Jälleennäkemisen draamaa

Lapsi on viettänyt anopin luona pari yötä kuukaudessa siitä asti kun se oli puolivuotias. Pidempien työmatkojen tai satunnaisten yhteisten viikonloppureissujen sattuessa vierailuaika on saattanut venähtää pidemmäksikin.  Jos anopille ei kuukauteen lähetä yökyläpyyntöä, sieltä tulee muikkari: kai teillä nyt jotain iltatekemistä on, että mitä jos toisitte lapsen hoitoon. Miehen jo eläkkeelle jääneen äidin merkittävin elämänsisältö on kuulemma tällä hetkellä lapsenlapset. Hän on myös yksi lapsen suosikkihenkilöistä. Kun lapselle vihjaa, että tänään saattaisit päästä ammalle yökylään, se juoksee eteiseen tunkemaan unilelua ulkohaalarintaskuun.  Men-nnäääännn jjjjo!

Tilanne on siis meidän vanhempien kannalta enemmän kuin täydellinen. Tämä kaikki pohjustuksena seuraavaan.

Olin alkuvuodesta mieheni kanssa viikon kaksin reissussa. Kersa vietti sillä välin viikon anopin all inclusivessa ja viihtyi hyvin. Epämukavuusalueelle siirryttiin vasta, kun palasimme kotiin.  Kolmen päivän ajan ruoka lensi lattialle, sukkahousuja ei saanut pukea jalkaan kuin pimeässä (wtf) ja kaikkiin kysymyksiin annettiin kielteinen huutovastaus. Neeeeiiiiijjj. Kolmannen päivän iltana lapsi halusi halata nukkumaan mennessään. Samalla se kysyi, voiko taas mennä ammalle yöks. Loogista? No ei ihan.

Tämä sama jälleennäkemisen draama toistuu myös silloin, kun jompi kumpi vanhemmista palaa muutaman päivän poissaolon jälkeen kotiin.

Kyselin tutuilta kersaperheiltä, onko kuvio tuttu. Vastaukset jakautuivat aika tasaisesti jaa- ja ei-ääniin.

Silloin tajusin, että ehkä tämä on persoonallisuuskysymys. Vituksen määrää ei annostella kaikille samanlaisilla kauhoilla. Lapsen ja minun lusikka on sattumoisin samaa kokoa: hän käyttäytyy juuri kuten äitinsä. Jos mies on ollut viikon työreissussa, en todellakaan odota kotiin palaavaa puolisoa avosylin ulko-ovella vastaleivottu omenapiirakka uunissa pyykit viikattuna. Ehei. Ketuttaa, että olen saanut viikon ajan yksin pyykätä, kuskata ja laittaa ruokaa. Mökötän noin vurokauden ja annan kaksisanaisia vastauksia. Osoitan mieltäni. Loogista? No ei ihan.

Kuva: Flickr / Foo Joon Sunn

Palautetta mutsille

Ystävän meikkilaatikkoon oli jätetty palaute, huulipunalla vessapaperiarkkiin:

Hän jakoi kuvan facebookissa. Osa kommentoijista nauroi, osa kauhistui. Itse kuuluin naurajiin: yllättävään paikkaan piilotettu viesti kuvastaa hienosti nuoruusiän ristiriitaista asennetta vanhempiin. Ja vaikka tässä on helppo nähdä pelkkää käytöstapojen puutetta, henkilökohtaisesti annettu viesti kertoo mielestäni myös kunnioituksesta: päin naamaa ei kehtaa perkeleitään huutaa, mutta jotenkin se eriävä mielipide on pöytäkirjaan kirjattava.

Lienee ajan kysymys, milloin itse saan yhtä syväluotaavaa analyysiä äitiydestäni. Palautteesta ei kuitenkaan kannata hermostua. Vaikka kiroilu on rumaa, kyseinen mamma voi olla ihan tyytyväinen: rajoja on asetettu ja sääntöjä kerrattu. Joskus duunistaan saa kritiikkiä, mutta se ei tarkoita, että olisi epäonnistunut. Pääasia, että duunia on tehty.