Lastenjuhlat - take one

Nyt on tosi kyseessä. Esikoinen on tajunnut, että vain hänen syntymäpäivillään on pelkkiä aikuisia ja pistänyt ensimmäistä kertaa omia speksejä pöytään. Kutsu pitää tänä vuonna lähettää myös tarha- ja hiekkalaatikkokavereille. Goddamnit. Joudun siis ensimmäistä kertaa elämässäni järjestämään lastenjuhlat.

Vanhat hyvät ajat.

Tarvitsen apuanne. Meille rynnii lauma lyhyitä, rusetein ja paljetein koristeltuja henkilöitä, joilla on konkareina varmasti jonkinlaisia odotuksia. Nyt parhaat vinkit jakoon: miten pidetään mukiinmenevät bibikset mutta säilytetään itsekunnioitus, naapurisuhteet, tärykalvot ja kristallit? Mitä voi tarjota, jos vastustaa henkeen ja vereen nakkeja ja lihapullia? Onko goodiebag pakollinen? Pitääkö olla ohjelmaa? Miten voisi kauniisti muotoilla ei-rihkamalahjatoiveen? Voiko metriheikkien sokerikännäystä jotenkin hillitä? Pitääkö koordinaatiti ilmoittaa Medihelille etukäteen?

Varaan jokatapauksessa illaksi itselleni koko pahvitönisterin punaista. Ja nostan maljan sille, että pystyin väistelemään aihetta melkein viisi vuotta.

Kippis!

Lapset&ravintola-aiheen jatko-osaksi sopii luonnollisesti lapset&alkoholinkäyttö. Omassa lapsuudenkodissani ei juuri juotu alkoholia. Ei pidetty kossua säilössä patterin takana, mutta kellarissa ei kyllä ollut sellaista lämpötilasäädeltyä viinikaappiakaan, jonka uumenista olisi kaiveiltu aarteita maisteltaviksi.

Suomalaisperheiden alkoholinkäytön ruma puoli tuli kuitenkin tutuksi. Vanhempani pyörittivät 1990-luvun alussa asuntovaunualuetta. Siellä näin, kuinka alkoholinkäyttö alkaa kossupullosta ja loppuu asuntovaunun etuteltan päälle kaatumiseen. Ennen kuin farkut ovat nilkoissa ja paskat alushousussa, huudatetaan kannettavasta mankasta suomalaista iskelmätuotantoa ja mokelletaan ilman konsonantteja. Muistan muutamia perheitä, joiden vanhemmat ottivat huikkaa perjantai-illasta sunnuntaiaamuun lasten tarkkaillessa sivusta vaisuina vanhempiensa juomalasien sisältöä. Ällöttävää.

On täysin edesvastuutonta, törkeää ja ääliömäistä vetää perskännejä lasten seurassa. Mutta typerää on myös se mustavalkoinen tapa, jolla alkoholinkäyttöön Suomessa suhtaudutaan. Tyyliin: jos imetät ja juot puoli lasia punaviiniä, yrität about tappaa lapsesi. 

Ei Suomessakaan juoda vain ja ainoastaan perskänni odotushorisontissa. Mistä siis johtuu, että ei-humalahakuista kohtuukäytöstäkään ei saa puhua? Alkoholi rinnastetaan vain ördäämiseen ja turpakäräjiin snagarilla. Viestinnällä rakennetaan todellisuutta; kun alkoholista puhutaan hallitsemattomana kaaoksena, heitteillejättöinä ja pahoinpitelyinä, alkoholista tulee iso paha mörkö, joka pitää kieltää kaikilta, koska siitä seuraa vain kaikenlaista paskaa. (Saman ajatuskaavan mukaan kännissä voi tehdä mitä vaan ja syyllinen löytyy kätevästi alkoholia - mörkö otti vallan ja vei oman vastuun.)

Minä annan nyt äänen iloiselle ryyppäämiselle. Olen nimittäin Roosa Meriläisen kanssa samaa mieltä: Kännissä on kivaa. Meillä kotona otetaan alkoholia lapsen seurassa. Kylmän valkkarin ensipuraisu on vallaton tunne. Kun lauantaina päivällä tilaan pubin nurkkapöydässä itselleni yhden bissen ja lapselle pullon limppaa, koen suurta tyytyväisyyttä. Olen kahdessa maailmassa yhtäaikaa: mutsina mutta myös omana vapaana itsenäni.

Alkoholi on läsnä myös juhlapyhinä. Viime vappuna kokoonnuimme ystävän puutarhabileisiin. Joimme miehen kanssa pullon skumppaa ja tarjosimme lapselle iltapäivämaidon kuoharilasista. Kilisteltiin, tanssittiin ja pelleiltiin. Muutaman tunnin päästä kävelimme kotiin vapautuneessa tunnelmassa. Ihana päivä, jossa hiprakalla* oli oma roolinsa. Kukaan ei vetänyt toista turpaan, unohtanut lasta bajamajaan, ajanut autolla päin betoniseinää tai paskantanut housuihinsa (paitsi kersa, mutta se joikin koko päivän pelkkiä alkoholittomia).

*) Hiprakan tunnistaa rentoutuneesta ja kevyestä olosta, joka kestää tunnista kahteen, eikä siitä tule krapulaa. Hiprakkaan pääsy vaatii henkilökohtaista pelisilmää. Minulle se on kaksi täyttä lasia skumppaa tai yksi vahva geetee. Entäs teille?