Nelivuotias lapsemme kuvittelee olevansa Tuhkimo ja loukkaantuu verisesti, jos häntä väärällä hetkellä puhuttelee hänen omalla etunimellään. Hän saattaa päiväkausia ottaa siivosukäskyjä vastaan kahdelta ämpäriltä - siis ilkeiltä sisarpuolilta Drusellalta ja Anastasialta. Välillä hän puhuu pienille hiirille. Toista tätiään hän on alkanut jostain syystä kutsua Huli-Huliksi. Jos lapsi saisi päättää, hän katsoisi Tuhkimo-piirrettyä repeatilla. Yksi päivä hän totesi aamupalapöydässä, että ei ehdi syödä, koska prinssi on ihan just tulossa.
Lapset satuilevat, höpöttävät ja toiveajattelevat mitä sattuu, joten en ole ottanut paineita tästä pitkään jatkuneesta roolileikistä. Sitä paitsi onhan se kätevää, että eteisessämme ovat aina kengät järjestyksessä ja että lapsen mielestä siisteintä mitä voi tehdä, on pyyhkiä rätillä pöytää.
Lasten narraamisesta ja höpöhöpön puhumisesta on tehty ihan tutkimustakin. Narrailun vaiheet menevät usein näin (mukaillen MLL):
- alle 2-vuotias ei osaa puhua tarpeeksi sujuvasti valehdellakseen
- 3–4-vuotiaalle lapselle oma mielikuvitusmaailma on hyvin todellinen ja villit mielikuvitustarinat ovat tavallisia.
- 4–5-vuotiaiden on vielä vaikea erottaa todellisuutta mielikuvituksesta ja satuilu on toiveajattelua. Tyypit keksivät omia versioita totuudesta.
- 5-6 vuoden iässä hahmottuu toden ja tarun välinen ero; satuilu muuttuu tietoiseksi valehteluksi.
- 6-vuotiaalla alkaa kehittyä omatunto, joka kertoo, mitä saa tehdä ja mitä ei.
Kaikki lapset narraavat, keksivät omia juttujaan ja liioittelevat isolla vaihteella. Näihin juttuihin on helppo suhtautua: ne ovat söpöä ja hauskaa jaadailua. Kaikki lapset tekevät myös koiruuksia ja kiusaa. Tämä onkin vanhempien kannalta se paljon vaikeampi moodi. Olette varmaan kuulleet vanhemmista, joiden on vaikea uskoa omien lastensa tekemiä ilkeyksiä. Naapurin autoon on vedetty komeat naarmut kivellä ja lapsi jää kivi kädessä kiinni rysän päältä, mutta ensimmäinen kommentti vanhemmilta on "Ei meidän Petteri/Marjatta/Liisa nyt koskaan sellaista..."
Tajusin jokin aikaa sitten olevani valumassa tähän samaan raivostuttavaan äitiryhmään, joka ei uskoisi, että oma pikku kullannuppu sortuisi minkäänlaiseen vandalisointiin. Olimme lomallamme illastamassa ravintolassa meren rannalla. Lapsemme lähti leikkimään viereisessä pöydässä ruokailleen lapsen kanssa. Vähän aikaa kuuluu naurua ja kikatusta. Sitten pitkä hiljaisuus. Pian tämä toinen lapsi juoksee itkien ja päätään pidellen äitinsä syliin. Oma lapseni laahustaa hiljaa perässä ja näyttää surkealta. Ensimmäinen kysymykseni oli: Kaatuiko hän? Lapsi ei vastaa mitään. Se ei puhu sanaakaan koko illallisen aikana. Mennessämme vessaan ennen hotlalle lähtöä hän alkaa itkeä. Saan lopulta lypsettyä syyn lapsen pahaan oloon. Mä heitin sitä kivellä päähän.
Vahinkohan se oli. Tytöt olivat tähdänneet kivillä puunrunkoon, mutta yksi oli mennyt pari metriä ohi ja kolahtanut toista otsaan.
Minulla ei käynyt edes mielessä, että syy toisen kuhmuun löytyy omasta lapsesta. Jos hän ei olisi itse ottanut asiaa esiin, ei olisi tullut käytyä (jälleen kerran) keskustelua siitä, miksi kiviä ei saa heitellä ja miten pyydetään anteeksi. Tässä saa taas yhden syyn lisää kiittää itseään siitä, että onnistunut kasvattamaan itseään fiksumman kakaran. Ilmeisesti vahingossa.
Kuva: Björgvin Hilmarson
Lapset satuilevat, höpöttävät ja toiveajattelevat mitä sattuu, joten en ole ottanut paineita tästä pitkään jatkuneesta roolileikistä. Sitä paitsi onhan se kätevää, että eteisessämme ovat aina kengät järjestyksessä ja että lapsen mielestä siisteintä mitä voi tehdä, on pyyhkiä rätillä pöytää.
Lasten narraamisesta ja höpöhöpön puhumisesta on tehty ihan tutkimustakin. Narrailun vaiheet menevät usein näin (mukaillen MLL):
- alle 2-vuotias ei osaa puhua tarpeeksi sujuvasti valehdellakseen
- 3–4-vuotiaalle lapselle oma mielikuvitusmaailma on hyvin todellinen ja villit mielikuvitustarinat ovat tavallisia.
- 4–5-vuotiaiden on vielä vaikea erottaa todellisuutta mielikuvituksesta ja satuilu on toiveajattelua. Tyypit keksivät omia versioita totuudesta.
- 5-6 vuoden iässä hahmottuu toden ja tarun välinen ero; satuilu muuttuu tietoiseksi valehteluksi.
- 6-vuotiaalla alkaa kehittyä omatunto, joka kertoo, mitä saa tehdä ja mitä ei.
Kaikki lapset narraavat, keksivät omia juttujaan ja liioittelevat isolla vaihteella. Näihin juttuihin on helppo suhtautua: ne ovat söpöä ja hauskaa jaadailua. Kaikki lapset tekevät myös koiruuksia ja kiusaa. Tämä onkin vanhempien kannalta se paljon vaikeampi moodi. Olette varmaan kuulleet vanhemmista, joiden on vaikea uskoa omien lastensa tekemiä ilkeyksiä. Naapurin autoon on vedetty komeat naarmut kivellä ja lapsi jää kivi kädessä kiinni rysän päältä, mutta ensimmäinen kommentti vanhemmilta on "Ei meidän Petteri/Marjatta/Liisa nyt koskaan sellaista..."
Tajusin jokin aikaa sitten olevani valumassa tähän samaan raivostuttavaan äitiryhmään, joka ei uskoisi, että oma pikku kullannuppu sortuisi minkäänlaiseen vandalisointiin. Olimme lomallamme illastamassa ravintolassa meren rannalla. Lapsemme lähti leikkimään viereisessä pöydässä ruokailleen lapsen kanssa. Vähän aikaa kuuluu naurua ja kikatusta. Sitten pitkä hiljaisuus. Pian tämä toinen lapsi juoksee itkien ja päätään pidellen äitinsä syliin. Oma lapseni laahustaa hiljaa perässä ja näyttää surkealta. Ensimmäinen kysymykseni oli: Kaatuiko hän? Lapsi ei vastaa mitään. Se ei puhu sanaakaan koko illallisen aikana. Mennessämme vessaan ennen hotlalle lähtöä hän alkaa itkeä. Saan lopulta lypsettyä syyn lapsen pahaan oloon. Mä heitin sitä kivellä päähän.
Vahinkohan se oli. Tytöt olivat tähdänneet kivillä puunrunkoon, mutta yksi oli mennyt pari metriä ohi ja kolahtanut toista otsaan.
Minulla ei käynyt edes mielessä, että syy toisen kuhmuun löytyy omasta lapsesta. Jos hän ei olisi itse ottanut asiaa esiin, ei olisi tullut käytyä (jälleen kerran) keskustelua siitä, miksi kiviä ei saa heitellä ja miten pyydetään anteeksi. Tässä saa taas yhden syyn lisää kiittää itseään siitä, että onnistunut kasvattamaan itseään fiksumman kakaran. Ilmeisesti vahingossa.
Kuva: Björgvin Hilmarson
Johtuukohan siitä, että mulla lapsia on kaksi, että yleensä nimenomaan oletan että jompikumpi on tehnyt jotain, jos huutoa alkaa kuulua. Kun päivittäin näkee veljesten lyövän ja kaatavan toisiaan kumoon, karisee kyllä tehokkaasti luulo siitä että oma lapsi ei tekisi mitään tyhmyyksiä... Lähinnä havahduin lähiaikoina siihen, että alle 2-vuotias on ihan yhtä hirviö veljelleen kuin 4-vuotias pikkuveljelleen. Ei tule enää syytettyä vain sitä esikoista.
VastaaPoistaOmatunnon kehittymisestä. Kyllä mun mielestä lapset jo tosi pienestä tietävät mitä saa tehdä ja mitä ei, hämmästelen tuota 6 ikävuoden rajapyykkiä.
Sinäänsä varsin rajallisista kasvatustieteen opinnoistani muistelen, että kuuden vuoden rajapyykki tarkoittaa omantunnon "sisäistymistä". Lapsi tietää mitä saa ja mitä ei jo ennen sitä, mutta saattaa silti tehdä, jos esim. arvelee ettei kukaan huomaa.
PoistaOmatunto on ei asia kuin se että tietää, mitä saa tehdä ja mitä ei. Lapsi tietää jo pienempänä että jotain saa tehdä ja jotain ei, koska vanhemmat ovat niin sanoneet. Silti lapset toimivat näitä sääntöjä vastaan usein kun kukaan ei näe. Omatunto taas tarkoittaa, että lapsella on itsellään käsitys oikeasta ja väärästä, siis ilman äidin/isän sanaakin. Eli juuri noin kuin Ellen tuossa kirjoitti.
PoistaMutta eikö omatunto ole sitä(kin), että jää huono olo eli huono omatunto omasta tekemisestä. Kyllä meillä jo 3-vuotias saattoi saada kakistettua jonkun mieltä painaneen kinan kerhokaverin kanssa vasta viikon päästä ulos suustaan. En toki tarkoita että omatunto olisi pienillä yhtä kehittynyt kuin 6-vuotiailla, mutta mun mielestä selkeitä viitteitä omatunnon olemassaoloon on jo paljon aiemmin.
PoistaPilami, tuo MLL:n lähteistä kahlattu tiivistelmä on tosiaan aika riisuttu. Tuo mitä Ellen ja Satu sanoivat, kuulostaa järkeenkäypältä.
PoistaMeilläkin 2v osaa jo ihan kiitettävän luovasti jallittaa isosiskoaan, joten turhat illuusiot, että isompi ärsyttäis yksipuolisesti pienempää on karissut jo aikaa sitten... :)
VastaaPoistaMulla on varmaan joku yhden lapsen äidin syndrooma :D
PoistaAlison Gopnikin filosofisessa vauvassa (ks. http://kalaksikukko.blogspot.fi/2010/08/alison-gopnik-filosofinen-vauva.html) esitetään aivan erilainen teoria lapsen ajattelusta. Pienikin lapsi kyllä erottaa toden ja keksityn, mutta hän ei vielä ymmärrä, miksi tämän todellisen maailman tapahtumat olisivat jotenkin tärkeämpiä kuin se, mitä fantasiamaailmassa tapahtuu.
VastaaPoistaMutta siis... minusta on ihan luonnolista, että äiti uskoo hyvää lapsestaan. Jos lapsi ei ole koskaan aikaisemmin heittänyt ketään kivellä, niin miksi sellaista ensimmäiseksi tai edes viidenneksi epäilisi?
Tuokin on totta. Olen silti sitä mieltä itse, että kun kysyy lapselta mitä on tapahtunut, niin ei kannata siinä kysymyksessä tarjota jotain vastausta jo itsessään. Eli itse välttäisin kysymästä: "kaatuiko kaveri", vaan kysyisin "mitä tapahtui".
PoistaRiitta, onhan näitä teorioita varmasti hyvin erilaisia. Tämä blogitekstissä esitetty on myös aika riisuttu muoto.
PoistaPilami, niinhän se kannattaisi... No, tästäkin episodista opittiin taas muutakin kuin että ei saa heitellä kiviä :)
Raivostuttavinta noi "ei meidän pirjopetteri" vanhemmat on koululaisten vanhempina. Siksi esim. koulukiusaamistapausten selvittäminen on vaikeaa kun osa vanhemmista on sitä mieltä ettei heidän kultamurusensa voi tehdä mitään sellaista. Ja lapset valehtelee vanhemmillensa kotona minkä ehtii kuinka opettaja on vaan nyt ottanut hänet silmätikukseen ja hän on ihan syytön aina kaikkeen. Ja ainahan se pirjopetteri on äidilleen kaiken kertonut joten miksi se nyt valehtelee.
VastaaPoistaT: onneksi jo ex-ope
Uff, voin vaan kuvitella. Tuli tämä kommenttisi mieleen kun eilen luin Hesaria: http://www.hs.fi/kotimaa/OAJ+Monet+vanhemmat+kiusaavat+opettajia/a1398275736829
PoistaOAJ saa kyllä hyvin tehokkaasti oman viestinsä läpi mediassa. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että kyseessä on samanlainen edunvalvontajärjestö kuin mikä tahansa ammattijärjestö, esimerkiksi paperiliitto. Se, että joku opettaja kokee jonkun vanhemman käytöksen epäasiallisena ei vielä tarkoita, että se käytös myös epäasiallista olisi.
PoistaJos opettajalta lasten asioiden käsittely vanhempien kanssa menee jatkuvasti umpikujaan, on alanvaihto varmasti ollut ihan oikea päätös.