Toppaa, toppaa, jaksaa, jaksaa!

Tämä saatanan antarktis nimeltä Suomi. Ajattelen pohjattoman katkerana maita, joissa lapsille ei tarvita puolen tunnin kauppareissua varten rankkasateen, raekuurojen ja lumivyöryjen pitävää vaatekertaa.

Kivat sulle, kivat mulle.

Sen lisäksi että uloslähtö kestää kolme vuotta, hikinoro valuu aina jonkun selkää pitkin. Strategioita on kaksi.

1) Etsit ensin omat vaatteesi, pistät päälle pässinpökkimät ja tunget untuvatakin taskuun kännykän, huulirasvaa ja nenäliinoja. Kun oma varustelu on kunnossa, ryhdyt latomaan kersan päälle lämpökerrastoa, pipoa, kypärämyssyä, kaulaliinaa, sormikkaita, sormikkaiden päälle laitettavia hanskoja, villasukkia ja sitä haalaria, jonka päälle ehkä vielä kuitenkin tarvitaan kurahousut. Kun naama margariinissa ja pipo silmillä vetelet renksuja talvisaappaiden pohjan alle, väilevy luiskahtaa ja kynsi katkeaa. Sitten sille tulee pissahätä.

2) Puet ensin lapsen yllämainitun protokollan mukaisesti ja alat sitten pohtia, mitä itse tarvitset. Koska kakaralla on nanosekunnissa sietämättömän kuuma, alkaa hermoja sahaava vinkuna ja kitinä. Jos tyrkkäät sen ulos tai rappuun, niin se möykkää, juoksee rimputtamaan naapurin ovikelloa tai painuu portista ulos autotielle niin vilkkaan, että et ehdi edes perkelettä töräyttää. Jos taas valitset kitinän, unohdat ärsyynnyksissäsi kaiken, mitä sinun piti oikeasti tehdä uloslähdön eteen ja havaitset olevasi lumihangessa pelkissä leggingseissä ja korvalapuissa.

Bonuksena näitä kamoja on pakko hankkia joka vuosi uusi koko.

Kevät. Tule, nyt, heti!

Nyt pää tyynyyn!

On muuten kätevää hankkia lapset kaveri- ja perhepiirin viimeisenä: kännykän osoitekirjasta löytyy läjä lapsenvahtikandidaatteja.

Voi tsiisös, jos viiva onkin tipahtanut tikkuun lähipiirin ensimmäisenä! Paitsi, että joutuu opettelemaan kaikki vauva-asiat alusta kantapään kautta, joutuu myös valmentamaan märkäkorvakavereistaan ja -sukulaisistaan potentiaalisia lapsenvahteja.




Lapsenhoitoamatöörejä stressaavat yleensä seuraavat:

• Kuinka kääpiön saa hiljaiseksi, jos se itkee toista tuntia putkeen?*
  
• Kuinka lapsen saa nukkumaan, jos se ei halua nukahtaa?**
  

Siskoni lupautui elämässään ensimmäistä kertaa lapsenvahdiksi ipanamme ollessa 4 kk. Kaikki sujui hyvin nukkumaanmenoon asti. Kitinä alkoi. Tunnit kuluivat, eikä käninästä meinannut tulla loppua. Ei auttanut heijaus, maito tai sylissäolo. Sitten sisko keksi nerokkaan idean. (Niin, yleensähän hyvät ideat syntyvät silloin, kun on yksinkertaisesti pakko olla innovatiivinen ja keksiä jotain.) Hän alkoi kerrata ääneen entisen Itä-Saksan historiaa, toisesta maailmansodasta eteenpäin. Stasit, kurkkupurkit ja Nukkumatit. Ennen muurin murtumista puolimetrinen kuulemma antoi periksi ja nukahti. Klassikko.

*) En todellakaan tiedä.
**) Jos tietäisin, olisin tuotteistanut keinon aikoja sitten, hakenut sille patentin ja käärinyt bisneksellä noin miljardin euron liikevoiton.

Totuus "Meillä ei sitten koskaan..." -lupauksista

Muistelimme eilen mutsiporukalla niitä idealistisia lupauksia, joita annoimme itsellemme ennen lapsiemme syntymää: "Meillähän ei syödä muualla kuin syöttötuolin ääressä."

Kyllä oli muuten naurettavan helppo tehdä suunnitelmia, kun mölyapina oli vielä tukevasti mahassa. Lapsen kasvatussuunnitelma on kuin hallitusohjelma: kaikkea luvataan, mutta kaikki menee uusiksi.

Tässä muutamia omia lupauksiani ja totuus niiden takaa.

Lupaus: Meillä ei koskaan syödä ja katsota piirrettyjä samaan aikaan.
Totuus: Ha-ha-ha. Pääasia että syö.

Lupaus: Meille tulee korkeintaan kymmenen lelua, muut viedään kierrätykseen.
Totuus: Iso hah. Tässä on parempaakin tekemistä kuin laskea, onko serkun vanhoja nalleja nurkassa/sänkyjen alla/roskaämpärissä 9 vai 25. Pääasia on, että niitä ei löydy wc-pytystä.

Lupaus: Emme anna lapselle mitään makeaa. Emme edes keksejä. Pieneksi pilkotut viinirypäleet ajavat saman asian.
Totuus: Ehtii varmaan pilkkoa ja pakata jotain viinirypäleitä, kun on kiire paikkaan X, josta ollaan jo puoli tuntia myöhässä.

Lupaus: Elämä lapsen syntymän jälkeen voi jatkua aivan samanlaisena, vain vähän hitaampana.
Totuus: No kyllä se nyt vaan on vähän eri lähteä kahden aikuisen kanssa telttailemaan kuin kahden aikuisen ja yhden lapsen. On aivan sama mennäänkö nopeasti vai hitaasti, yksi matkaseurueesta kakkaa joka tapauksessa housuunsa muutaman tunnin välein.

Lupaus: Aion nähdä ystäviä samaan tapaan kuin aikaisemminkin.
Totuus: Hehe. Terveisiä vaan sinne menneisyyteen: on vähän turhan optimistista kuvitella, että vuoden ikäisen skidin kanssa voi pari kertaa viikossa totetuttaa illanvieton, jossa ensin mennään syömään, sitten leffaan ja leffan jälkeen oluelle. Kyllä ne leffat nykyään katsotaan kotisohvan ja dvd-soittimen voimin.

Lupaus: En aivan varmasti ala koskaan kutsua miestäni "isiksi".
Totuus: Tämä onkin sitten ainoa lupaus, jonka olen pitänyt.


Entäs te? Oletteko joutuneet pyörtämään päätöksiänne?

Kun ei niin ei

Luen juuri Risto Isomäen kirjaa "Con rit." Sivulla 45 ensimmäinen lause on "Ei!". Vauvavuosi 2012 for the win. Mites teille kävi?

Oho, meni herne nenään

Elämä lapsen kanssa on virikkeitä täynnä!

Viime viikolla yllätin ipanamme naama lastenhuoneen seinässä kiinni. Hän oli siirtänyt kuvassa olevat lenkkarit sivuun ja tunkenut toisen nenärei'istään seinässä törröttävän, pyöreäkantaiseen ruuvin ympärille. Nojoo.
Voisihan sitä varmaan huononpaankin paikkaan päänsä laittaa.

Ruuvi ei kuitenkaan yksin riitä. Nenään tungetaan myös etusormea, kännykän latausjohtoa, kyniä ja hiuspinnejä. Välillä klyyvariin on menossa kappale kengännauhaa tai yksi haarukan piikeistä. Parhaana päivänä molemmat yhtäaikaa.

Mulle ei ihan vielä ole valjennut, mihin kehitysvaiheeseen romuvaraston kerääminen nenään kuuluu. Varmaan siihen samaan, jossa ipana tunkee käsiin saamaansa äidin hammasharjaa jalkoväliinsä ja sanoo pimppi. Hmm.

Äiti Teksasista, päivää

Sain juuri käteeni ipanan piirtämän kuvan äidistä. Kuinka herttaista! Seison kuvassa ison puun juurella, jotain mustaa ja pitkänomaista kädessä. 

- Oi, miten hieno! Onko äidillä lapio? 

- Ei, se on ase.

Kun hiukan järkytystäni nieleskellen kysyin, että miksiköhän äidillä tämä ase on, niin vastaus oli että tämä kuva on ajalta ennen ruokakauppoja. Hyvin on mennyt perille se, että äiti on paitsi pasifisti myös pääasiassa kasvissyöjä.

Ps. Mitähän Maddox piiroksesta antaisi arvosanaksi.

Raskaana viisi vuotta

Kaksoset syntyivät viiden vuoden välein, uutisoi Ilta-Sanomat. Voi juma. Viisi vuotta ison möhömahan kanssa? Viisi kesää raskaushiessä, viisinkertainen pahoinvointi, viisi talvea villakolttujen kanssa, jotka eivät mahdu kiinni? Viisi vuotta koossa XXXXXXXXL? Viisi vuotta mässäilyä - eli leegoihin reikiä, lisää vyötärömakkaraa ja viisinkertaiset suonikohjut pohkeisiin.

No ei sentään. Kaksosten ikäeron mahdollisti hedelmöityshoito.

Onneksi olemme ihmisiä, emmekä esimerkiksi elefantteja. En ehkä kestäisi, jos joutuisimme kestämään olkapäille roikkuvia korvalehtiä, olemaan tiineenä kaksi vuotta ja purskuttamaan juomaveden nenän kautta suuhun.

Kuva: imizis.com

Naurettavia linkkejä

Tuonne vasempaan palstaan olemme keränneet muutamia kuoliaaksi naurattavia linkkejä - käy ihmeessä tutustumassa! Henkilökohtainen suosikkini ovat nuo puhelimen oikeinkirjoitusohjelman automaattisesti korjaamat tekstiviestit: "I love you and I dream about the Führer." Hups.

Ja infotkaa toki, jos tiedätte muita hauskoja sivustoja, blogeja tai keskusteluketjuja, päivitämme listaa mielellämme!