Jälleennäkemisen draamaa

Lapsi on viettänyt anopin luona pari yötä kuukaudessa siitä asti kun se oli puolivuotias. Pidempien työmatkojen tai satunnaisten yhteisten viikonloppureissujen sattuessa vierailuaika on saattanut venähtää pidemmäksikin.  Jos anopille ei kuukauteen lähetä yökyläpyyntöä, sieltä tulee muikkari: kai teillä nyt jotain iltatekemistä on, että mitä jos toisitte lapsen hoitoon. Miehen jo eläkkeelle jääneen äidin merkittävin elämänsisältö on kuulemma tällä hetkellä lapsenlapset. Hän on myös yksi lapsen suosikkihenkilöistä. Kun lapselle vihjaa, että tänään saattaisit päästä ammalle yökylään, se juoksee eteiseen tunkemaan unilelua ulkohaalarintaskuun.  Men-nnäääännn jjjjo!

Tilanne on siis meidän vanhempien kannalta enemmän kuin täydellinen. Tämä kaikki pohjustuksena seuraavaan.

Olin alkuvuodesta mieheni kanssa viikon kaksin reissussa. Kersa vietti sillä välin viikon anopin all inclusivessa ja viihtyi hyvin. Epämukavuusalueelle siirryttiin vasta, kun palasimme kotiin.  Kolmen päivän ajan ruoka lensi lattialle, sukkahousuja ei saanut pukea jalkaan kuin pimeässä (wtf) ja kaikkiin kysymyksiin annettiin kielteinen huutovastaus. Neeeeiiiiijjj. Kolmannen päivän iltana lapsi halusi halata nukkumaan mennessään. Samalla se kysyi, voiko taas mennä ammalle yöks. Loogista? No ei ihan.

Tämä sama jälleennäkemisen draama toistuu myös silloin, kun jompi kumpi vanhemmista palaa muutaman päivän poissaolon jälkeen kotiin.

Kyselin tutuilta kersaperheiltä, onko kuvio tuttu. Vastaukset jakautuivat aika tasaisesti jaa- ja ei-ääniin.

Silloin tajusin, että ehkä tämä on persoonallisuuskysymys. Vituksen määrää ei annostella kaikille samanlaisilla kauhoilla. Lapsen ja minun lusikka on sattumoisin samaa kokoa: hän käyttäytyy juuri kuten äitinsä. Jos mies on ollut viikon työreissussa, en todellakaan odota kotiin palaavaa puolisoa avosylin ulko-ovella vastaleivottu omenapiirakka uunissa pyykit viikattuna. Ehei. Ketuttaa, että olen saanut viikon ajan yksin pyykätä, kuskata ja laittaa ruokaa. Mökötän noin vurokauden ja annan kaksisanaisia vastauksia. Osoitan mieltäni. Loogista? No ei ihan.

Kuva: Flickr / Foo Joon Sunn

Palautetta mutsille

Ystävän meikkilaatikkoon oli jätetty palaute, huulipunalla vessapaperiarkkiin:

Hän jakoi kuvan facebookissa. Osa kommentoijista nauroi, osa kauhistui. Itse kuuluin naurajiin: yllättävään paikkaan piilotettu viesti kuvastaa hienosti nuoruusiän ristiriitaista asennetta vanhempiin. Ja vaikka tässä on helppo nähdä pelkkää käytöstapojen puutetta, henkilökohtaisesti annettu viesti kertoo mielestäni myös kunnioituksesta: päin naamaa ei kehtaa perkeleitään huutaa, mutta jotenkin se eriävä mielipide on pöytäkirjaan kirjattava.

Lienee ajan kysymys, milloin itse saan yhtä syväluotaavaa analyysiä äitiydestäni. Palautteesta ei kuitenkaan kannata hermostua. Vaikka kiroilu on rumaa, kyseinen mamma voi olla ihan tyytyväinen: rajoja on asetettu ja sääntöjä kerrattu. Joskus duunistaan saa kritiikkiä, mutta se ei tarkoita, että olisi epäonnistunut. Pääasia, että duunia on tehty.

Äiti ei osaa leikkiä

Katja pohti joku aika sitten tontillaan leikkimisen vaikeutta. Nyt huomaan, että olen samojen haasteiden ääressä. Ja täysin kädetön.

Kersa on kohta kolme, eli se on wikipedian mukaan elänyt leikki-ikää jo vuoden ja risat. En tiedä olenko laiska, tyhmä vai kankea, mutta en vaan osaa leikkiä.  Jos meillä on yhteistä vapaa-aikaa, lähdemme yleensä kahvilaan, kirjastoon tai ihan vaan kävelemään ulos. Mutta en ehdota mielikuvitusleikkejä.

Esimerkki. Lapsi haluaa leikkiä muuminukeilla. Se tyrkkää kolme senttiä pitkän Nipsu-hahmon käteeni. Roolikseni jää esittää lihavan kengurun näköistä kapitalistia, joka etsii Muumipeikkoa muumitalosta. Saan vuorosanat. Minun pitäisi huhuilla Missä muumipeikko ooooon. Sata kertaa. Kaksi ensimmäistä kertaa sujuu hyvin. Kolmannella kerralla tarkkaavaisuuteni alkaa lepsua. Yritän vielä pari kertaa. Ei kun kunnolla! kuuluu lattian rajasta. Luovutan.

Toinen esimerkki. Kahvilassa. Kersa tarjoilee suihkukoppiin kahvia ja "roisantteja". Kahden minuutin ja kymmenennen santsikupin jälkeen se tapahtuu taas. Kyllästyn. Tajuain istuvani vessan lattialla ja hörppiväni ilmaa limonaadipullon korkeista. Tarvitsen oikeaa kahvia tai nukahdan pystyyn. Hyvityksenä paskasta leikkiseurasta annan lapsen painaa kahvinkeittimen päälle.

Parempi taipua tosiasioiden edessä: mun lapsella on mutsi, joka ei osaa leikkiä. Noh. Korvaan heikkoudet muilla osa-alueilla. Osaan laittaa ruokaa, lukea kurkistuskirjoja ja etsiä YouTubesta Teletappi-pätkiä. En ole täysin hyödytön. Sitä paitsi - leikkiminenhän on lasten hommaa.

Sopiva hetki

Ruuhkavuodet. Miten harhaanjohtava nimi. Ruuhkahan tarkoittaa paikallaan jumittamista isossa laumassa muita jumittajia. Tätä ajanjaksoa voisi pikemminkin kutsua formulavuosiksi: maisemat vilistävät silmissä ja joku huutaa ohjeita korvanappiin. Tulilla on perinteisen perhe ja päivätyö -kombon lisäksi

• kaksi kirjaa,
• kaksi blogia,
• yksi firma,
• kaupunginvaltuutetun duunit ja
• salainen erikoisprojekti.

Kuva: Flickr / Mcertou

Niin ja liikuntaharrastus ja yöunetkin pitää olla. Puuskahdin tämän to do -listani edessä eräänä iltana, että olisi pitänyt hankkia lapset nuorempana.

Sitten tajusin olevani idiootti: lapsilla ei ole mitään tekemistä tämän ruuhkan kanssa.

Ruuhkavuodet yhdistetään lapsiperhe-elämään, mutta minulla olisi tässä tilanteessa saatanallinen kiire ihan ilman lapsiakin. Downshiftaaminen ja oleskeluyhteiskunta ei kiinnosta, herään aamuisin täynnä ideoita ja isnpiraatiota. Haluan venyä kaikkeen mahdolliseen, mikä aiheuttaa tietenkin kauhistelua.

Miten aion ehtiä tämän kaiken - olenhan äiti?

Sivuutetaan nyt se, että kukaan ei kysyisi tätä mieheltä, ja vastataan rehellisesti: ei mitään käryä. Mutta joskus elämässä vain käy niin, että kaikki siistit asiat kasaantuvat yhteen päivään, viikkoon, kuukauteen tai vuoteen. Nyt tällä mammalla on menossa aika vilkas ajanjakso. Olisi oikeastaan vähän outoa, jos ei olisi. Olen elämäni kunnossa, rahatilanne on vakaa ja virtaa riittää.

Kun kuusi vuotta sitten jahkailin, haluanko äidiksi, havaitsin, että sitä sopivaa hetkeä ei tuntunut koskaan tulevan. Teen tämän yhden jutun vielä ja sitten. Arvaatte: ei sitä viimeistä juttua ikinä tullut. Projektieni suhteen on sama juttu. En edes tiedä, mikä olisi sopiva lykkäys? Kun kuopus menee eskariin? Kun vanhempi on yläasteella?

En tiedä, mitä odottelulla voittaisin, mutta jahkailun riskinä on katkeroituminen. Tilanne voi tulevaisuudessa muuttua myös huonompan suuntaan. En taatusti ole tyytyväinen, jos ruutulippu heilahtaa ennen kuin ehdin edes aloittaa.

Vaikka perhe on tärkeä, elämääni mahtuu muutakin. On aina mahtunut. Nyt katsotaan kuinka paljon. Ja sitten aikataulutetaan, budjetoidaan ja resursoidaan.

Eroja formularataan onneksi löytyy. Pääsen myös peruuttamaan lähtöruutuun, jos siltä tuntuu.