"Myönnän auliisti, että mieheni välinpitämätön suhtautuminen lapsensa hoitamiseen tuli minulle yllätyksenä ja suurena pettymyksenä. Hän on sanonut suoraan, että on mieluummin töissä kun kotona lastaan hoitamassa - ja näin myös toimii ilman neuvotteluvaraa. Hoitovapaan ehdottaminen oli hänestä vitsi. Sen sijaan vauvalle voi purkaa pahaa mieltä jos siltä tuntuu. Jos 5-kuinen vauva vahingossa sohaisee puuralusikkaa, mies suuttuu ja viskaa loput lusikasta vauvan naamalle. Jos vauva itkee, korvatulpilla voi kätevästi peittää metelin sen sijaan että rauhoittelisi itkevää lasta. Kuvittelin, että isäksi tuleminen aikuistaisi yli kolmikymppistä miestä. Olin väärässä, niin väärässä."Niin. Vanhemmuus ei itsessään tee ketään aikuiseksi. Selkärangaton mulkvisti poikaystävänä on hyvin todennäköisesti selkärangaton mulvisti myös aviomiehenä ja lapsen isänä. Ei sellaista kannata riesakseen ottaa.
Mutta ehkä mies ei ollut selkärangaton mulkvisti ennen vauvaa. On ihan totta, että yli kolmikymppisen miehen pitäisi olla henkisesti valmis isäksi, mutta kukaan ei kerro etukäteen millaiseksi elämä varsinkin vauvavuonna muuttuu. Vauva yllättää vanhemmat, niin isän kuin äidinkin. Isän lapsellinen käytös on oire epämukavuusalueelle joutumisesta. Kasetti on liian kovilla.
Univelka, duunistressi, masentunut vaimo ja parkuva vauva vituttavat myös isää. Jos miehellä ei ole vertaistukea, läheisiä ystäviä samassa elämäntilanteessa ja/tai hän on surkea puhumaan tunteistaan, puurot lentävät vauvan naamalle. Tästä päästäänkin asiaan: isille järjestetään aivan liian vähän valmennusta ja tukea vanhemmuuteen. Vanhempainvapaat ja neuvolat ovat lapsille ja äideille. Kun äiti yrittää pitää itsensä ja vauvansa kasassa, ei kukaan kysele isän mielialoja ja pärjäämistä. Pitäisi vissiin kysellä.
Mitäs te sanotte? Onko tilanne korjattavissa? Mitä neuvoja antaisitte tälle perheelle?
Mulla kyllä vatsanpohjassa muljahti, kun tuon kommentin luin. Tuli paha olla äidin ja vauvan puolesta.
VastaaPoistaOkei, meilläkin oli hetki, jolloin mies vaikutti siltä, että häneenkin sopisi hieman kiinnittää huomiota - mutta hän sai ongelmansa kakaistua ulos jo vauvan ollessa parikuinen, ja ongelma ratkesi, kun myös yhteiseen aikaan kiinnitettiin huomiota.
Mutta jos mies viskoisi lastaan puurolusikalla tai muuten tähän purkaisi omaa vitutustaan, voi olla, että meidän seuraavat keskustelut käytäisiin omaisuuden jaon nimissä. VAIKKA kuinka kyse olisi vain siitä, että mieskin halusi hieman huomiota. En edes teeskentele, että tämä on neuvo; tekisin niin itse, koska en halua, että lapseni kasvaisi sellaisen ihmisen vaikutuspiirissä, joka ei osaa olla tarvittaessa aikuinen. Jokainen kuitenkin tietää tilanteensa parhaiten itse.
kompati komp komp! mitään ymmärrystä!
PoistaVatsanpohjassa muljahtelua ja puristavaa tunnetta kurkussa täälläkin vauvan (ja äidin) puolesta. Tarttis vähän osata tuon isukin jo kasvaa aikuiseksi tai jatkaa kiukutteluaan eri osoitteessa. Koveneeko keinot ja reaktiot lapsen kasvaessa? Itse en välttämättä jäisi ottamaan asiasta selvää.
PoistaJos 5kk kohdalla on jo noin kärsimätön ja heikkohermoinen, niin mitä sitten tapahtuu kun lapsella alkaa 2-vuotisuhma. Toisille on raskasta kun elämä muuttuu niin radikaalisti ja univelka kuluttaa hermoja, mutta kannattaa sekä äidin että isaän tajuta ajoissa hillitä hermojaan ja puhua asiasta esim. neuvolassa. Tärkeintä on ehkä vain itse päättää että ei enää koskaan käyttäydy noin!
VastaaPoistaSuosittelisin lapselle enemmän hoitoa väliaikaisesti ulkopuolelta ja parisuhdeaikaa ja miehelle joku oma säännöllinen oma aika harrastkseen tms. Äidille myös että viikolla vaik kuin suututtaisi ja väsyttäisi jaksaisi kun tietäisi että kohta tulee se oma hetki
VastaaPoistaÄitinä ottaisin asian puheeksi neuvolassa ja pyytäisin HETI apua.
VastaaPoistaTilanne vain pahenee siitä että 5-kuinen viskaa puurolusikan. Kun kaksivuotias kiljuu täyttä kurkkua eieieieieiei-uhmaa niin haluaisin olla vissi ja varma että iskä ei vedä lastaan turpaan. Omaisuuden jakokaan ei välttämättä auta koska lapsella on kuitenkin oikeus isään ja kaikesta huolimatta vaikka kuinka paska faija olisi niin lapsi ikävöi isäänsä.
Parinkin kerran psykologin kanssa juttelu saattaisi avata isän silmät että millaisia lapset oikeasti ovat ja miten niiden kanssa tulee käyttäytyä. Mitä on kasvattaminen. Jne. Juuri se, että ne neuvot antaa joku asiantuntija ja ulkopuolinen saattaa olla ratkaisevaa. Jos vaimo nalkuttaa vieressä "NO ETKÖ SÄ IDIOOTTI MITÄÄN OSAA!" ei oo ikinä auttanu. Mutku ei sitä siinä tilanteessa osaa paremmin neuvoa. :D
Nimimerkillä ammattiauttaja pelasti avioliittoni. :) Niin ja mieheni päätti jo lapsena että tekee itse vanhempana kaiken juuri niin kuin hänen isänsä EI tehnyt.... Eli onneksi tajusi jo silloin että oma faija on paska, ei ota hänestä yhtään mallia, ja itse haluaa olla lapselleen täydellinen isä. Sitä hän on. :)
No, niin, no. Mä en jäisi avioliittoon, jossa koen miehen uhkaksi lapselle vain siksi, että lapsella on oikeus isään. Lapsella on myös oikeus siihen, että hän saa suuttua joutumatta pelkäämään aikuista; se on jossain määrin olennaisempi oikeus, minusta. Jos lisäksi en voisi jättää lasta isälle hoitoon, koska en uskaltaisi, olisin mieluummin ihan reilusti yksin kuin tilanteessa, jossa en voi luottaa kumppaniini. Varmaan melko luottavaisesti voimme kuvatun yksilön kohdalla olettaa, ettei hän tulisi lastaan vapaaehtoisesti tapaamaankaan.
PoistaMutta kuten sanoin; jokainen tietää tilanteensa parhaiten itse. Tästä isästä me ei tiedetä ihan kauheasti: onko asiasta edes mahdollista keskustella jonkun ulkopuolisen kanssa vai ei? Onko tilanne muuttunut kovasti lapsen syntymän myötä, vai onko tyyppi ollut aiemminkin tällainen? On tilanteita, joissa ammattiauttajasta ON apua, mutta sitten on myös tilanteita, joista on parempi lähteä.
Mä neuvoisin samaa, asia lienee helpointa ottaa puheeksi neuvolassa niin että isä itse ei ole läsnä (ei varmaankaan pelkoa että haluaisi mukaan neuvolakäynnille). Ja sitten sopii toivoa että neuvolassa on pätevä henkilö kuuntelemassa ja ottaa asian vakavasti. Jos tämä faija ei sitten psykologin kanssa suostu juttelemaan niin homma olisi sitämyöten selvä.
PoistaMari K kirjoitti: "- - lapsella on kuitenkin oikeus isään ja kaikesta huolimatta vaikka kuinka paska faija olisi niin lapsi ikävöi isäänsä."
PoistaÖh, tuota, ei kyllä ole ihan satavarmaa että lapsi ikävöisi isäänsä (tai edes isää elämäänsä tapauksessa jossa ei isäänsä edes muista=tunne). Jotkut ovat sitä mieltä, että olkoon vaikka paskakin isä kunhan lapsella on isä, mutta itse isättömänä kasvaneena (ja isääni jonkin verran myöhemmin tutustuneena) olen jyrkästi eri mieltä.
Lapsella on oikeus isään siinä missä äitiinkin joo, mutta lapsella on myös oikeus turvalliseen kotiin ja hoivaan - kenenkään ei pidä joutua pelkäämään omassa kodissaan. Jälkimmäinen on ihan helvetin paljon tärkeämpi asia kuin lapsen oikeus isään tai äitiin.
Luulen että moni, joka puhuu lapsen oikeudesta isään/äitiin, taitaa oikeastaan tarkoittaa aika paljon myös isän/äidin oikeutta lapseensa...
Vauvavuosi voi olla tosi karmee, myönnetään. Ne puurot vois kuitenkin heittää mieluummin vaikka sinne seinälle. Tai upottaa oman päänsä kylmään vesialtaaseen viilentymään.
VastaaPoistaTuohon tilanteeseen on vaikea antaa neuvoja. Jos mies on ollut aikaisemminkin kuumakalle ja välinpitämätön omaan napaan tuijottaja, tilanne tuskin pikkulapsiaikana paranee. Tai sitten tilanne on niin kuten Katjakin kirjoitti: vauvan tulo muuttaa paitsi vartaloläskin määrää myös pääkopan painetta.
Avoin juttelu ja ongelmanratkaisu vanhempienk esken auttaa, jos se vain onnistuu. Solmuisessa tilanteessa ulkopuolisista neuvoista voisi olla isompi apu. Tiedän kuitenkin, että jotkut vanhemmat eivät mene juttelemaan ahdistumisesta ja jaksamisesta ammattiauttajille tai neuvolan henkilökunnalle, koska vanhemmat pelkäävät lastensuojeluviranomaisia (vaikkakin ehkä ihan turhaan).
Noin laajemmalla tasolla tilanteeseen auttaa varmasti myös isien perhevapaiden yleistyminen. Mitä enemmän isät alkavat pitää isyyslomia ja vanhempainvapaita, sitä enemmän isänkin vanhemmuudesta jutellaan ja ukko saa ympärilleen kollegoita, joiden kanssa voi jakaa sitä vauvavuodenkin vitutusta. Vuoden faija -blogille olisi tilausta!!
Niin, taustojahan emme tiedä - millainen tyyppi oli ennen lasta ja halusiko hän ylipäätään lapsen. Vuoden faija -blogia odotellessa.
PoistaJa todellakin. Jos miehillä olisi se korvamerkattu loma ja isien järjestämä kotihoito yleistyisi, tulisi sitä tukeakin, sekä viranomaisten että vertaisten kautta.
no voi vittu tuota äijää! must tuossa on kyse lapsen pahoinpitelystä ja mä en jäis sekunnikskaan katsomaan, kun äijä viskoo puurolusikkaa viiskuisen naamalle vaan ottaisin heti yhteyttä poliisiin ja lastensuojeluun.
VastaaPoistaei tuossa oo vittu mitään ymmärrettävää eikä lässytettävää että isälle pitäisi antaa omaa aikaa ja lässyn lää.
kommentti koskee sitten myös äitejä, jotka käyttäytyvät vastaavasti.
neuvolan valmennuksessa koitin tiedustella, että mitäs tolle tulevalle iskälle olis neuvoks. Pitää kuulemma tukea äitiä imetyksessä ja hieroa selkää.
VastaaPoistaSemmosta... Onneks on tolkku mies ja keskustellakin osataan tän mutsin hormonisekoiluista huolimatta.
Tuli isälle ihan yllätyksenä moni asia, jos tuli tälle mutsillekin. Joku helposti lähestyttävä vertaishomma olis kyllä ihan jees, kun epäilen ettei kaikki isät oo ihan noin pitkäpinnaisia lapsen saati sen hormonipäissään sekoilevan mutsin kanssa kun tämä oma yksilö.
Siellä mun yksityisessä neuvolassa (joka muuten on nimeltään äitiys- ja isyysneuvola) otettiin mies mukaan. Hän tuli ihan joka käynnille ja hänen fiiliksistään puhuttiin. Olisiko tämä mahdoton ponnistus julkisella puolella?
PoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
PoistaJohan on tilanne. Kertoo ehkä, että kyseisellä isällä on tunteita, mikä on hyvä asia sinänsä, mutta niiden tunteiden käsittely ja ulosanti on jostain ihan hanurista. Ehkäpä mies pakenee töihin paitsi vanhemman vastuutaan, myös niitä tunteitaan.
VastaaPoistaSen kummempia neuvoja en osaa antaa kuin edellä on annettu. Mutta keskustelu on tarpeellista. Jos meillä mutseilla menee piirit sekaisin lapsen tulosta, niin kyllä menee isilläkin, vaikei heidän arkensa työssäkäyvinä niin kovasti muuttuisikaan. Sisäinen muutos on silti yhtä iso ellei isompikin. Neuvolan perhevalmennuksissa kun käsitellään just sitä synnytystä ja imetystä, eipä siinä vanhemmuuteen saati vanhempana jaksamiseen kauheesti neuvoja anneta.
Mun mies tuli yhtenä päivänä töistä ja aloitti keskustelun: "Mun täytyy nyt saada tää pois mun sisältä. Viime yönä kun lapsi itki kovasti ja alkoi yskiä, niin mä ajattelin että 'tukehdu'. Ja mulla on ollut ihan hirveä olo sen takia koko päivän." Hirveä olo tuli mullekin, vaikka tiedän että hän ei ikinä tosissaan toivoisi sellaista, ja oltiin molemmat vähän allapäin kun ei mitenkään osattu asiaa käsitellä. Meidän kersa on nyt vuoden, ja vauvavuodesta ollaan selvitty hengissä kaikki kolme, mutta kyllä tässä näköjään vielä tekemistä on, seuraavat parikyt vuotta ainakin.
Kaikilla ei ole rohkeutta sanoa tuollaista. Hyvä että sun miehellä oli!
PoistaUsein (ei aina) tilanne helpottuu kun lapsi kasvaa. Silloin kun kommunikointi on kahdenvälistä ja verbaalista oppivat uset (eivät kaikki) isätkin toimimaan lastensa kanssa. 5kk on lyhyt aika kasvaa isäksi. Kaikilla iseillä ei pamahda hoivavietti päälle ensiparkaisusta, ei välttämättä vielä edes puolivuotissynttäreilläkään.Tilannetta ei toki auta se, että joskus alttarilta synnytyssairaalaan on ollut 9kk matka:parisuhdekaan ei ole vielä vahva.
VastaaPoistaIkävä kyllä on niitäkin miehiä jotka eivät aikuistu koskaan, jos aikuistumisen kriteerinä pidetään lapsiperhe-elämään sopeutumista. Jos tilanne ei muutu niin lusikat jakoon. Aikuinen mies ymmärtää että pikkuvauva aika on häviävän pieni hetki ja parisuhde VOIDAAN laittaa hetkeksi jäähylle. Se ei sieltä mihinkään katoa vaikka keskitytään hetken vauvaan.
Huokaus.
Ihan samaa mieltä Liinan ja Wandaben kanssa. Jos elämässä tulee sellainen tilanne, että lapsen etu ja parisuhteen jatkuminen ovat selvästi ristiriidassa, niin pitäisi olla päivänselvää että lapsen etu on se tärkein asia. Eli siis tulisi tehdä johtopäätökset ja pelastaa lapsi pois kuvatun kaltaisen vanhemman, tässä tapauksessa isän, vaikutuspiiristä.
VastaaPoistaMutta en tarkoita tällä kommentillani tuomita Katjan siteeraamaa anonyymia siitä, että hän vieläkin elää kuvaamansa kaltaisen totaalisen epäkypsän mulkvistin kanssa. Hän on nyt ihan helvetin paskamaisessa tilanteessa ja tarvitsee kaiken tuen.
Ja oikeastaan tahdon vielä pahoitella tälle anonyymille sitä, että ylipäätään otin kantaa hänen perhetilanteeseensa... Mutta kerroin miten itse tekisin.
Mulla on sama fiilis, olen pahoillani anonyymin puolesta, enkä todellakaan halua tai osaa kertoa, miten hänen tulisi toimia. Kaikki perheet ovat erilaisia ja on sinänsä mahdollista, että perhedynamiikka on nyt vain ihan hirveässä solmussa. Toivottavasti asia ratkeaa (pian) tavalla tai toisella - virtuaalitukea tonnikaupalla sinne suuntaan.
PoistaSen verran lisään vielä, että lapsikin on ihminen ja vieläpä erittäin herkkä ja avuton. Häntä kohtaan pitää käyttäytyä edes fiksusti ja huomioon ottavasti, vaikka minkäänlaista hoivaviettiä ei olisikaan. Vauvaa tai isompaakaan lasta ei voi kohdella kuin hänellä olisi aikuisiin nähden tasavertaiset mahdollisuudet toimia ja käyttäytyä asiallisesti.
VastaaPoistaMielestäni anonyymin kuvaama käytös heijastelee sellaista asennevammaa, että se tuskin millään keskustelemisella saati oman ajan lisäämisellä paranee.
Perustavatkohan ihmiset useinkin perheen ihan vain siksi että niin on yleensä tapana? Veikkaan, että virran mukana ajelehtijoiden keskuudessa lapsiperhe-elämään sukeltaminen tuntuu vielä kylmemmältä kyydiltä kuin niistä, jotka ovat tehneet tietoisen oman valinnan ryhtyessään lapsentekoon. Silloin tuoreiden vanhempien reaktiotkin voivat olla joskus aika karuja.
Ja sellainen tarkennus vielä, että viimeisellä kappaleella en viittaa anonyymin tilanteeseen, vaan Katjan kirjoituksesta ja ylläolevista kommenteista tuli mieleen. Ihan yleisellä tasolla.
Poista"Perustavatkohan ihmiset useinkin perheen ihan vain siksi että niin on yleensä tapana?" Ah, lempiaiheeni. Ihan varmasti. Olen monta kertaa sanonut, että vapaaehtoinen lapsettomuus on omalal tavallaan vastuullista vanhemmuutta -- sosiaalisen paineen mukana ei ole pakko mennä jos lapsi ei tunnu kiinnostavan lainkaan.
PoistaKyllä pahatkin asennevammatkin voi parantua jos sitä apua haluaa ottaa vastaan. Eri asia on, että miten tällaiselle henkilölle edes ehdottaisi ammattiauttajaa...
Sorry mutta multa ei nyt liikene kauheesti ymmarrysta tallaiselle isalle, ihan vaan turpaan ja neuvo kasvaa aikuiseksi, ellei onnistu ni sitten kannattaa miettia olisiko parempi tosiaan jos isa olisi jossain muualla kun heittelemassa puuroja vauvansa naamalle. Toivottavasti aiti ja vauva saisivat jostain tukea ja apua, neuvolasta? Oma mieheni on joutunut hoitamaan sisaruksiaan ja sukulaisten lapsia pienempana, itsellani taisi olla vaikeampaa kasvaa tahan aitiyteen kun hanelle se isyys tuli paljon luontevammin. Ehka sita vastuuta pitaisi jakaa tosiaan jo nuorena kotona ettei sitten aikuiselama tule ihan yllatyksena.
VastaaPoistaEi muuta, kun kylmää kyytiä iskäpapalle. Hermot on kireellä kaikilla muillakin, mutta lasta ei heitetä puurolla eikä millään muullakaan. Tässä tapauksessa on parempi, että se iskä ei osallistu lapsen hoitamiseen millään tavalla, niin kuin ilmeisesti ei osallistukaan. Äidin on hyvä tuoda esille, että oikeasti pelkää, mitä iskä saattaa suutuspäissään tehdä, joten se on nimenomaan hänen valintansa, että iskä ei puutu mihinkään. Tajuaiskohan tuo mitään? Ehkä ei. Näitä urpoja vaan näköjään piisaa. Pahoitteluni.
VastaaPoistaElin itse vastaavanlaisen mulkeron kanssa siihen asti kun vauva oli 9 kuukautta. En tiedä anonyymin tilanteesta, mutta itse sain syyttää tilanteesta vain itseäni ja vaikkei taapero vielä ymmärrä, olen pyytänyt häneltä anteeksi että asuimme yhdessä niin pitkään. Mulkero jaksaa panostaa isyyteen nyt varsin hyvin kun kyseessä on yksi viikonloppu kerrallaan, vaikka välillä haluaakin tuoda lapsen kotiin aikaisemmin kun "on ollut niin raskasta". Sitä ennen tilanne oli kestämätön. Hoidin itse kodin, lapsen ja kannoin vastuun kaikesta. Mies kävi töissä ja lepäsi jotta jaksoi seuraavana päivänä taas töihin. Viikonloppuna oli miehen oikeus pitää joskus vapaatakin, jolloin kodinhoitovastuu säilyi toki minulla.
VastaaPoista9-kuukautisen perhehelvetin keskellä ehdin kuitenkin tehdä jotain havaintoja. Lapsen tulo voi olla vaikea asia miehelle monesta syystä. Äiti on yleensä se asiantuntija lapseen liittyvissä asioissa, joten isän täytyy niellä ylpeytensä ja suorittaa pieniä ja isompia juttuja sen mukaan kun äiti käskee. Voin kuvitella ettei se tunnu hyvältä. Toisekseen lapsen tulo voi oikeasti olla tosi iso shokki, niinkuin kaikki varmasti tietävät. Äideillä ei vaan ole mahdollisuutta paeta töihin. Jos oman lapseni syntyessä sellainen mahdollisuus olisi ollut, olisin varmaan asunut työpaikalla. Vaikka rakastinkin pientä kääröä sydämeni kyllyydestä, toinen puoli minusta ajatteli kauhuissaan mitä on tullut tehtyä ja ehdin jopa katua katkerasti koko lapsentekoideaa.
Tilanteen pelastamiseksi isän vastuut olisi hyvä sopia yhdessä ja kirjoittaa ylös ja laittaa lista näkyvälle paikalle. Miehen voi olla helpompi tarttua hommiin kun saa tehdä niin itse eikä silloin kun pikkuvaimo käskee. Muitakin sopimuksia, iltavapaita yms voi koittaa, niin että isä pysyy järjissään siihen asti kun lapsi on vanhempi ja sen kanssa voi oikeasti tutustua, leikkiä ja viettää aikaa. Vuoroilloin nukuttaminen on hyvä idea, heti kun lapsi lakkaa syömästä tissimaitoa.
Jos tilanne ei parane, niin elämä yksinhuoltajana ei ole ollenkaan hassumpaa, ainakaan verrattuna siihen että hoidettavana on tissiä mankuvan lapsen lisäksi pimppiä mankuva isompi vauva, jota pitäisi vauvan lailla palvella ja passata. Tsemppiä anonyymille!
Huh huh, lapsettomana kun näitä juttuja lukee niin alkaa epäilyttämään koko touhu. Ikää kohta 28 ja edelleenkin kelailen ,että uskallankohan koskaan vai en.
PoistaKiitos laadukkaasta kommentista ja kokemuksen jakamisesta, nda!
PoistaFatCat, kyllä lapsia uskaltaa tehdä mutta ei kenen kanssa ja millä hinnalla tahansa. Ja jos ei tunnu yhtään omalta jutulta niin koko touhun saa myös skipata. :)
Mulla on , harvinaista kyllä, melko touhukas mies niin kuin noin siivoomisen ja huushollinpyörittämisen kannalta. LÄhinnä epäilyttää vain tuo oma jaksaminen. Viimeyksynä kokenu burnoutin paskan työharjoittelufirman takia ja sitä tuli tietoisemmaksi omasta jaksamisestaan.
PoistaLähinnä siksi asiaa nyt keilailen ees taas kun nuo lääkärit on mulle sitä lapsenhankintaa hokenut vuoden päivät, kun on tuo endomentrioosiepäily. Kaikki oireet siis viittaa endomentrioosiin mut varmuudehan siitä saa vasta tähystysleikkauksella. Endo kuitenkin aiheuttaa lapsettomuutta, kun taas raskaus saattaa parhaimmassa tapauksessa "kuivattaa" pesäkkeet ja vähentää kuukautiskipuja.
LÄhinnä nyt vaan olen kiinnittänyt huomiota siihen , miten negatiivisesti lapsiperhearjesta kerrotaan. Ei kait se nyt oikeasti voi olla niin kamalaa?
Ei se todellakaan ole niin kamalaa. Tai hetkittäin ehkä voi joskus ollakin, mutta yleensä ne kamalimmat jutut leviää nopeiten, eikä hyviä usein niin mainosteta.
PoistaToisaalta niitä parhaita hetkiä ei välttämättä oikein edes osaa kertoa lapsettomalle. Tarkoitan lähinnä sitä, että ne jutut mitkä itselle kolahtaa eniten ei välttämättä lapsettomalle aukea ollenkaan. Tai ei ainakaan mulle ennen kuin sai noita omia :) Se kun on huisia seurata omien lasten kasvamista ja kehittymistä vaikka se miten kliseiseltä ehkä kuulostaakin!
Ja itse aiheesta: kieltämättä aika pysäyttävä kommentti. Toisaalta sen perusteella en nyt kuitenkaan lähtis mitään jättämisiä ensimmäisenä ehdottamaan. Jokaisen arki on kuitenkin niin omanlaista ja yksittäiset jutut irrallaan kerrottuna voi kuulostaa pahemmalta kuin mitä tilanne on ehkä ollut. Enkä nyt halua puolustella puuron heittämistä vauvan naamalle(!), mutta esim. korvatulpat olen joskus itsekin kaivanut esiin, tosin samalla vauvaa sylitellen :)
Toivottavasti tilanne ei oikeasti ole niin paha, kuin miltä se tuon kommentin perusteella kuulosti! Ja jos on, niin sitten asialle kannattais jotain jo tehdä, ettei vaan mene pahemmaksi. Tähän vastauksen tietää varmaan ainoastaan kommentin postaaja :)
t. toinen keskivertomamma
Se nyt on vaan sellanen läppä se, miten negativisesti vauva-arjesta kirjotetaan. Että joo, ollaan tällensä hirmu räväköitä ja murretaan tabuja ja blaablaablaa. ;) Oikeesti onhan se välillä ihan perkeleellisen rankkaa, mutta koko ajan helpottaa, ja jos ihan alusta selviää niin alkaa olla jo kuivilla. Ja ne rankkuudet on AINA hetkellisiä, sipulit menee välillä, mut sit tilanne nollautuu. Samalla kun se on rankkaa, niin se on myös mahtavinta mitä voi olla. Älä usko näitä meidän rankkuushöpinöitä, joissain blogeissa vaan keskitytään siihen puoleen jo ihan yleisen tasapainon vuoksi. ;)
Poistaanonyymi,
PoistaKiitti. Tämä selvensi asiaa ja helpotti hieman tätä ahdistusta asiaa kohtaan. Mä oon aina kattonut hieman kummeksuen niitä naisia jotka höpöttää vaaleanpunaisia vauvaunelmiaan ympäriinsä, mutta eipä mee kauaa kun nekin puheet on muuttunut silkaks valitukseks lapsiperheen arjen rankkuudesta. Mulla ei vielä koskaan oo ollut vauvakuumetta, en tiedä tuleeko koskaan, vaan suhtaudunko vaan kylmän järkevästi koko touhua kohtaan.
Oon nyt tässä hiljalleen yrittänyt kypsytellä ajatusta omasta lapsesta, mutta katsotaan miten pitkälle tämä kypsyttely oikein menee, että tuleeko valmista koskaan. Ja Katjalle kiitos, jos näyttää sille ,että tästä ei tuu valmista, niin elänpä sitten ilman niitä omia lapsia. Nyt pääsen lähietäisyydeltä seuraamaan siskon (4v nuorempi) lapsiperhen arkea, joten katsellaan sitten mitä siitä lapsperheen arjesta ja lapsista tuumaan.
Jengi käy hirveillä kierroksilla täällä. Mitä jos anonyymi äiti olisi kertonut miten meni hermot ja heitti lusikallisen puuroa vauvan naamalle? Tuskin kukaan olisi käskenyt soittaa poliisia ja sosiaalivirastoa paikalle pelastamaan lasta.
VastaaPoistaEn todellakaan tarkoita etteikö tämä isä olisi tehnyt väärin, leimahti se viha minunkin sisälläni tuota lukiessa. Mutta silti. Luulen että juuri tuollaisen meuhkaamisen takia myös tämän äidin voi olla vaikea hakea apua tilanteeseen.
Niin, minunkin enisreaktioni oli tyrmistys, mutta sitten tajusin, että vastaavassa tilanteessa kyseessä olisi ollut vain "uupunut äiti". Halusin nimenomaan nostaa esille sen, että vanhemmuus ei tule ilmaiseksi kummallekaan sukupuolelle.
PoistaOn kuitenkin aika paljon eri asia reagoida törkeällä tavalla siksi, että on uupunut kuin siksi, että on kusipää... Ja omassa ensimmäisessä kommentissani koetin tuoda esille sitä, että kantani on sama, käyttäytyi anonyymin miehen tavalla joku mies tai joku nainen. Ja sitähän esim. Wandabekin korosti omassa kommentissaan.
PoistaIhmiset muuttuvat uupuneina kusipäiksi, niin äidit kuin isätkin. Erona tässä se, että äideille on paljon verkostoja ja vertaistukea, mutta isäksi ei välttämättä opasta kukaan.
PoistaKatjan kirjoituksen tarkoitus taisi olla kysellä, miten tästä eteenpäin ja miten toimia, ettei näin kävisi. Eli miten miehetkin voitaisiin ottaa jotenkin huomioon jo silloin, kun lapsi on tulossa. Kaiketi ei ollut tarkoitus nyt yleisesti vaan haukkua miehiä - vai? Varsinkin kun myös äiti voi naksahtaa paremman kerran. Äitien tappamista vauvoista on saatu lukea viimeaikoina ihan liikaa.
VastaaPoistaNeuvolassa ja muutenkin ei kieltämättä mieheen juuri kiinnitetty huomiota. Että kasva siinä sitten isäksi. Varsinkin vertaistukea on isien tosi vaikea saada, kun kaikki leikkipuistot, kerhot (myös blogit...;-)) ovat äitejä täynnä. Tässä olisikin tuhannen taalan paikka miettiä, miten isät ihan oikeasti otetaan mukaan. Ettei käy niin, että isä päättää rakentaa sen omakotitalon juuri silloin, kun lapsi syntyy.
Juuri näin - miehiä tuskin kannattaa kategorisesti haukkua, varsinkin kun heitä on yhtä moneen lähtöön kuin naisiakin. Ja kun on itse käynyt vauva-aikana aika pohjalla, on helppo ymmärtää että joku purkaa pahaa oloaan muulla tavoin.
PoistaIsyys myös vaatii sellasta oma-aloitteisuutta ja ihan vaan yleistä asioiden hoitamis- ja organisointikykyä, jota en esim. oman tuttavapiirin miehissä hirveästi nää. Osaksi (huom. niiden osalta, joiden lapsuudenperheet tunnen!) syytän kyllä niiden miesten äitejä: tosi monen äiti käytännössä sekä ajatteli että hoiti koko käytännön elämän pojilleen valmiiks aina sinne asti, kun ne muutti kotoa ja muutamalle vielä sen jälkeenkin... Ja sitten osalle se tyttöystävä tai avovaimo hoitaa asiat samalla tavalla ennen niitä lapsia. Mutta sitten kun ne lapset on siinä, ja sillä naisella on parempaakin tekemistä kuin varata kolmekymppisen miehensä parturiajat, niin ei sillä miehellä oo välttämättä vieläkään mitään ideaa, miten ihan normielämä pyörii. Ja just sillon sen pitäis aikuistua nanosekunnissa ihmiseksi, joka osaa hoitaa omat asiansa soittamatta yhtään kellekään, että missä mun sukat on.
PoistaTän kaiken pointtina siis se, että olkaa viisaampia äitejä pojillenne. Kyllä ne osaa hoitaa omat vaateostoksensa 20-vuotiaana ja mennä ruokakauppaan ja muistaa syödäkin ilman, että äiti soittaa perään ja muistuttaa. Tietenkin vanhemmuus on kova mullistus joka tapauksessa, mutta se on varmasti asteen verran helpompaa, jos ei itse ole just hetkeä ennen ollut vielä se huollettava.
Jos isä on agressiivinen tai väkivaltainen, voi ero myös asettaa lapset entistä enemmän alttiiksi arvaamattomalle käytökselle tai väkivallalle, kun äiti ei ole vahtimassa isän tekemisiä.
VastaaPoistaJos isä on aggressiivinen tai väkivaltainen, niin silloin tuskin lapsia laitetaan tapaamaan häntä ilman valvontaa..?
PoistaNäin ideaalimaailmassa. Siitä isän aggressiivisuudesta ja väkivaltaisuudesta tarvitaan aika vahva näyttö, jotta valvonta voidaan määrätä.
PoistaJuuri tästä syystä meillä on opeteltu alun alkaen mieheni kanssa pyörittämään huushollia 50/50. Mä olen tehnyt selväksi, että minä en ota yksin tätä vastuuta tästä huushollista. Olen tällä ajanut juuri sitä takaa, että jos ja kun tässä vielä joskus niitä muksuja hankitaan, niin toivon mukaan kun olen ottanut miehen alusta alken huushollin tasaveroiseksi pyörittäjäksi niin toivon että koko "kakku" ei kakaran kanssa yksin mulle lankee.
VastaaPoistaOnneksi omalle kohdalle on osunut mies joka on nipompi siivousasioissa kuin minä;) Meillä on myös kolme koiraa ja niiden huolehtiminen on sujunut oikein hyvin. jos oon migreenissä, niin mies vie koirat ulos mukisematta, vaikka olisi minun vuoroni. Tai jos miehellä menee myöhään töissä niin minä käytän koirat lenkillä miehen vuorolla. Kyllä sitä pitää oppia joustamaan puolin ja toisin.
Meillä oli lähipiirissä vähän samanlainen tilanne eräällä toisella pariskunnalla joille syntyi vuosi sitten muksu. Äiti on sellainen passaaja kontrollifriikkipersoona. Ei luota mieheensä et pystyy tekemään mitään, vaan miestä passataan kotona. Sitten yks kaks siihen tulee mukaan muksu ja nainen raivoaa kun mies ei osaa tehdä mitään ja siksi ei uskalla luovuttaa lasta miehen hoiviin vaan jos äidin on pakko poistua kotona , pyytää jompaa kumpaa isoäitiä hoitamaan lasta, vaikka miehensä on kotona.
Tässä tapauksessa äiti on siis koko ajan sahanut omaa oksaansa.
En tiedä mikä siellä tilanne on mut tässä vaan omasta tuttavapiiristä esimerkki.
Teillä näyttää olevan ihan hyvin paketti kasassa.Meillä on myös lähdetty siitä, että kumpikaan ei ole pikku-apuri joka AUTTAA kotitöissä vaan TEKEE siinä missä toinenkin. Meitä on kaksi ja työt jakaantuvat tasaisesti puoliksi. Ei niitä sekunttikellon kanssa mitata eikä listata jääkaapin seinälle mutta kun homma on alusta lähtien selvä että vapaamatkustajia ei ole (edes vaatehuollossa) niin lähtökohtaisesti arki on helpompaa. Toimii myös lapsiperheessä.
PoistaAnonyymi,
PoistaJuuri näin. Ihanaa löytää toinen ihminen joka ajattelee samalla tavalla!
Totta kai mä ymmärrän ,että lapsi muuttaa hirveen paljon, minkä takia koko touhu vähän mua arveluttaakin. Varmasti tämmöinen tasapuolinen huushollin pyörittäminen on hyvä alusta mahdolliselle perheenperustamiselle.Ongelmia varmasti tulee silti (kelläpä ei tulis?) Uudessa perheessä molemmat vanhemmat varmasti hakevat paikkaansa perheessä ja opettelevat uutta rooliaan. Ei kukaan ole sepää syntyessään.
En minä halua enkä aio omia koko lasta itselleni.Mun mielestä myös isällä on oikeus ja velvollisuus hoitaa ja oppia tuntemaan lapsensa.
Mä en ite vielä ole ihan valmis omaan lapseen, vaikka toi oma mies onkin. Minä olen nyt se joka jarruttelee.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaOttamatta tähän tapaukseen sen suuremmin kantaa, niin onhan tämä tärkeä aihe. Naperon tulo taloon on asia, mihin isän on loppupeleissä hyvin vaikeaa varautua, varsinkin kun luonnolliselta tuntuva reaktio on mennä vielä kun on mahdollisuus. Tähän tietysti vaikuttaa oma empatiakyky, soliaalinen neuvokkuus ja elämäntilanne.
VastaaPoistaSuurin puute tulevan isän kannalta koko prosessissa on se, että neuvolapuolella ei ole miehiä. Oli kuinka hyvä neuvolahenkilö tahansa tai heittäytyi valmennuksiin kuinka kympillä tahansa, niin puhelimenräpläilyksihän ne tilanteet helposti menee. Preppaaminen jäi ainakin minulla hyvin pintapuoliseksi, koska ei ollut tarinoita mihin samaistua. Pelkkä "tämä on sitten iso muutos isillekin" ei hirveästi työkaluja tilanteen työstöön anna. Kun prosessissa ei ole miehen osalta mitään fyysistä muutosta, jää muutos oman pään sisäiseksi, mikä ei ole monen äijän mukavuusaluetta.
On kovin suomalaista pistää tämä järjestelmän piikkiin, vaikka omassa kuupassa nämä asiat pitää funtsia. Jälkikäteen moni tunnustaa, että alkukuukausina oli isyys vähän hakusessa, mutta asiat ovat jotenkin menneet ajan kanssa uomiinsa. Isyys kun alkaa käytännössä vasta laitoksella, sanoivat oppaat mitä tahansa. Ja se muutos-, luopumis-, alistumis- ja vastuuprosessi on iso pommi taklata, varsinkin kun otetaan vielä huonosti nukkuva lapsi mukaan yhtälöön. Perheen valtasuhteet muuttuvat käytännössä yhdessä yössä, mikä käy egon päälle. Siksi usein sisäistäminen kestää oman aikansa ja käsittelytapoja on monia, mistä lapselle kiukuttelu on tietysti äärimmäisin ja kehnoin. Kun päälle tärähtää äärimmäinen homing-elämä, jotkut reagoivat tilanteeseen leipomalla, toiset kaivamalla lenkkarit kaapista ja muutamat lukittautuvat vessaan. Vertaistuki samoja kokeneiden kavereiden kanssa on varsin välttämätöntä, sillä odotusjengin synnytyksenjälkeisissä tapaamisissa isät puhuvat imetysrytmeistä, kun eivät muuten osaa tilannetta vielä käsitellä ja sanallistaa.
Osaako suomalainen mies hakea vertaistukea? En tiedä. Jos ei osaa, järjestelmän tehtävä on auttaa. Mutta mielestäni tämä on lähinnä tasa-arvoasia (on suomalaista olla näkemättä tätä sellaisena): jos äideille on neuvolat, imetystukiyhdistykset ja mielialakyselyt, miksi isälle on tarjolla muutama sivu neuvolan vanhemmuusoppaasta? Oma kuuppa tai se opas ei välttämättä kerro mitään olennaista siinä vaiheessa kun on jo valvonut kolme viikkoa.
PoistaEi ehkä samassa mittakaavassa kuin äidit, mutta kyllä näitä keskusteluja käydään omassa piirissäni. Ja suomalainen vastaa kun siltä kysytään, joten jos haluaa keskustelua niin sitä tulee, mutta se pitää itse käytännössä avata. Se, miten isille preppausta järjestetään, voi olla käytännössä kinkkinen juttu toteuttaa: jonkun pakon kautta varmaankin ja ei minään halirinkinä. Vanhemmusoppaat ehkä luetaan yhtä tehokkaasti kuin muutkin käyttöoppaat.
PoistaLapseni isä kutsuttiin neuvolan perhevalmennuksen isien tapaamiseen vauvan ollessa noin viiden kuukauden ikäinen. Vähän häntä suostuttelin menemään, mutta vapaapehtoisesti lapsi kainalossa lähti. Ja keitä muita oli tapaamisessa: ei ketään. Ohjaajan kanssa kahdestaan mieheni oli jutellut niitä näitä vähän aikaan, sen jälkeen kun totesivat, ettei muita taida olla tulossa. Enää en ihmettele, miksei isille järjestetä mitään.
Poistajust meinasin kysyä, et eikö isille ole mitään tapaamisia jossa voisivat saada samalla vertaistukea mutta asia tuli selväks. Vaikka niitä järkättäis, niin isät ei sitten tule paikalle. Miksi näin? Ei kehdata?
PoistaKaiken maailman mammakerhoja ja äiti&lapsikerhoja kyllä on.
Isien jaksaminen on tärkeä aihe. Jos äideille sallitaan väsymys ja vanhemmuuden kanssa kriiseily, ei voida olettaa että isätkään välttämättä solahtavat vanhemman rooliin kitkattomasti. En osaa antaa neuvoja kirjoituksessa siteeratulle henkilölle, mutta oman perheen kokemuksesta voin kertoa. Meillä yhdistelmä pikkulapsiaika ja vastuullinen stressaava työ alkoi kiristää vannetta isän pään ympärillä. Apu löytyi työterveydestä, jossa tilanne osattiin ottaa vakavasti. Isä sai apua ja asiat saatiin hallintaan. Ehkä työterveys voi olla miehille luontevampi paikka mennä juttelemaan kuin neuvola, joka voi tuntua "äitien maailmalta". Ehkä joku voisi alkaa kouluttaa työterveyshuollon ammattilaisia kohtaamaan uupuneita pienten lasten isiä :).
VastaaPoistaHyvä pointti, Anonyymi!
PoistaTämä oli tosiaan hyvä vinkki!
Poista"Perheen valtasuhteet muuttuvat käytännössä yhdessä yössä, mikä käy egon päälle." Siis huomion keskipisteeksi astuu vauva vai että nainen hallitsee kerrankin jonkin asian suvereenisti paremmin vai mitä ihmettä tuolla tarkoitetaan?
VastaaPoistaOnhan lapsentulo äidillekin suuri muutos eikä äiti pääse menemään samalla tavalla jo raskauden aikana, saati sitten kun lapsi on syntynyt. Miksi mies ei muka jo raskauden aikana huomaa tätä ja osaa varautua tulevaan? Ja luulisi, että se on kaikille selvä, että molemmat tarvitsevat edes vähän omaa aikaa, kun perheessä on pieni lapsi ja myös puolisoa olisi hyvä huomioida. Itselle olisi painajainen, jos miehen silmissä muuttuisin vain yhteisen lapsen äidiksi.
Ja olisi kyllä mielenkiintoista tietää miten olisi reagoitu äitiin, joka sanoisi, että kerran heitin puurot vauvan naamalle. Olisiko ymmärretty vai soitettu poliisille? Nämä vastakkainasettelut, joissa väsynyt mies on paha, mutta väsynyt äiti on väsynyt, on ikäviä. Ja tällä kommentilla en mitenkään hyväksy lapsen kaltoinkohtelua, piti tämäkin jo varuiksi sanoa. ;)
Mun arvaus on, että ehkä se varautuminen on vaikeampaa iseille. Mutsi tavallaan väkisinkin huomaa, että joku on jo muuttunut, koska vartalon tilalle kasvaa öljytankki, hinkit paisuu, pissaa valahtaa nauraessa housuihin ja muuta kivaa. Kun skidi on syntynyt, onhan se äitillekin hoo moilanen -hetki. WTF, miten tämän kanssa selviää?
PoistaMutta varmaan vielä enemmän yllärinä se uusi elämäntilanne tulee sille isälle, jolla ei ole ollut raskauden aikaisista liitoskivuista ja peräpukamista tietoakaan. Siinä tulee heitetyksi kylmään vesisaaviin korkealta.
No, kyllähän se mies huomaa vierestä mitä sille vaimolle/tyttöystävälle tapahtuu ja miten se joutuu rajoittamaan elämäänsä enemmän tai vähemmän. Toki se syntynyt lapsi on eri asia kuin raskausmaha, mutta silti. Ei se nyt ihan yllätyksenä voi tulla. Ymmärrän siis tuon pointin tiettyyn rajaan asti.
PoistaYhtä lailla sitä voi vierestä seurata vaikkapa sairastunutta/jonkin asian suhteen, kuten työjutun ansiosta menestynyttä ihmistä ja elää siinä mukana, vaikka se ei suinkaan ole sama asia kuin sairastaa tms itse. Vai puuttuuko miehiltä empatia? ;)
Koittakaas nyt äidit yrittää ymmärtää, että miehen elämässä OIKEASTI ei mikään muutu, ennen kuin lapsi syntyy. Elämä jatkuu ennallaan, välillä vaan raahataan mukaan neuvolaan kuuntelemaan, kun neuvolan täti ja tuleva äiti keskustelevat jotain ihan ufo-juttuja keskenään. Muuten eletään kuten ennenkin: käydään kylässä, ollaan kaksistaan kotona, käydään ehkä jossain matkoilla.
PoistaSitten yhtenä päivänä kaikki on toisin. Ja sitten ollaan heti syyttämässä, että sä et näköjään tajuu tästä mitään. Siitä ei kukaan puhu isälle etukäteen ja ymmärrystä ei heru.
Kyllä monilla (ehkä jopa useimmilla?) naisilla heruu paljonkin ymmärrystä miestään kohtaan ja parhaiten sitä saa kun avaa suunsa. Mutta ihmettelen, jos naisen raskaus ja muuttuva ulkomuoto ei muka mitään muuta yhteisessä elämässä... Ja eikö mies muka itse osaa funtsia mitä saattaa tapahtua, kun se lapsi syntyy, mitä se voisi merkitä jne. En jaksa uskoa, että se tulisi ihan täytenä yllätyksenä.
PoistaToki kaikki voi olla erilaista kuin on ajatellut ja tulee paljon uutta, mutta niinhän se on naistenkin kohdalla. Eikö lasten vanhempien ole luonnollista ihmetellä näitä keskenään ja jutella asioista muidenkin kanssa?
No, ehkä joku tajusi pointtini. ;) Eri mieltä oleminenkaan ei muuten yleensä ole syyttämistä, syyllistämistä, arvostelemista jne
Komppaan Muuan miestä. En osannut varautua lapsen tuloon edes äitinä. En vaikka jouduin joka päivä katsomaan itseäni peiliin, tunsin liikkeet, otin vauvavakuutuksen ja jäin äitiyslomalle. Näin painajaisia siitä, että olin lähtenyt baariin ja unohtanut olevani paksuna. Vasta toisella kerralla tajusin projektin luonteen etukäteen. Vajavaisilla empatiataidoillani voin ymmärtää, että kersa tosiaan voi yllärinä isälle tulla. ;)
PoistaKyllä meidän perheessä miehen elämä muuttui jo raskausaikana, kun sen vastuulle solahti a) päävastuu koirasta ja sen lenkkeilytyksestä, b) huomattavast suurempi osa kotitöistä sekä toisessa raskaudessa c) esikoisen suurempi hoitovastuu, kun raskaana oleva vaimo eli minä olin joko a) pahoinvoiva, b) äärettömän väsynyt tai c) molempia yhtäaikaa.
PoistaKoenkin, että raskausaika on aika raskasta myös miehelle. Ainakin meillä. Koin ajoittain kurjaa fiilistä siitä, että kaikki normaaliarjen pyöritys jäi miehen vastuulle, kun en vain itse kyennyt.
Se on niin kiinni siitä, miten raskaus sujuu, muuttaako se miehen elämää. Minä kotonaollessani lähinnä makasin ellen oksentanut. Joku toinen on elämänsä kunnossa.
PoistaMeillä synnytysvalmennukseen kuului yksi miespapin vetämä ilta. Hän suuntasi sanansa tuleville isille, sanoi että on huomannut, että miesten tunteista ja ajatuksista puhutaan liian vähän. Tämä pappi on jäänyt eläkkeelle, en tiedä, vieläkö illat jatkuvat, mutta ainakin ko. virassa on nykyään nainen.
Joku saattaa vierastaa papin vetämää tilaisuutta, mutta uskonasioita ei tuolloin käsitelty, vaan ihan maallisia juttuja. Vasta keskustelujen lopulla tuli puhetta kastejuhlan järjestelyistä, mutta ne joita asia ei koskettanut saivat poistua.
Alkuperäinen anonyymi täällä, päivää. Olen hyvin hämmentynyt, mutta myös ilahtunut siitä, että aihe herätti näin paljon tunteita ja keskustelua. Kiitos erityisesti myötätunnosta. Nämä ongelmathan ovat usein, kuten meilläkin, perheen sisäisiä, eivätkä näy ulospäin. Kuten projectmaman puolelle kirjoitin, Katjan näkemys miesten vertaistuen puutteesta on merkittävä, ehkä ratkaisevin ongelma. Varmasti sitä saisi jostain jos aktiivisesti etsisi, mutta jos mies itse ei edes tiedosta tarvitsevansa apua, on sitä hyvin vaikea pakottamalla tarjota.
VastaaPoistaSen verran kommentoin muiden postauksia, että 1. en ole kontrollifriikki passaaja, 2. miehelläni on vähintään yhtä paljon vapaa-aikaa kuin ennen vauvan syntymää (mikä on varmasti myös osasyy tilanteeseen - ei ole tullut luopumisen tarvetta) 3. mies osallistuu kotitöihin - kotityöthän ovat ehkä paras tekosyy olla osallistumatta vauvanhoitoon ja toisaalta niillä voi lievittää mahdollista huonoa omaatuntoa.
Lapsettomille tiedoksi, että kotitöiden jakaminen ennen lapsen syntymää ei välttämättä korreloi tasa-arvon jatkuvuuden kanssa sitten, kun lapsi on syntynyt. Mekin olimme oikein tasa-arvoisia vielä vuosi sitten. Lapsi yksinkertaisesti muuttaa tilannetta, eikä etukäteen voi tietää miten paljon ja mihin suuntaan. Voihan sitä aina yrittää etukäteen neuvotella, se ei silti takaa mitään.
Itse näen tilanteemme kahden perusongelman yhteissummaksi: toisaalta kokemattomuus lastenhoidosta, vertaistuen ja keskustelutilaisuuksien puute, toisaalta lapsen syntymän myötä esille nousseet luonteenpiirteet, eli lyhytpinnaisuus & lapsellinen käytös (erityisesti väsyneenä) ja itsekkyys. Toistuva ongelma on se, että mieheni ei pysty asettamaan lapsensa tarpeita omiensa edelle. Jos hänellä on joku "oma" juttu kesken (esim. syöminen tai joku tietokonejuttu), hän ei suostu keskeyttämään sitä vauvan vuoksi, vaan vauva odottaa isää, yleensä hirveän huudon kera. Lyhytpinnaisuus ja kiukuttelu ilmenee esimerkiksi niin, että puuroa lapetaan mykkäkoulun kera vauvan suuhun sellaista vauhtia, ettei vauva pysy vauhdissa mukana ja alkaa itkeä. Kuvittelin, että muutaman "ongelmatilanteen" jälkeen mies kokisi jonkinlaisen oivalluksen, mutta se vaatisi kypsyyttä ja sitä nyt ei näytä millään löytyvän. Hän tiedostaa kyllä omat puutteensa, mutta ei sitten kuitenkaan pysty tai halua tehdä asialle mitään. Tämä kaikki tuli minulle yllätyksenä, koska mieheni oli se, joka jo vuosia sitten puhui perheen perustamisesta ja suostutteli minut tähän. Nyt roolit ovat toisinpäin: en voisi kuvitella enää elämää ilman suloista vauvaamme.
Neuvolassa näiden asioiden käsitteleminen on mahdotonta, koska mieheni kyllä osallistuu kaikkeen sellaiseen toimintaan, mikä näkyy ulospäin (kuten neuvolakäynteihin), enkä halua nolata häntä. Haluaisin hakea sekä itselleni että meille yhteisesti ammattiapua, mutta muualta kuin neuvolasta. Varmasti moni tämän palstan lukija on ollut samassa tilanteessa, vaikka kommenttien perusteella suurimmalla osalla asiat ovat vallan mainiosti. Kertokaa te apua hakeneet, mistä olette apua saaneet.
Kiitos, Anonyymi, kun kirjoitit tänne! Minulla ei ole kamalasti kokemusta Suomen järjestelmistä tässä asiassa, mutta joku ehdotti täällä työterveyshuoltoa; voisikohan se olla yksi väylä?
PoistaToinen mikä tuli mieleeni on MLL:n vanhempainpuhelin. (Yhteystiedot täällä: http://www.mll.fi/perheille/vpn/). Sinnehän voi soittaa vaikka ihan itsekin (jos mies ei halua soittaa). Puhelimeen vastaavalla ammattilaisella saattaa olla jotain hyviä kortteja taskussa. Ja luulisin, että sieltä osattaisiin kertoa joitakin konreettisia väyliä hakea jeesiä tilanteeseen.
Jos neuvolan terveydenhoitaja on suurin piirtein täysjärkinen ihminen, niin soita neuvolaan puhelinajalla ja juttele asiasta silloin. Terveydenhoitaja osaa varmasti pitää puhelusi omana tietonaan (tuskin olette tässäkään lajissa ainutkertainen tapaus), mutta kun hän tietää, missä on ongelmia, hän saattaa osata seuraavalla neuvolakäynnillä vaivihkaa ohjata miestäsi. Ainakin hän osaa ohjata seuraavalle luukulle.
PoistaMinulle tuli mieleeni ihan sellainenkin ajatus, että miehesi olisi saanut suht autoritaarisen kotikasvatuksen ja yrittää pistää kiukuttelevaa vauvaa "kuriin". Eli yksinkertaisesti vaatii viisikuiselta viisitoistavuotiaan käytöstä (näin kärjistetysti).
Kiitos, kiitos että tulit jatkamaan keskustelua!! Mä uskon myös, että kuvaamasi käytös ei ole mikään suomalaiskansallinen yksittäistapaus.
PoistaNyt kun avasit noita tilanteita lisää niin mulle tuli itse asiassa vahva deja vu, ihan samanlainen uhma (koska uhmaa/muutosvastarintaa toi mun mielestä on) mulla oli esikoisen kanssa -- ilman mahdollisuutta sluibata. Ahdistavaa. Mulle homma tuli yllätyksenä, koska kaikki hokivat että hormonit hoitavat homman kotiin. No ei todellakaan aina hoida. Vertaistuki hoitaa. Opin äidiksi ajan kanssa ja katsomalla muita äitejä.
Uskaltaisitko näyttää tämän keskustelun miehellesi? Koska kuulostaa siltä, että hänellä on täysin horisontti hukassa. Etenkin jos hän tiedostaa omat puutteensa, mutta ei osaa muuttaa käytöstään. Vauva ei ole viisikuinen koko loppuikäänsä, te ette nuku huonosti ikuisesti. Kun ensimmäinen vuosi on ohi, on tapahtunut ihan hirveästi. Maaliskuuhun ei ole kovin pitkä aika.
Hän todennäköisesti suuttuu tästä(kin), vaikka perheenne ei ole millään tavalla tunnistettavissa, mutta jospa tämä saisi hänet tajuamaan että perheenne on hädässä koska hän itse on hädässä. Perheessä kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Tai sitten voisit soittaa sinne neuvolaan ja pyytää että vaikka seuraavalla kerralla henkilökunta ottaisi isän kanssa puheeksi nämä jaksamisasiat.
Toivottavasti saat lisää vinkkejä ja kokemuksia!
"Lapsi yksinkertaisesti muuttaa tilannetta, eikä etukäteen voi tietää miten paljon ja mihin suuntaan." <-- Tuo on niin hyvin sanottu ja pätee aivan kaikkeen uuden perheen elämässä: suhtautuminen ja suhde vauvaan kummallakin vauvalla erikseen, vanhempien parisuhde, koko uusi perhemuoto yhdessä, äidin suhtautuminen töihin/kotona olemiseen, isän suhtautuminen töihin ja vapaa-aikaan, jne jne. Molemmat vanhemmat muuttuvat tai joutuvat muuttumaan, kaikkia varmasti välillä ahdistaa/kiukuttaa/väsyttää eikä haluaisi muuttua. Jotkin tapahtuu helposti, jotkin vaikeamman kautta.
PoistaMinulla ei ole mitään vinkkejä tilanteeseen, mutta hienoa että palasit kertomaan lisää tilanteestanne ja toivottavasti saat täältä jotain vinkkejä jatkoon. Ja kyllä, se vauvavuosi kyllä loppuu aikanaan, vaikka olisi välillä minkälaista helvettiä (olomuodossa tai toisessa) tahansa.
suosittelen ehdottomasti Väestöliiton puhelinneuvontaa. Ammattilaisen keskusteluapua kaikissa kasvatukseen ja perhe-elämään liittyvissä asioissa... Soita itse sinne niin saat ammattilaisen kanssa tehdä toimintasuunnitelman. Paljon voimia jatkoon!
PoistaKommentoin tonne Katjan blogiin avunhakupaikkoja. Oot mun mielestä oikealla tiellä avun hakemisen suhteen. Ei todellakaan kuulosta miltään "vähän uupuneelta, vertaistuettomalta mieheltä", vaan veikkaan et nyt on kyse paljon isommista asioista, liittyen varmaan sun miehen omaan historiaan. Tilanne vaatii ihan selvästi puuttumista, hienoa kun oot valmis toimimaan asian eteen! Jos jaksat niin kirjoita joskus mihin päädyit ja miten asia eteni. Voimia roppakaupalla!
PoistaHitto mä tiesin, että ne kaksplussan keskustelupalstat ei oo koko totuus nettiäideistä! (ja äideistä siis ylipäätään)
VastaaPoistaMä halaan tätä ja näiden muiden rehellisten vauva/lapsiblogien pitäjiä nyt koko modeemin suorituskyvyn voimalla! Voin vaan todeta, että netti on kyllä tuonut ihan uudenlaisen henkisen tukiverkon tänkin mutsin elämään!
Vaikka live-elämässä on mutseja, on näkemyskenttä kuitenkin aika suppea. Ilman näitä blogeja olisi kyllä mulla käynyt monen asian kohdalla mielessä, että "mussa on oltava joku vika, kun mun päässä on tälläisiä ajatuksia. Ja ettei varmasti kukaan muu äiti maailmassa ajattele näin."
Nämä blogit, joissa puhutaan siitä oikeasta elämästä ja konkreettisista asioista neuvolan "halihalipusipusi välillä voi vähän väsyttää"-juttujen sijaan, tuo kyllä oikeasti niiiiin suuren helpotuksen tunteen ainakin tänkin "vuoden mutsin" arkeen.
On kuulkaa sillä harmaalla pilvellä ne kultaiset reunat pikkuisen useammin kuin ilman teitä rakkaat bloggaajat! Ja se tieto siitä, että ihan niitä samoja asioita pähkäilee todella moni muukin perhe ja niitä samoja tunteita äimistellään jonkun muunkin porkkkanasoseessa kuorrutetun pyödän ääressä. Antaa kyllä toivoa että ehkä mekin saadaan tosta omasta ihmisen alusta ihan kelpo kansalainen vielä aikaiseksi!
Alkuperäiselle anonyymille tsemppiä!
Heivaisin ukon hevonvittuun.
VastaaPoistaPuurolla sotkemisen kostaminen alle puolivuotiaalle vaatii aikuiselta mieheltä niin käsittämätöntä lapsellisuutta, ymmärtämättömyyttä ja imbesilliyttä, että eivätköhän ne luonteenpiirteet lopulta nosta päätään elämän muillakin osa-alueilla. Ensimmäinen vauvavuosi on aina ja kaikille pareille rankka, muttei läheskään rankinta mitä lastenkasvatuksessa voi tulla eteen, eikä taatusti rankin asia, joka elämässä tulee eteen. Itse kohtaisin sellaiset tilanteet mieluiten ihmisen kanssa, joka tukee, auttaa ja yrittää muutenkin kun vain näön vuoksi.
Kris on <3, koska se on oikeessa.
PoistaEdustan tätä hoivageenittömien ryhmää ja olen eri mieltä. :) Mä olen enemmän kiinnostunut ratkaisuista joilla autetaan ihminen sen imbesilliyden yli. Kasvaminen on ihan mahdollista.
PoistaKasvaminen on tietty joskus mahdollista, mutta mä en ainakaan haluaisi olla se mutsi, joka joutuu rauhoittelemaan isän heittämät voileivät naamalla itkevää kaksivuotiasta, että yritetään kestää kun isillä on toi henkinen kasvu vielä vähän kesken.
Poista