminen on ollut hankalampaa. Vaan ei ole enää! 

Uusi työnvälitysfirma Mamwork on mahdollisuus yhdistää hoitovapaa lyhytkestoiseen työskentelyyn. Yrityksen idea on loistava! Mamwork siis välittää hoitovapaalla olevia asiantuntijoita yritysten lyhytkestoisiin projekteihin, jotka liittyvät mm. liiketoiminnan kehittämiseen, viestinnän konsultointiin, kirjanpitoon, taloushallintoon, AD:n hommiin... Verkostoon pääsee mukaan jättämällä ansioluettelon.  

Mamwork on mainio esimerkki työn ja perhe-elämän yhdistämisestä. Ei ole pakko valita olevansa kotiäiti tai töissäkäyvä äiti. Koska jos vain haluaa, voi olla molempia! Työelämän ei tarvitse aina olla kasista neljään, maanantaista perjantaihin ja iltapäivän kahvitunti kello 14.00-14.10. Eikä kotona olevan vanhemman tarvitse jättäytyä täysin työelämän ulkopuolelle.

PS. Yrityksen nimestä huolimatta verkostoon voivat kaiketi liittyä myös hoitovapaalla olevat miehet. Kai heitäkin on?

Sushi uis

Rakastan miestäni yli kaiken. Mutta jotkut hänen tavoistaan saavat minut raivon partaalle. Jos joku väittää, että omassa puolisossa ei kyrsi mikään, kyllä en usko. Tai jos vannot puhuvasi totta, oletan, että suhteenne tähänastinen kesto mitataan kuukausissa.

Katja nosti taannoin esiin perheyksikön sisällä ilmenevät pakkausten avaamiseen liittyvät haasteet. Nyt on minun vuoroni.

Minua ketuttaa mieheni tapa syödä sushia. Eikä muuten ketuta ihan vähää. Saan päänsäryn, kun istumme saman pöydän ääressä kolistelemassa syömäpuikkoja.

En ole foodie, joka saa orgasmin puristelemalla avokadoja. Mutta sushipalan upottaminen soijakastikeastiaan nyt vaan on liikaa. Kun sushiriisit tipahtelevat kastikekulhoon ja soijakastike roiskuu pitkin pöytää, minulla läikkyy yli. Ei 15 kappaleen makirullalajitelmaan tarvita pari desiä soijakastiketta!!!

Yritän hienotunteisesti vihjata, että kasta sinne kastikeastiaan vain se kalapuoli äläkä  huljuta soijassa sitä koko saamarin riisipalleroa. Mutta kun mä tykkään kastikkeista. Tykkää kuule ihan rauhassa, mutta kun sushi ei ole kastikeruokaa. Tilaa ens kerralla pitsa.

No niin, teidän vuoronne avautua ja päästää höyryjä. Ärsyttääkö toisen tapa aivastaa, piereskellä peiton alla tai maiskuttaa suuta unissaan? Sana on vapaa.

Ne kasvaa

Tsekkaa jos et usko. Tyyppi kuvasi tyttärensä kasvua vauvasta 12-vuotiaaksi.

Mut pitäskö tällanen saada myös vanhemmista?

Söisit nyt

Kaikista äitiystraumoistani kaksi on ylitse muiden: millainen-tästä-yöstä-tulee ja syökö-se-mitään-tänään. Jostain syystä tuo jälkimmäinen on läsnä voimakkaammin (ehkä siksi että valmistauduin tuohon unenpuutteeseen niin hartaasti). En kestä yhtään syömättömiä kersoja, en kipeinä enkä terveinä, ja kääntäen väitän, että viihtyisin paljon paremmin äitinä, jos mukulat söisivät hyvin.

Lempiruoka

Muistan keväästä 2008 vain loputtomat ruokataistelut. Ennakkoluuloinen esikoinen karjui kaikelle, mitä eteen laitettiin. Luovuin ruokien tekemisestä itse hyvin varhaisessa vaiheessa, sillä teollinen, täysin sileä sose meni paremmin alas. Kun neuvolassa tiedusteltiin "meneekö viisi ateriaa päivässä" purskahdin hysteeriseen nauruun. Nyt viisi vuotta myöhemmin ipanan painokäyrä on edelleen miinuksella ja kaikki välipalat pannassa, sillä ne poistavat ruokahalun totaalisesti.

Kuopus toimii enemmän vauvamanuaalin mukaan. Se syö (pienen) annoksensa ihan sopuisasti ja kieltäytyy totaalisesti vain tietyistä purkkisafkoista, ja minun lautaseltani se syö mitä tahansa, kikherneistä parsakaaliin. Sairaana sekään ei syö yhtään mitään.

Olen yrittänyt poistaa stressiä rationalisoimalla. Kun ihan hyvin tiedän, että
1) lapsen syömisiä ei kannata laskea päivätarkkuudella, viikon sisään erot tasoittuvat.
2) painokäyrät ovat keskiarvoja - jonkun täytyy olla siellä alapuolella.
3) lapset tarvitsevat hyvin eri määriä ruokaa. Puuropakkausten annosohje on tehty niille suuriruokaisille lapsille.
4) jos maito maistuu, kaloreita tulee. Ei se nälkään kuole.
5) se ei ole henkilökohtaista enkä ole maailman paskin kokki. Lapsi ei osaa erottaa sitä onko ruoka pahaa siksi, että hänellä ei ole nälkä vai siksi että maussa on jotain vikaa.

Ehkä ruoan tuputtamisen syy on perimässä. Muistan, kuinka karjalainen leipurimummoni pahoitti mielensä, jos en syönyt kuin kaksi palaa kymmenen senttiä paksua omenapiirakkaa, jonka leipomiseen oli käytetty kilo voita, tai ottanut kolmatta kertaa lisää ruskeakastiketta. Mummo itse painoi melkein sata kiloa ja kärsi diabeteksestä, verenpaineesta ja kolesterolista.

Lisäänkin listaani kohdan kuusi: näillä geeneillä maltillinen ruokahalu on ihan hyvä asia.

Kiitos ja anteeksi

Lueskelin Väestöliiton perhebarometria*. Jäin erityisesti miettimään erästä tutkimuslöydöstä:

"... kyselytutkimuksissa vastaajien ilmoittama toivottu tai ihanteellisena pidetty lapsiluku on enää harvoin pienempi kuin vastaajan todellinen lapsikertymä."

Tutkimuksen mukaan oma ihannelapsiluku muuttuu oman lapsitilanteen mukaan. Osasyy taitaa olla se, että vahinkoja ei haluta myöntää.

Kuinka monen lapsi on saanut alkunsa pyytämättä ja yllätyksenä? No meillä ainakin.

Omana raskausaikanani vastasin "yritittekö pitkään" -kyselijöille, että ei yritetty, vahinko tämä oli. Yleensä se keskustelu loppui lyhyeen. Eräskin kauhisteli, että eikö se nyt ole lapsen hyvinvoinnin kannalta epäilyttävää, että sanot sen ääneen. Lapsi kuulee kohtuun olleensa vahinko ja sen itsetunto voi saada kolauksen.

Ja se ei ollut vitsi (!)

Miksi vahingosta puhuminen on niin iso tabu? Onko ihmisillä tarve mieluummin muuttaa suunnitelmaa, kuin myöntää, että alkuperäinen suunnitelma ei toteutunutkaan? Koska ihan oikeastihan tärkeintä ei ole se, sheikkasivatko siittiö ja munasolu vahingossa vai lukujärjestys kädessä, vaan se, miten lopputulokseen suhtautuu. Vahinkokin voi olla reitti onnenpotkuun.

Anteeksi ja kiitos.

*) Perhebarometri (2008) pdf-muodsosa löytyy tästä linkistä.

Tätä se kello näyttää

Viime viikolla uhosin parantaa henkilökohtaista time managementiani. Halusin ottaa iltapuuhat suurennuslasin alle ja katsoa, mitä ihmettä puuhaan kaikki ne lyhyiltä tuntuvat tunnit lapsen ja oman nukkumaanmenoni välissä.

Kylläpä viikon valitsin. Viime viikon torstai-illasta eteenpäin melkein kaikki meni alusta alkaen päin per**ttä.

Torstai 5.4.
Päiväkoti on kiinni; päivärutiini venähtää kuin takapuoli synnytyksessä. Lapsi menee nukkumaan 21.30.

21.30. Luen työsähköposteja. Vastaan, arkistoin, deletoin. Kirjoitan blogia.
22.30 Alan kirjoittaa alkua yhteen lehtijuttuun. Mies ilmoittaa lähtevänsä autotalliin siivoamaan.
23.30 Saan lehtijutun melkein valmiiksi. Hyvä flow. En jaksa ottaa jokaviikkoista varmuuskopiota tiedostoistani. (Arvaatkin jo, mitä seuraavaksi tapahtuu.)
00.00 Luen sängyssä 3 viikkoa vanhaa Talouselämää. Vanha lehti, samat uutiset: Nokialla menee päin hanuria ja pieni osakesalkkuni sulaa kevätauringossa.
00.30 Nukahdan.

Perjantai 6.4.
Lapsen nukkumaanmeno venyy jälleen. Lomapäivä.

21.30. Lapsi nukahtaa. Avaan koneeni. Macini alkaa hidastella. Ruudun päälle valuu harmaa verho ja teksti: You need to restart your computer. Pienen googlailun jälkeen selviää, että tietokoneeni sairastaa oireyhtymää Kernel panic. Kuulostaa korvatulehduksen ja paniikkikohtauksen yhdistelmältä.
22.00 Itkeän, raivon ja huudan. Mikään ei auta - koneeni ei enää käynnisty.
22.30 Facebookaan kännykällä. Mietin niitä eilisiä ja toissapäiväisiä tiedostoja, joista ei ole varmuuskopioita.
23.30 Kirjoitan kirjallisuusesseetä miehen työkoneella. Mies lähtee maalaamaan autotallin seinää.
01.30 Menen nukkumaan. Kyllä osasi olla pitkä perjantai.

Lauantai 7.4.

Päivällä tehdään yhdessä ruokaostokset, illalla tulee vieraita syömään.

21.00 Pääruoka on syöty, lapsi menee nukkumaan.
22.00 Syödään jälkiruokaa, juodaan viiniä ja parannetaan maailmaa. Viikon rentouttavimmat tunnit - näitä on saatava enemmän!
23.00 Vieraat lähtevät, avaan miehen tietokoneen ja kirjoitan kirjallisuusesseen loppuun.
00.00 Menen nukkumaan.

Sunnuntai 8.4.

20.30 Lapsi nukahtaa. Lähden lenkille

22.00 Pöllin taas miehen koneen ja alan tehdä töitä. Mies lähtee moikkaamaan kavereitaan.
23.30 Nukahdan.

Maanantai 9.4.

Edelleen vapaapäivä - tietokonekorjaamot ovat kiinni. Otan käyttöön ikivanhan läppärini, jossa ei ole notepadin ja pasianssin lisäksi mitään ohjelmia.

20.00 Lapsi nukahtaa.
21.00 Nollaan pääsiäisloman tapahtumia katsomalla Sopranosin ensimmäistä tuotantokautta.
22.00 Kurkussani tuntuu kaktus.
03.00 Valvon edelleen. Olen flunssassa.

Tiistai 10.4.

Ensimmäinen arkipäivä jeesus-loman jälkeen. Marssin Applen korjaamolle ja saan tietää, että odotusaika on 1 viikko (!). Jos maksan 60 euroa, pääsen jonon ohi. Jos uusi tietokoneeni hajoaa 5 kk kuluttua ostohetkestä, kyllä en ryhdy maksamaan siitä, että myyjä tarkastaa vähän nopeammin, mikä koneessani on vikana. Miksi helvetissä huollon ovessa lukee customer Service? (Minulla on parempi ehdotus: Customer Punishment). Tukkoisen nenäni kanssa kiroan paikallisen mac-huollon asiakaspalvelun alimpaan helvettiin. Juuri nyt voisin vaihtaa koneenromuni korilliseen omenoita.

20.00 Lapsi jää anopille yöksi. Olen pahassa flunssassa. Mies lähtee työmatkalle.
21.00 Koomaan sohvalla.
22.00 Koomaan sohvalla.
00.00 Olen nukahtanut sohvalle.

Keskiviikko 11.4.

20.00 Lapsi menee nukkumaan. Avaan tietokoneen. Alan käydä läpi työsähköposteja. Bloggaan.
21.00 Painin excel-taulukoiden kanssa ja juon kolmatta tuopillista Panodil Hotia.
22.30 Saan Thaimaassa olevalta siskoltani varmistuksen, että tsunami jäi pieneksi ja kaikki on hyvin.
23.00 Suggestoin itsenikin Thaimaahan. Otan vielä yhden päänsärkylääkkeen ja menen nukkumaan.

04.00 Nukahdan.

Johtopäätökset?

Herkälle sielulleni on liikaa, että yhden viikon aikana menee sekä terveys että tietokone. Satunnaisista kriiseistä huolimatta kirjanpitoni paljastaa ongelman ytimen. Iltakiireiden syy on selvä: työnteko. Pitäisi lakata tekemästä töitä iltaisin ja viettää enemmän vapaa-aikaa. Seuraavaksi tämä strategia pitäisi jalkauttaa. Vinkkejä, anyone?

Annetaan: vyölaukku

Käsi ylös, ketkä kaikki yrittävät karistaa raskaudesta jäänyttä vyölaukkua? o/ (Jos kersa on alle vuoden, voi väittää olevansa juuri synnyttänyt.)

Kätsä välipala: päivän kalorit yhdessä kupillisessa. 

Ostin viime marraskuun alussa 10 x kortin läheiseen jumppalaitokseen juhlallisena aikomuksena aloittaa säännöllinen urheilu: nahkaessun on aika häipyä. Aikaa olisi ruhtinaallisesti, sillä kortti erääntyisi vasta helmikuun alussa. Jumppa viikossa riittäisi kevysti.

Kun tammikuun alkoi, olin käyttänyt kortista yhden kerran. Sen ensimmäisen. Vitutti. Vaihtoehtoina oli joko vaihtaa nimi Saamattomaksi Vätykseksi tai ryhdistäytyä. Mutta miten? Tein jumppasuunnitelman, jonka yllätyksekseni pidin. Homma toimi: kunto nousi kohisten ja housut lakkasivat kiristämästä. Tästä voimaantuneena latasin korttiini uuden kymmenen kerran satsin. Arvaatte: kävin eilen höyläämässä ensimmäisen tunnin*. Ne menevät vanhaksi toukokuun alussa.

Kuulin sattumalta Patrik Borgin haastattelun, jonka mukaan avainasemassa onnistuneeseen laihdutukseen on kokonaisvaltainen elämäntapamuutos, johon kuuluu vuorokausirytmin luominen: pitää varmistaa riittävä unensaanti ja vakauttaa aterirytmi - kuuriluontoinen jojoliikunta ja salaattilinja ei auta. Tämähän sopii himailijalle kuin streptokokki nielurisoihin. Unensaanti on ulkoistettu hukkapätkälle ja ateriat nautitaan, kun ehditään.

Tajusin kuitenkin, että olen projekti-ihminen. Tarvitsen suunnitelmia, aikatauluja, välitavoitteita ja sanktioita budjettiylityksestä. Elämässäni pitää olla struktuuria. Hoitovapaalla on liian vapaata - kaipaan kotiintuloaikoja!

Lupaan lopettaa haahuilun ja ryhtyä proikkaroimaan omaa elämääni tehokkaammin. Teen suunnitelmistani viikkoexcelin ja esittelen toisen kvartaalin tavoitteeni perheelle powerpointilla. Heti huomenna.

* Tällä kertaa syy oli parempi. Helmikuun reissusta alkoi sairastelukierre: koko perheen RS-virus, josta seurasi yksi korvatulehdus, sen jälkeen 2 x vesirokko, 2 x aikuisten nuhakuume ja 1 x ripuli. Plus kirjanjulkkarit ja remontti. Olin aivan kanveesissa koko maaliskuun enkä todellakaan jaksanut uhrata ajatustakaan muulle kuin riman alittamiselle, kunnes yöt ovat normalisoituneet.

Mitä kello on

Shit, kello ei voi olla noin paljon! Olen havahtunut tähän "yllätykseen" lähes joka ilta viimeiset 1,5 vuotta.

Päiväkotiajat ja lapsen nukkumiset ja heräämiset asettavat päiväaikaan tapahtuvalle tekemiselle raamit. Niinpä olen imuroinut itselleni joustovaraa sieltä, missä sitä on. Olen ottanut käyttöön yövuoron.

Lapsen nukahdettua editoin, lasken, kirjoitan, puran työmeilejä, ajattelen, kirjoitan, googlaan ja feisbuukkaan. Yritän lukea kesken jäänyttä kirjaa, lajitella pyykkejä ja pestä hampaat. Kun kello on puoli kaksitoista, yli puolet kaikesta aiotusta on tekemättä. Ostimme uuden sohvan kuukausi sitten - mä olen ehtinyt lepuuttaa persettäni siinä noin kolme kertaa. Eilen tajusin, että en ole käynyt suihkussa kolmeen päivään. En ole muka ehtinyt. Jeesus sentään.




Voin kertoa, että mieheni ei ole nykytilanteeseen järin tyytyväinen. Välillä se joutuu huhuilemaan makuuhuoneesta, että kannattaisiko mun vetää iltapalan sijasta aamupuuro, kun näyttää siltä, että en ehdi vaakatasoon.

Tähän aikataulusekoiluun on tultava loppu. Mutta miten?

Ensin on katsottava faktoja silmiin. Lapsi sammuu kuin saunalyhty tuulessa joka ilta kello 20.30. Mitä tapahtuu sen jälkeen? Aion seuraavan seitsemän päivän aikana merkitä ylös kaikki yövuoron aktiviteetit. Jostain on löydyttävä karsittavaa. Laitan listan tänne näkyviin ensi keskiviikkona. Jos teillä on sama ajankäyttöongelma, kaivakaa kynä ja paperia esiin. Vertaillaan kokemuksia viikon päästä!


Kuva: Jr.ge

Avataan tästä

Ikuisiksi vannottuja parisuhdevaloja koetellaan erityisesti vauvavuonna, toki myöhemminkin. Listasimme kirjassa lapsiperheen top kolme riidanaiheet: kotityöt, kasvatus ja oma aika, mutta sitten ovat vielä pikkuasiat.

Tässä kuvaevidenssiä perheemme ruokakaapista.

"Revitään tästä"

Kaikki naksut tippuvat lattialle, kun erehtyy luulemaan, että pakkaus on auki *yläpäästä*.

Kuvilla varustettu kaksikielinen ohje oranssilla pohjalla ei tehonnut. Sivustahan se aukesi.

Yksikään jumalan pakkaus ei Koti-insinöörin käsissä avaudu ilman väkivaltaa. Juustot kuivuvat, naksut putoilevat ja myslit rapisevat pöydälle, jos en ehdi avata pakkauksia ensin. Hän vetoaa vasenkätisyyteensä, minä syytän Y-kromosomia, johon ilmeisesti tämä ei taidolla vaan voimalla -konsepti on koodattu. Samasta syystä minä teen meillä kaikki muutkin kätevän emännän sorminäppäryysharjoitukset: leikkaan minikynnet, poistan silmärähmät, annostelen d-vitamiinit, vaihdan lamput, ruuvaan, poraan ja hinkkaan. Perkele.

Joko tämä "sormet kuin nippu pippeleitä" on ihan diagnoosin ansaitseva invaliditeetti tai maailman paras kusetus, jolla saadaan vaimo tekemään pirusti enemmän asioita kuin olisi tarvis.

Laita se säilöön

Puraise istukkaa ja hörppää vähän lapsivettä päälle. Saat lähellä tuotettua kausiravintoa parhaimmillaan!

Ei muuten ollut läppä. Istukan syömisen väitetään estävän baby bluesia ja kasvattavan henkilökohtaista maidontuotantokapasiteettia. Uusin "terveys"villitys on kuivata oma istukka ja nauttia se kapseleina synnytyksen jälkeen. Nettikaupoissa on myynnissä aloitus-kittejä, joiden avulla oman istukan kuivaaminen, jauhaminen ja kapseloiminen onnistuu. Ehkä Marttaliittokin pian laatii ohjeet istukan säilömiseen!
Toivottavasti kapseleihin käytetään vain keisarileikkauksen kautta ulos tullutta istukkaa. Alatiesynnytyksen aikana ulos tullut veri ja paska tuskin maistuu edes kuivattuna.

Jos kuitenkin kiinnostuit, mutta et kehtaa omaasi kuivata, voi turvautua vaikka uusiseelantilaisen lampaan istukkaan.

Tällaistä meille syötetään, mutta päänsärkylääkkeiden kanssa pitäisi olla varovainen. Just joo.

Kuva: Three Points Kitchen