Hyviä uutisia!

Kieriskelin vastikään pottaongelmissa. Lasta ei kiinnostanut mennä vessaan. Se ei halunnut istua potan päälle vaan vetää sen päähänsä kypäräksi. Mietin, mitä ihmettä tein vanhempana väärin. Teinkö jonkun emämokan lapsen anaalivaiheessa, kun lapsi haluaa yhä hautoa kakkosta housuissaan?

Mutta kas. Huoli osoittautui turhaksi. Eräänä kauniina lauantaiaamuna reilu viikko sitten kersa ei halunnut enää laittaa vaippaa. Propsit tästä kehityksen jättiaskeleesta jälleen kerran anopille, joka oli ostanut lapselle pussillisen Dora-alushousuja. Anoppi oli esitellyt alkkareita ja sanonut, että nää on niin kauheen hienot pikkuhousut, että näihin ei viitsi pissata, eihän?

Joo ei, oli lapsi vastannut. Ja vetäissyt alkkarit jalkaansa.

Tyydyn suosikkilistan viidenteen sijaan (Anopin, Doran, Mörön ja Mymmelin jälkeen) ilolla. 

Kuva: Dora The Explorer.

Kantele onkin rock

Minkälainen mielikuva teillä on kanteleesta? Niin, sellainen hentojen runotyttöjen ja koulukiusattujen poikien nolo läystäke. Olin ihan hajalla, kun muskarissa oli tänä vuonna ohjelmistossa kanteleen soittaminen. Kas, kun ei pitsinnypläys.

Todellisuudessa kyseessä olikin ihan räyhäkkään näköinen peli. Sain siitä heti rämpytettyä Miska soutaa joella.

Kantele onkin kuulemma hyvä tapa aloittaa soittaminen, ilmeisesti vähän samaan tapaan kuin voimistelu on hyvä pohja mihin tahansa liikuntaharrastukseen.

Älkää siis aliarvioiko kanteletta. Voin myös vakuuttaa, että tämä vehje on todella paljon kuulijaystävällisempi vaihtoehto kuin saatanan nokkahuilu.

Wot?

Nenne. Jöjö. Äittää. Mata.

Nuorempi kersa ei puhu mitään järjellistä. Tai sanoo se yhden sanan: hauva. Muita sanoja ei tule. Peruskommunikaatio on pelkkää tavumölinää. Sillä ei ole yritystäkään toistaa sanoja perässäni, mutta eläimiä se kyllä imitoi mielellään: määkii, röhkii, kaakattaa, murisee ja ammuu. Miksi hitossa se ei matki ihmisiä? Kokeeko se olevansa eläin? Vai onko se vaan tyhmä?

Ei, tyhmä se ei ole. Se ymmärtää kyllä kaikenlaista. Sylkee pyynnöstä suustaan sinne tunkemansa kivet, kävyt ja etanat. Tietää hyvin, että portaissa ei saa hillua, sillä se virnistelee ovelasti kiellettäessä. Se tietää, että kalat uivat, sillä kylvyssä muut eläimet kävelevät ammeen reunalla. Eilen se tunki takaisin mun taskuun sieltä tipahtaneen nenäliinan. Kyllä sillä sytyttää.

Onhan se tietty vasta vuoden ja kolme kuukautta. Mutta kun siskolla oli tässä vaiheessa käytössä joku sadan sanan sanavarasto ja jopa kokonaisia lauseita. Oliko törppöjen ensikertalaisvanhempien kanssa vaan parempi opetella ilmaisemaan epäkohdat mahdollisimman varhain ja mahdollisimman selkeästi?

Ehkä kersa on vain tajunnut, että elekielellä ja osoittelemallakin saa. Pieni naaman kurtistus ja turhautunut karjaisu pistää arvaajaan vauhtia.

Onkohan täällä vain liian hyvä palvelu? No, kahden viikon päästä alkaa päivähoito. Kyseessä on kokenut hoitaja, mutta uskon vakaasti toisilta lapsilta apinointiin. Uhmaikäkin lähestyy. Oletan, että "ei" on vain ajan kysymys. Sillä pärjääkin sen toisen vuoden.

Bad hair day

Vein kersan ekaa kertaa kampaajalle viime keväänä. Se ei mennyt ihan putkesta sisään. Lapsi karjui naama punaisena koko toimituksen ajan. Varttitunnin karjunta ja kahden sentin lyhennys maksoi 20 euroa. Tajusin, että on asioita, jotka kannattaa tehdä itse.

Tänään piti lyhentää pari senttiä. Lapsi hihkui riemusta kun keittiösakset viuhuivat. Osoitti otsatukkaa ja sanoi että leekkaa herna. (Leikkaa tästä.) No minä leikkasin. Vähän epätasainen siitä tuli, mutta kerroksittaisuushan on trendikästä. Lapsikin pyöritteli päätään peilin edessä. Silkasta tyytyväisyydestä, tietysti.

Meillä himassa mä vedän suuret linjat miehen keskittyessä tarkkuutta vaativiin yksityiskohtiin. Mä niin näen sen ilmeen aamulla kersan herätessä. Hehheh.

Ei näin

Kävelimme miehen kanssa yhteisen baari-illan jälkeen kotiin. Puhe kääntyi kersaan ja rooleihimme vanhempina. Jänkkään laskuhumalssa välillä kaikkea mahdollista - kuuluu näet luontooni. Olenks mä muka lihonut? Miksi mä tienaan niin vähän? Miks ostin nämä kengät, vaikka ne näyttää kaikkien mun vaatteiden kanssa täysin dorkilta? Nyt halusin tietää, että mitä mä teen äitinä kaikkein eniten päin persettä.



Seurasi tavallista pidempi hiljaisuus ja hieman anteeksipyytävä huokaisu. No kun sä annat liian helposti periksi asioita ja saat mut näyttämään lapsen silmissä ikävältä vanhemmalta.

Syyllisyys valahti vatsan seudulle. Tunnistin good cop, bad cop -asetelman heti. Mä olen talousyksikössämme "hyvis", joka myötäilee. Joo ota vaan lisää muroja itse sieltä kulhosta. Okei, ei laiteta tota paitaa, laitetaan se sama joka oli eilen ja toissapäivänä. Selvä juttu joo, katsotaan vaan vielä tunti muumeja. Okei, mä tuun istuun tähän lattialle syömään omenaa, vaikka oikeasti meidän pitäisi ruokailla tuolla pöydän ääresssä.

Miehen toiminta on johdonmukaisempaa. Syödään pöydän ääressä. Jos haluaa muroja, niitä ei saa itse ottaa, koska muuten on koko saamarin pussin sisältö rahisemassa lattialla. Jos kiukuttelet, sitten kiukuttelet.

Annan asioita aivan liikaa periksi, koska en jaksa kuunnella kitinää. Sytytyslankani on välillä aika lyhyt. Olen herkästi hermostuvaa sorttia.

Tiedostan, että käyttäytymismallini on hanurista.

On täysin dorkaa varjella sytytyslangan syttymistä myötäilemällä. Kun annan asioita periksi ja mies ei, kersa vaatii huomiota enemmän juuri minulta. Isä ei saa tulla pesemään hampaita, vaan äiti, koska äiti annostelelee enemmän sitä hyvänmakuista hammastahnaa.

Paitsi että kaivan tässä kuoppaa itselleni (mitä enemmän annan periksi sitä enemmän minulta vaaditaan; pian ei enää riitä käsi murokulhossa vaan satanen lompakosta tai uusi urheiluauto), kampitan samalla miestäni, joka joutuu tyytymään vähemmän lepsun vanhemman rooliin (on varmaan tosi kivaa olla jatkuvasti se vanhempi, jota pyydetään menemään pois siitä häirtsemästä).

Niin. Että mun pitäisi nyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja ohjelmoida joku osa äidin käyttäytymisjärjestelmässä uudestaan. Tosi helppoa. Mutta lupaan yrittää.

Kuva: Flickr/stephanski

Apina

Tämä on Koti-insinöörin lapsuuden lelu: apina, joka osasi heittää kuperkeikkaa käsiensä varassa. 70-luvulla.

Kuten näette, kunto vuonna 2012 ei ole enää ihan priima: puusta irtoaa paloja, jalat puuttuvat, kädet ovat puoliksi katkenneet ja mitään voltteja se ei enää heitä, vaikka mekanismi särisee edelleen lupaavasti. Tätä ei mitenkään voi korjata. Lisäksi Skidi upotti sen pari vuotta sitten kylpyyn, minkä jälkeen apina alkoi haista hirveälle ja turkki liimaantui kummalliseksi kangaslevyksi.

Käryävää apinaa ei voi heittää pois leimautumatta sosiopaatiksi eikä antaa lasten leikkeihin, joten se on koriste-esineenä makuuhuoneemme kirjahyllyssä. Kiva. Täytynee olla tyytyväinen, että se ei ole mikään metrinen nalle.

Asuuko teidän taloudessanne vastaavaa tunnearvoa?