Vuoden mutsin vinkit: eroon hartiajumista

Juiliiko teilläkin niska-hartiaseudulla? Itse olen kärsinyt niskojen jäykkyydestä opiskeluajoista lähtien. Useimmiten jumitus on tuntunut pienenä paineena niskojen ja hartioiden seudulla. Kiireisimpien lukusalisessioiden aikaan jouduin popsimaan ibuprofeenia, jotta sai nukutuksi.

Homma lähti lapasesta lapsen saannin jälkeen: istun päivät koneella ja kello viiden jälkeen kannan huonosti ja huolimattomasti. Eihän kukaan hengellä uhaten pakottanut imettämään lasta yhdellä kädellä selkä kyyryssä, mutta kun sitä toista handua nyt vaan tarvittiin toisaalla. Kolmea vuotta myöhemmin käsissä on kaksi kauppakassia ja rattaissa pissahätää kiljuva lapsi. Ergonomiset kantoratkaisut eivät tule ensimmäisenä mieleen, kun seurue on saatava nopeasti kotiovelle tai tulee vielä isompi jumi. Äidin päähän.

Mutsien kympin jälkipelit (Naisten kymppi 2013).

Kävin eilen hierojalla, jolla oli hoidon jälkeen aikaa jakaa vinkkejä hartiajumin karkottamiseen.

- Hanki työtuoli, jossa on pakko istua selkä suorassa. (Itselläni on tällainen tuoli. Tykkään.) Näytön pitää olla silmien korkeudella kun istut pää suorassa.
- Muista ryhti. Et ole sammakko, joten älä työnnä leukaa eteenpäin, se kehittää lopulta julmetun kivun niskalihaksiin. Seiso pää suorassa ja hartiat takana.
- Hartiasärkyisen kannattaa kävellä joka päivä ainakin vartti kädet sivuilla vapaana liikkuen. Älä juokse tai sauvakävele. Älä kävelylenkin aikana kanna reppua selässä tai pidä kädessä laukkua, kännykkää tai kahvikuppia. Keskity kävelemiseen. Hierojani sanoi yllättyneensä huomatessaan, että tällaisilla kävelylenkeillä näkee nykyään vain eläkeläisiä. Kaikki muut ulkona liikkuvat kantavat aina jotain mukanaan.
- Jos veri ei pääse kiertämään lihaksissa, ne eivät saa happea. Kevyt liikkuminen ehkäisee jumeja ja jopa hoitaa niitä.  Säännöllisestä niska-hartiajumpasta on usein apua. Hyvät ohjeet löytyvät esimerkiksi täältä.

Jos teillä on hyviä vinkkejä jumittamisenestoon, niin antaa palaa.

Sairas lapsi ja tabletin annostelu

Ipanoilla on ollut marraskuussa yhteensä 15 sairaspäivää. Haastavaa monessa mielessä. Olen joutunut laajentamaan repertuaaria uusiin viihdyttämiskeinoihin kun dvd-levyjen ja digiboksin sisällön tuntimäärä ei ole enää riittänyt.

Jouduin ottamaan käyttöön tabletin.

Tiedän. Olen armoton kalkkis. Mielestäni tietokoneet sun muut älyroinat eivät ole lasten leluja. Äidin tietokoneeseen koskemisesta hyllytetään barbit viikoksi ja vasta koululainen saa ihan tavallisen puhelimen käyttöönsä.

Lisäksi olen erilaisten pädien kanssa vahvasti epämukavuusalueella. En pidä kosketusnäyttölaitteista (olemattoman ääreisverenkiertoni takia näytöt eivät edes reagoi kosketukseeni ja päädyn lähinnä hakkamaan ruutuja) ja tunnen suurta vastenmielisyyttä uuden teknisen logiikan opettelua kohtaan. Olen kärsimätön enkä halua tuhlata aikaa jonninjoutavaan söhläämiseen. Käytänkin tablettia lähinnä e-kirjojen lukemiseen.

Jouduin kysymään kokeneemmilta vanhemmilta suosituksia kivoista lasten peleistä ja duunikaverini kehotti tutustumaan toca bocaan. Työtä käskettyä. Latasin koneelle sen ainoan yhteensopivan pelin, jonkinlaisen kampaamon, jonka vehkeelle löysin, ja tyrkkäsin kakaran käteen.

Hetken aikaa pähkimme yhdessä, miten homma toimii, mutta aika nopeasti minua tyrkittiin syrjään. "Joo, joo, mä osaan jo, älä sä äiti leiki tällä." Myönnän, että innostuin itsekin värjäämään ja kähertämään hahmoille railakkaita lookeja. Sehän oli hauskaa. Ja mukavaa vaihtelua Dinojunaan.

Mobiililaitteiden haittavaikutuksista puhutaan paljon. Jonkun tutkimuksen mukaan tablettien ja muiden älyvehkeiden käyttö pienentää sanavarastoa ja vaikuttavaa addiktoivasti niin lapsiin (jopa ihan pikkulapsiin) kuin aikuisiinkin. Hyvä lastensisältö on kuitenkin hyvää lastensisältöä, oli se millä laitteella tahansa.

Pointti on sama kuin panadolissa: annostelu ratkaisee. Ja siitä päättää aikuinen.

Jos tiedät lisää laadukkaita tablettipelejä (androidille), kerro minullekin! Yksi on vielä tänään kuumeessa.

Äitien ystävät

Miten käy ystävyyssuhteille, kun perheeseen tulee lapsi? Mietimme tätä kysymystä, kun kirjoitimme Vuoden mutsi 2:een lukua perheiden vapaa-ajanvietosta. Ideoimme vastatoimenpiteitä omaan olkkariin jumahtamiseen ja listasimme keinoja yhdessä tekemiseen ja seurusteluun.

Jani Kaaro kirjoitti tänään hienosti Hesarissa siitä, että lapselle ei tee hyvää hautautua neljän seinän sisään toisen vanhemman kanssa. "...kun lapsi on aina yksin saman aikuisen kanssa, lapsesta tulee maailman napa." Sosiaalisesta lapsenkasvatuksesta Kaaro ottaa esimerkiksi efe-heimon, jossa lapsenkasvatusvastuu jakautuu tasaisesti yhteisön jäsenten kesken. Heimon harjoittaman pedagogiikan hyötyjä ei käy kiistäminen:

Äidillä on aina apua, kun hän sitä tarvitsee. Lasten kaltoin kohtelu on lähes mahdotonta, sillä jos äidillä tai isällä katkeaa pinna, paikalla on aina joku, joka voi tulla väliin.

Mutta ollaanpa realisteja. Pohjoisen hyvinvointivaltion hiekkaloodan reunalta on aika hemmetin pitkä välimatka kongolaiseen heimoyhteisöön. Ei meistä tule efe-pygmejä. Mutta eihän se estä meitä pöllimästä heidän lapsenkasvatustavoistaan ideoita omaankin vanhemmuuspakkiin.

Pygmit hengailee.

Otetaanpa esimerkiksi ystävyyssuhteet. Hyvin usein kuulee, kuinka kaverussuhteet väljehtyvät, jos jompi kumpi ystävyksistä saa lapsia. Yksi Vuoden mutsi 2 -kirjaan haastattelemamme ei-äiti kertoi, että melkein kaikki ystävät, jotka ovat saaneet lapsia, ovat jääneet sen jälkeen etäisiksi. Lapsettoman kaverin puhelin ei nimittäin enää soi, kun kutsutaan ystäviä lapsen synttäreille, joulukahville tai tupaantuliaisiin. Todella perseestä.

Mitäpä jos me kaikki alkaisimme vähän efe-pygmeillä? Nyt laitan likoon pari omaa efepygmikeinoani. Minulla on yksi tosi hyvä ystävä, jolla ei ole lapsia. Vaikka olen välillä toivottoman kiireinen enkä pysty lähtemään ravintolaan tai baariin kello 17 jälkeen arkisin tai viikonloppuisin ilman aikataulusuunnittelua, en anna ystävyytemme kärsiä. Olen päättänyt, että en anna. Siksi olemmekin ahkeria kutsumaan toisiamme kylään ja teemme asioita yhdessä. Oma kersa on tästä ystävästä ihan haltijoissaan. Tämä ystäväni harrastaa ja opiskelee maalausta. Viime viikonloppuna hän kokosi akryylivärituubit asuntonsa lattialle, vuorasi olohuoneen paperilla ja nakitti minut ostamaan maalauspohjia. Soitimme pitsataksin ja maalasimme ainakin kymmenen taulua. Meillä oli ihan sairaan hauskaa!

Ystäviä voi tavata myös ryhmässä. Järjestämme joskus perhetreffejä, jonne ovat tietysti tervetulleita myös sinkut. (Eikä näiden treffien ideana ole siis kokoontua yhdessä hoplopiin.) Usein tapaamme jonkun kotona ja syömme yhdessä. Lapsiseurassa illallinen ei voi venyä kovin myöhään eikä kovin kosteaksi, mutta voi se silti olla erinomaisen hauskaa yhdessäoloa. Samalla tulee huolehdittua myös siitä Kaaronkin kolumnissaan esiin nostamasta erittäin tärkeästä kasvatuspuolen pointista: erilaisisten ihmisten kanssa hengaaminen erilaisissa tilanteissa opettaa lapsen tajuamaan, että on olemassa muunkinlaisia ihmisiä kuin isä tai äiti.

Onko äideillä muitakin kuin äitiystäviä? Kertokaahan, olisi kiinnostavaa tietää :)

Tutista luopumisen dilemma

Juttelin Vuoden mutsin taaperopainotteisesta jatko-osasta naapurin äidin kanssa. Nainen huokaisi, että voi kun saisi vinkkejä tutista luopumiseen!

Tuttipuu Kööpenhaminassa.

Jouduin myymään ei-oota. Ei meillä ole juttua tutista luopumisesta. Kolmen kersan otoksestamme yksikään ei syönyt tuttia. Yritin kyllä, koska luulin sen kuuluvan asiaan. Kumpaakaan ei kiinnostanut, ei silikoninen eikä luonnonkuminen. Tuttia kyllä pahoinpideltiin ja järsittiin monella tapaa, mutta lohdukkeeksi siitä ei ollut. Luopuminen tarkoitti sitä, että yksi päivä vain kyllästyin ja pistin ne roskiin.

Pohdimme Sadun kanssa hetken aikaa, pitäisikö tutista kirjoittaa vai ei. Jos omakohtaista kokemusta ei ole, voisi tietenkin tehdä tutkivan jutun haastattelujen avulla. Mutta onko kyseessä yleinen ongelma? Ja iik: mitä muuta olennaista kirjasta puuttuu?!

Sitten tuli déjà-vu.

Pohdimme tietenkin ihan samaa myös ykkösosan kanssa. Vanhemmuuteen liittyvät haasteet tarkoittavat yhdelle perheelle yhtä ja toiselle toista, ja saman perheen sisälläkin lapset aiheuttavat erilaisia paniikkitilanteita. Yhdessä kirjassa ei voi pyrkiä vastaamaan kaikkiin kysymyksiin. Tavoitteena on jakaa ennemmin arjen vertaistukea kuin sadoittain vinkkejä.

Ja onhan meillä tämä blogi. Täällä voi puhua sellaisistakin aiheista, joista ei ole omaa kokemusta. Laittakaa siis tuttivinkkinne tämän postauksen perään, niin ohjaan naapurin äidin tänne!