Apua. Miten tämän nyt kauniisti sanoisi. Liikunta on ehkä ainoa asia, jossa Skidi ei ole järin lahjakas. Ei nyt huono, mutta ei missään nimessä mikään selkeä lahjakkuuskaan. Suhteellisen arkana luonteena tyyppi ei juuri koskaan uskalla kokeilla mitään fyysistä. Myös kilpailuvietti on nollassa. Juoskoot muut lujempaa, hän kävelee. Hiihtäköön muut ohi, hän ihailee talventörröttäjiä. Mistä Skidi oli sen saanut päähänsä?
Aivot savusivat, kun pohdin, miten tähän pitäisi reagoida. Olenko a) inhorealistinen mulkvistimutsi, jos kerron, että kuules pulkannarun varjo, olet täysin hakoteillä. Vaihtoehtona on olla b) lasta tahallaan harhaanjohtava ällöäiti, joka myötäilyllään antaa lapsen luulla itsestään liikoja.
Valitsin vaihtoehdon c. En sanonut mitään. Monestakin syystä.
Ensinnäkin a ja b eivät kumpikaan edusta koko totuutta. Lahjakkuuden tunnistaminen ei ole mikään yksinkertainen rasti. Jos tyyppi ei vaikuta Usain Boltilta, hänellä saattaa olla loistava pallosilmä tai rytmitaju. Lisäksi urheilumenestykseen vaikuttaa myös harjoittelumotivaatio. Vähemmilläkin lahjoilla pärjää jos riittää intoa treenata.
Toiseksi kersalla on muita mahtavia ominaisuuksia, joita ei ole missään listassa. Hän on ystävällinen, empaattinen ja sosiaalisesti rohkea likka, joka menee leikkimään niiden kanssa, joilla ei ole kaveria. Tällä lahjakkuudella pääsee pitkälle. Miksi siis keskittyisin alleviivaamaan sitä, missä hän ei erityisemmin loista?
Se olennaisin syy suun sulkemiseen on tietysti se, että välillä lapset puhuvat mitä sattuu. Ehkä Skidi peesasi kaverin vastausta - tänään hän vastaisi samaan kysymykseen ihan eri tavalla. Jos kysymystä ei ihan ymmärrä, siihen voi vastata mitä vain.
Ne realiteetit ehtii huomata myöhemminkin. Itse kävin ala-asteikäisenä pianotunneilla parhaan kaverini kanssa. Muistan, että hänen nopea etenemistahtinsa hiukan jurppi - hän kahlasi vihkoja läpi kuin höyrykone, kun minä vielä pimputin Ukko Nooaa. Eikä ihme: ystävästäni kehkeytyi sinfoniaorkesteritason muusikko. Itse olisin ollut korkeintaan keskitasoa - jos olisin jaksanut harjoitella sekuntiakaan.
Ihmisaivot ovat hämmästyttävät. Ne oppivat ja mukautuvat vaikka mihin (paitsi suolakurkun syömiseen), kun tarve vaatii. Potentiaali on valtava, jos uskoa omiin kykyihin riittää. Alle kouluikäisen lahjoista ei kannata ottaa paineita. Lapsi on lapsi vielä teininäkin.
Ps. Jos lahjakkuusjutut kiinnostavat, tsekkaa Suomen mensa ry:n Lahjakkaat lapset -blogi.
Muistan kun poikani lauleskeli joskus kymmenen vuotta sitten jotain lastenlaulua, hieman pieleen. Minä sitten aikani sitä kuunneltuani tokaisin että nyt laulat kyllä nuotin vierestä. Aikaa kului, ja tietenkin olin jo unohtanut tämän episodin. Vähän aikaa sitten ohimennen mainitsin pojalleni, että en oikein koskaan ole kuullut tämän laulavan, johon poika vastasi ihan luontevasti, että et tietenkään, sinähän itse sanoit (siis kymmenen vuotta sitten...) että laulan nuotin vierestä. Minua itketti...
VastaaPoistaArgh. Nämä ovat just niitä hetkiä kun sielu kutistuu rusinaksi.
PoistaMä olen kuulemma sanonut näin pikkusiskolleni lapsena. Osaanpa olla toistamatta virhettä lasten kanssa. Koen, että kaikilla on oikeus ilmaista itseään laulamalla, ei vain nuotissa pysyvillä.
PoistaMä olen esikoisen kanssa jonkun verran jutellut näistä lahjakkuusjutuista, ekaluokkalainen jo itse huomaa, että ihmiset osaa eri asioita ja oppii eri tahtia. Mä olen koettanut korostaa sitä, että kaikilla on lahjakkuuksia, niitä ei vain välttämättä 7-vuotiaana vielä tunnista ja ne voi olla tosi erilaisiin asioihin, ja sitä että ihan kaikkea voi oppia harjoittelemalla, vaikka joitain juttuja joutuukin sitten harjoittelemaan vähän enemmän.
VastaaPoistaMusta se omien lahjakkuuksien havaitseminen on kyllä sellaista hyvää itsetuntemusta myös, kunhan ei sitten jää niiden vangiksi, että näitä asioita mä osaan, eikä mitään muuta kannata yrittääkään. Tai ota niistä itselleen paineita, että tässä mun nyt ainakin pitää aina onnistua, kun olen niin lahjakas.
Musta on hirveän vaikeaa erottaa, mikä on treenaamisen tulosta ja mikä synnynnäistä osaamista. Ja hyvä pointti tuo vankeus - varsinkin kun onnistuminen on niin motivoivaa ja yrittäminen taas ei. Jotenkin tuntuu, että kaikista varmimmilla vesillä on, kun kannustaa kokeilemaan kaikenlaista ja sietämään epäonnistumisia.
PoistaTotta, ihanteellisita olisi, jos vanhempi onnistuu kannustamaan lasta käymään hiensoti sanottuna myös mukavuusalueensa ulkopuolella! (Enkä nyt tarkoita erään ruotsalaisen "kasvatusgurun" tapaa, hän nimittäin kannustaa lapsiaan syömään kastematoja ym. kehittävää...)
PoistaJa epäonnistumisien sietäminen ja niistä sisuuntuminen on kai yksi ihmisen tärkeimmistä taidoista.
Ainut oikea tapa mielestäni on kannustaa hiljaisesti vieressä; ei siis missään tapauksessa mene sanomaan, ettet tuossa nyt ole kauhean hyvä, mutta turha on myöskään kehua huonoa suoritusta. Onko kauhean kuuloiseti sanottu? :D Sopivalla kannustamisella lapsi todennäköisesti jaksaa olla innostunut liikunnasta (jos sitä ilmeisesti on), ja ties vaikka hänestä oikeasti hyvä kehittyisi, mutta vaikka ei urheilijaa tulisikaan, ei toisaalta ainakaan ole syyllinen ikuisten liikuntatraumojen aiheuttajana. Mutta ei ole oikein toisaalta kehua sellaisessa, missä ei ole hyvä. MUTTA kehittymisestä voi kehua! Hyvä esimerkki mielestäni ovat lasten piirustukset. Normi taitaa olla kehua niitä ylitseuvuotavan paljon. Silloin lapselle ei tule tarvetta/halua kehittää taitojaa, kun on siinä jo niin hyvä! Mieluummin kyselee, mitä siinä piirustuksessa on ym. Jos tästä ajatusvirrasta kukaan nyt mitään ymmärsi - syytän imetyshormoneja :D
VastaaPoistaOlemme valinneet hyvin samankaltaisen polun. :) Kuopukselle palautteen anto on vielä aika alkeellista, mutta esikoiselle jo kehtaan sanoa, jos se ei näe kauheasti vaivaa piirustuksen eteen ja kehun silloin kun se jaksaa keskittyä - lopputuloksesta viis. Tuntuu, että kaikista parhaat jutut tulee kun en ole katsomassa ollenkaan.
PoistaMuistan muuten elävästi, että inhosin lapsena yli kaiken lässyttävällä äänellä saatuja ylenpalttisia kehuja. Oli hauskempaa, jos joku tosiaan alkoi kysellä piirustuksestani. Ehkä tulkitsin lässyttävät "ihaaaaa-na!"-kommentit vain keinoksi päästä minusta mahdollisimman nopeasti eroon, kun taas kysymykset viittasivat siihen, että minusta oltiin kiinnostuneita ihan oikeasti, ihmisenä.
PoistaNyt on pidettävä erillään liikkuminen omaksi iloksi ja kilpailumielessä. Jos ihminen ei olekaan supernopea sprintteri tai todella taitava joukkuepelaaja eikä kilpailuviettiäkään ole nimeksikään, voi kuitenkin olla liikunnallinen ja tykätä liikkumisesta. Sitä taipumusta pitää tukea, koska liikkuminen tunnetusti on tarpeellista ja terveellistä.
VastaaPoistaValitettavasti oman, suppean kokemukseni mukaan liikunnanopettajat (jotka ovat järjestään entisiä kilpaurheilijoita) eivät tätä ymmärrä. Oli siis mainio ratkaisu olla hiljaa, kyllä se laps´ ehtii koulussa kuulla olevansa huono liikunnassa. Oikeasti kyse on siitä, että lapsesta ei varmastikaan tule kilpaurheilijaa (kuten ei koululiikunnan avulla kenestäkään muustakaan), ei sitä että se olisi kaikessa liikunnassa huono. Ei tietysti pidä johtaa harhaankaan, mutta pitäisi kuitenkin yrittää tukea liikuntaharrastusta.
Niinpä! Ja lapset myös käsittävät kaikenlaisen juoksentelun ja pomppimisen urheiluksi -- ja siinä ne ovat yleensä järjestään vähintään hyvällä tasolla. :)
PoistaHetki sitten netissä levisi Sami Jauhojärven (mm) ravintovalmentajasta Jari-Pekka Pulkkisesta artikkeli, jossa kerrottiin, että hänen isänsä oli alusta asti pienen pojan urheilullisia haaveita kannustanut ja luvannut tukea, vaikka oli ollut varsin selvää, että juuri ko. pojasta ei juuri sitä 100m pikajuoksun olympiavoittajaa koskaan tulekaan ;), mutta pojasta tuli urheilullinen atleetti, jolla on ammatti ja elämä urheilun parissa – olisiko tätä tapahtunut, jos isä ei olisi poikaansa kannustanut, vaikka alkuperäinen haave epärealistinen olikin?
VastaaPoistaOman kokemukseni perusteella älä missään nimessä torppaa tai edes hillitse MITÄÄN SKIDIN MIHINKÄÄN LIITTYVIÄ HAAVEITA TAI KUVITELMIA! :) Kyllä Siperia ehtii opettaa jos niikseen tulee…
VastaaPoistaOman liikunnallisuuteni tukehdutti yli vuosikymmeneksi lapsena se kuuluisa koululiikunta – tai ei niinkään se liikunta, vaan siellä koettu syrjintä. Ei minusta ehkä huippu-urheilijaa olisi tullut, mutta hyvin todennäköisesti liikunnallisempi ja olisin saattanut hyvin kuulua johonkin urheilujoukkueeseen tms., se kaikki on minulta nyt jäänyt kokematta.
Olin ala-asteella jonkun verran koulukiusattu/syrjitty ja vaikka perheen kanssa liikuttiinkin, luisteltiin, hiihdettiin, pyöräiltiin ja käytiin uimassa ja siitä tykkäsin, niin se, että liikuntatunneilla olin AINA se viimeinen, joka pakosta valittiin joukkueeseen, pitkin hampain, teki minulle liikunnasta ja urheilusta aivan hirvittävän mörön pitkäksi aikaa, vihasin, vihasin, vihasin koulun liikuntatunteja, enkä olisi voinut kuvitellakaan haluavani liittyä urheiluseuraan johonkin joukkueeseen. Vasta aikuisena tajuan, että tämä viimeisenä valinta e johtunut siitä, että olisin ollut liikunnassa kokonaisvaltaisesti huono, vaan myös siitä, että minua syrjittiin muutenkin - sen lisäksi ala-asteella elämä oli telinejumppaa, yleisurheilua, pesistä ja lentistä -> kas vain, jos on näissä superpaska (inhoan niitä vieläkin), niin se ei, ylläri ylläri, tarkoita sitä, etteikö MUISSA LAJEISSA VOISI OLLA HYVÄKIN!
Vihdoin lukiossa, HUOM HUOM: uudessa koulussa, huomasin, että sählyssä ja koriksessa yhtäkkiä olinkin jopa hyvä ja minut valittiin joukkueeseen heti niiden korista monta kertaa viikossa harrastavien "pitkien tosi hyvien tyttöjen" jälkeen ja jopa sekasählyssä poikien kanssa olin joukkueeseen varsin haluttu. Ja kun liikunnan ilo tuli tuota kautta, niin huomasin pikkuhiljaa olevani aivan riittävän hyvä ja/tai saavani nautintoa ja iloa sellaisistakin asioista kuin juoksemisesta kilometritolkulla (ja niin monta kertaa kuin olin Kuuperin, tai miten se ikinä kirjoitetaankaan, testistä nähnyt painajaisia ja lintsannut koulusta sen takia ja verenmaku suussa rämpinyt eteenpäin,), hiihtämisestä, luistelemisesta, uimisesta, kuntosalista, rullaluistelusta jne jne ja vapaa-ajalla kaverien kanssa joukkuelajeista. Tuskin minusta huippu-urheilijaa olisi tullut, mutta hiukan ehkä harmittaa, että noiden ala-asteen kokemusten takia liikunnallinen menneisyyteni ennen 20-ikävuotta on hyvin rajoittunut ja vaikuttanee vieläkin.