Tietoa mainostajalle ›

29.3.14

Perheessä kaikki hyvin

Kirjoitin joku aika sitten jutun lapsiperheeksi muuttumisesta. Perheen pääluvun lisääntyminen ei ole ollenkaan yksinkertainen prosessi, jossa palaset loksahtavat nopeasti kohdalleen. Olemme kaikki eräällä tavalla uusperheitä. Jutussa olleen nopean ja epäakateemisen gallupin tulokset olivat seuraavat:


Vain joka viides vastaaja oli valmis uuteen olomuotoon heti. Yllättävää kyllä, suurimmalla osalla prosessissa kesti yli vuosi, 35%:lla kahdesta kolmeen vuotta.

Gallupia ei tietenkään voi kovin vakavasti ottaa. Voi olla, että blogini otos on painottunut niihin, jotka ovat vanhemmuuden kanssa joutuneet painimaan. Voi olla, että miesten näkökulma olisi erilainen.  Voi olla, että erilainen kysymyksenasettelu olisi tuonut erilaiset vastaukset.

Ehkä tästä kuitenkin yhden johtopäätöksen uskaltaisi vetää.

Perheytymiskriisistä ei oikein kehdata puhua. Vanhemmuuskoulutuksen painopiste on imetyksessä ja vaipanvaihdossa, ei uuden identiteetin omaksumisessa. Oppilaan näkökulmasta negatiiviset tunteet ovat noloja. Lapsenhan odotetaan aina tuovan onnen, vaikka asia on tutkimusten mukaan juuri päinvastoin.

Löysin tuloksien analyysin tueksi Tukinetin artikkelin kehitys- ja elämänkriiseistä:

"Kriisissä oma elämäntilanne näyttäytyy yhtäkkiä hämmentävänä ja vaikeana. Entiset selviytymiskeinot eivät tunnu pätevän ja uusia ei ole vielä löytynyt. Vaikka ihminen olisi toivonut kriisin aiheuttanutta muutosta, niin yhtäkkiä olo tuntuu silti ahdistavalta. Kriisissä oma itsetunto ja itseluottamus saattavat olla matalalla. "

Tunnistan tämän apean mielentilan. Koin keskustelun mielialoistani neuvolassa hyvin kiusallisiksi. Muutoksen keskellä ei edes välttämättä osaa vastata kyselyihin mitään rakentavaa. Huono olo pursuilee ulos muita kanavia. Vauvapalstoilla voi hetken aikaa kuvitella olevansa hyvinkin pätevä lyttäämällä muita.

Nyt kun kuopuskin lähentelee kolmea vuotta, arki rullaa, taas. Tämä yksikkö on oppinut olemaan ja elämään sekä erillisinä yksilöinä että yhdessä. Tili on plussalla joten vastoinkäymisiin on varaa. Takaiskut eivät romahduta koko korttitaloa, ratkaisuja löytyy niin vesirokosta kuin lomalennostakin selviämiseen.

Mitä yritän sanoa? Anna kriisin tulla, jos on tullakseen. Te kaikki eksyksissä olevat mutsit ja faijat olette ihan normaaleja. Niin, ja todennäköisesti kaikki järjestyy.

12 kommenttia:

  1. Mä epäilen aina, että näiden kriisien taustalla on se ettei todellisuus vastaa odotuksia. Esimerkiksi tyypillisesti ei ollenkaan etukäteen pohdita, miten lapsi vaikuttaa parisuhteeseen. Tai että millaista perhe-elämä mahtaisi olla. Eli on jotain (epärealistisia) mielikuvia, mutta ei ole oikeasti mietitty, mitä se käytännössä tarkoittaa, että sitoutuu lähes 20 vuodeksi huolehtimaan toisesta ihmisestä, ja vieläpä niin että on vastuussa siitä että tyypistä tulee suunnilleen yhteiskuntakelpoinen. Luulen, että omalla kohdallani perheytyminen sujui kriiseittä siksi, että olin varautunut paljon pahempaan. Todellisuus osoittautui helpommaksi kuin kuvitelmat, joten kriisillekään ei ollut erityistä tarvetta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä taas veikkaan, että kriisittömyyteen ei ole tasan yhtä syytä tai polkua, ihan yhtä lailla kun perheetkin ovat erilaisia. Aikamoinen ennustaja saisi olla, että oikeaan osuisi. :) Mutta tuo pessimismi on kiinnostava teoria: miksi pelkäsit pahinta?

      Poista
    2. Siksi juuri, että arvelin vauvan suistavan kaiken aivan raiteiltaan. En uskonut hetkeäkään mihinkän vaaleanpunaisiin höttökuvitelmiin. Eikä ollut vauvakuumetta häiritsemässä. Kun oli 10 vuotta yhteistä dinkkuelämää takana, niin en voinut kuvitella, että lapsi - vaikkakin toivottu - ei voisi olla vaikuttamatta radikaalisti. Yritin miettiä etukäteen mahdollisimman konkreettisesti, mikä kaikki muuttuisi/mistä joutuisin luopumaan. Pohdin just koliikkeja, oman ajan puutetta, parisuhdekriisejä sun muita. Myös sitä, mitä teen jos en pidäkään omasta lapsestani! Sitten se syntyi, ja huomasin että monet uhkakuvat olivat olleet liioiteltuja, joten todellisuuteen oli aika helppo sopeutua.

      Poista
    3. Mun on pakko kyysä: oletko sä insinööri? Kuulostaa niin perusteellliselta toiminnalta! :D

      Poista
    4. Loistavaa, en oo ainoa joka miettii worst-case ja todellisuudessa kokeekin helpotuksen :).

      Poista
  2. Komppaan edellistä. Omalla kohdalla lapsi ilmoitti tulostaan yllättäen kahdelle aikuiselle jotka olivat ueamman vuoden välillä kriiseilleet ollako vai eikö olla. Sitten tämän tapahtuman jälkeen päätimme olla yhdessä, tukea toisiamme, ja todellakin varmaan jokainen optio mietittiin pahimman kautta (koliikki, oma aika nolla, miehen työmatkat eskaloituu uusille määrille...you name it). Ja kas. Näistä asioista puhuminen opetti meidät puhumaan vaikeista asioista ylipäätään ja katselemaan vähän omaa napaa kauemmalta ajatuksiaan. Ja kun lapsi tuli, oli rankkaa juu mutta ei niin rankkaa kuin oli ounasteltu. Nyt tyyppi on yli kolmen ja mun mielestä meidän aikuisten suhde on lujempi kuin ikinä ja perheenä meillä on kivaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä tarina! Tilanteessa, jossa parisuhteen kestävyyttä on kyseenalaistettu monta kertaa, yllätysvauva oli se kriisi, joka pisti selvittämään ilmapiirin.

      Poista
  3. Mikä olisi ollut tulos, jos vastausvaihtoehtona olisi ollut myös "heti, kun vauva syntyi"? Perheeltä ei tuntunut heti pissan osuessa tikkuun, muttei myöskään vasta vuoden päästä..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin ihmettelin miksi tämä vaihtoehto puuttui, koska samalla kun lapsi syntyy, syntyy myös perhe. Raskaustesti kertoo vasta että on raskaana, joten olisi outoa tuntea olevansa "lapsiperhe" kun yhtään lasta ei ole vielä syntynyt. Toisaalta vuosi on pitkä aika. Ilmeisesti et tullut ajatelleeksi, että on paljon perheitä joissa ollaan oltu ihan kriisittömästi perheenä siitä asti kun lapsi syntyi...

      Poista
    2. Eka anonyymi, tämä olisi kyllä ollut hyvä vaihtoehto. Tuota 50 pinnan osuutta noista, joilla kesti yli kaksi vuotta, se ei kuitenkaan olisi muuttanut.

      Toka anonyymi, eiköhän anneta jengin tuntea tunteita omassa tahdissaan. :)

      Poista
  4. Mä en oikein tiedä milloin minusta alkoi tuntua siltä että olemme perhe, mutta ajoittaisin sen samoihin aikoihin kun ymmärsin olevani äiti. Siis tajusin toki koko ajan että vauva oli lapseni, mutta en mieltänyt itseäni jonkun äidiksi ennenkuin lapsi oli noin vuoden ikäinen. Silloin hän osasi sanoa minua äidiksi. Toisen lapsen kanssa olin äiti kyllä heti alusta asti, kun identiteetti oli jo tuttu. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, olet siis konkretian ihminen! Toisen lapsen kanssa oli tosiaan helpompaa, ehkä siksi kun se identiteetti oli jo tehty ja sitä tarvitsi vain enää vähän venyttää koskemaan tätä uutta tyyppiä. :)

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...