Lapsiperheen juhlaa on sujuva arki

Se tapahtui viime viikolla. Snadi halusi aamulla pissalle eikä lorottanut tyytyväisenä vaippaan. Vaippaan se ei sen jälkeen tehnyt mitään myöskään päivähoidossa. Tunne on aika sanoinkuvaamaton, kun on vuoden päivät yrittänyt jos jonkinlaisilla konsteilla saada ipanaa sisä- ja ulkosiistiksi (varsinkin kun esikoisen kohdalla homma meni paljon näpsäkämmin). Vaikka varapikkareita kannetaankin mukana vielä jonkun aikaa, olisiko se viimeinen vaippapaketti nyt vihdoin ostettu? JES!

Tuli mieleen luku, jonka kirjoitin kirjaan lapsiperheen juhlapäivistä. Niitä on monia, ja ne liittyvät usein uusien taitojen oppimiseen: pikkaripäivän lisäksi muistissa on se lämmin ateria, kun ketään ei tarvinnut enää syöttää, ja se yö, jonka koko perhe nukkui kahdeksan tuntia putkeen. Joku aika sitten olin älyttömän tyytyväinen, kun söimme koko perheen voimin ulkona ja kaikki meni hienosti.

Juhlia ei yleensä järjestetä, koska muutos tapahtuu hitaasti ja huovaten. Lasten vaiheidenhallinnasta ei saa kovin siistiä projektikaaviota: välillä tulee takapakkia eikä voittoa kehtaa yhden onnistumisen perusteella julistaa.

Toisaalta muutos ei aina ole itsestäänselvä helpotus. Vaipattomuus ei vielä takaa rautaista pidätyskykyä, joten varavaatteita saa kantaa mukana vielä pitkään ja automatkoille pitää budjetoida useita pissitaukoja. Miksi siis juhlia?

Ehkä niitä juhlapäiviä ei tarvita. Sujuva arki on jo itsessään juhlaa. Että on kiva tulla töistä kotiin ja tehdä yhdessä asioita, ja että itkun ja raivon vastapainoksi löytyy naurua ja riemua. Välillä sitä huomaa itsekin kasvaneensa: osaa pyytää lapsilta anteeksi ja sanoa että "ei haittaa". Perspektiivi riittää yli tunnin päähän.

Näin jälkikäteen ajatellen yksi ikimuistoisimmista päivistä ei liittynyt taitoihin vaan luottamukseen: mitä tapahtuu, jos päästän Skidin kaverinsa kanssa kahdestaan ulos, ilman valvontaa. Ymmärsikö se, mitä rajoista sovittiin vai unohtuisiko kaikki sillä sekunnilla, kun ovi menee kiinni? Tuleeko se ajallaan takaisin? Ehjänä?

Kun se tuli, oli kyllä juhlallinen fiilis. Ja kyllä se yhden jäätelöpaketin arvoinen suoritus oli.

Seuraa vapaata keskustelua: tarvitaanko siirtymäriittejä? Mikä muutos teille on jäänyt mieleen?

Eihän nyt meidän lapsi sellaista

Nelivuotias lapsemme kuvittelee olevansa Tuhkimo ja loukkaantuu verisesti, jos häntä väärällä hetkellä puhuttelee hänen omalla etunimellään. Hän saattaa päiväkausia ottaa siivosukäskyjä vastaan kahdelta ämpäriltä - siis ilkeiltä sisarpuolilta Drusellalta ja Anastasialta. Välillä hän puhuu pienille hiirille. Toista tätiään hän on alkanut jostain syystä kutsua Huli-Huliksi. Jos lapsi saisi päättää, hän katsoisi Tuhkimo-piirrettyä repeatilla. Yksi päivä hän totesi aamupalapöydässä, että ei ehdi syödä, koska prinssi on ihan just tulossa. 

Lapset satuilevat, höpöttävät ja toiveajattelevat mitä sattuu, joten en ole ottanut paineita tästä pitkään jatkuneesta roolileikistä. Sitä paitsi onhan se kätevää, että eteisessämme ovat aina kengät järjestyksessä ja että lapsen mielestä siisteintä mitä voi tehdä, on pyyhkiä rätillä pöytää.

Lasten narraamisesta ja höpöhöpön puhumisesta on tehty ihan tutkimustakin. Narrailun vaiheet menevät usein näin (mukaillen MLL):

- alle 2-vuotias ei osaa puhua tarpeeksi sujuvasti valehdellakseen
- 3–4-vuotiaalle lapselle oma mielikuvitusmaailma on hyvin todellinen ja villit mielikuvitustarinat ovat tavallisia.
- 4–5-vuotiaiden on vielä vaikea erottaa todellisuutta mielikuvituksesta ja satuilu on toiveajattelua. Tyypit keksivät omia versioita totuudesta.
- 5-6 vuoden iässä hahmottuu toden ja tarun välinen ero; satuilu muuttuu tietoiseksi valehteluksi.
- 6-vuotiaalla alkaa kehittyä omatunto, joka kertoo, mitä saa tehdä ja mitä ei.

Kaikki lapset narraavat, keksivät omia juttujaan ja liioittelevat isolla vaihteella. Näihin juttuihin on helppo suhtautua: ne ovat söpöä ja hauskaa jaadailua. Kaikki lapset tekevät myös koiruuksia ja kiusaa. Tämä onkin vanhempien kannalta se paljon vaikeampi moodi. Olette varmaan kuulleet vanhemmista, joiden on vaikea uskoa omien lastensa  tekemiä ilkeyksiä. Naapurin autoon on vedetty komeat naarmut kivellä ja lapsi jää kivi kädessä kiinni rysän päältä, mutta ensimmäinen kommentti vanhemmilta on "Ei meidän Petteri/Marjatta/Liisa nyt koskaan sellaista..."

Tajusin jokin aikaa sitten olevani valumassa tähän samaan raivostuttavaan äitiryhmään, joka ei uskoisi, että oma pikku kullannuppu sortuisi minkäänlaiseen vandalisointiin. Olimme lomallamme illastamassa ravintolassa meren rannalla. Lapsemme lähti leikkimään viereisessä pöydässä ruokailleen lapsen kanssa. Vähän aikaa kuuluu naurua ja kikatusta. Sitten pitkä hiljaisuus. Pian tämä toinen lapsi juoksee itkien ja päätään pidellen äitinsä syliin. Oma lapseni laahustaa hiljaa perässä ja näyttää surkealta. Ensimmäinen kysymykseni oli: Kaatuiko hän? Lapsi ei vastaa mitään. Se ei puhu sanaakaan koko illallisen aikana. Mennessämme vessaan ennen hotlalle lähtöä hän alkaa itkeä. Saan lopulta lypsettyä syyn lapsen pahaan oloon. Mä heitin sitä kivellä päähän. 

Vahinkohan se oli. Tytöt olivat tähdänneet kivillä puunrunkoon, mutta yksi oli mennyt pari metriä ohi ja kolahtanut toista otsaan.

Minulla ei käynyt edes mielessä, että syy toisen kuhmuun löytyy omasta lapsesta. Jos hän ei olisi itse ottanut asiaa esiin, ei olisi tullut käytyä (jälleen kerran) keskustelua siitä, miksi kiviä ei saa heitellä ja miten pyydetään anteeksi. Tässä saa taas yhden syyn lisää kiittää itseään siitä, että onnistunut kasvattamaan itseään fiksumman kakaran. Ilmeisesti vahingossa.

Kuva: Björgvin Hilmarson