Kävelimme miehen kanssa yhteisen baari-illan jälkeen kotiin. Puhe kääntyi kersaan ja rooleihimme vanhempina. Jänkkään laskuhumalssa välillä kaikkea mahdollista - kuuluu näet luontooni. Olenks mä muka lihonut? Miksi mä tienaan niin vähän? Miks ostin nämä kengät, vaikka ne näyttää kaikkien mun vaatteiden kanssa täysin dorkilta? Nyt halusin tietää, että mitä mä teen äitinä kaikkein eniten päin persettä.
Seurasi tavallista pidempi hiljaisuus ja hieman anteeksipyytävä huokaisu. No kun sä annat liian helposti periksi asioita ja saat mut näyttämään lapsen silmissä ikävältä vanhemmalta.
Syyllisyys valahti vatsan seudulle. Tunnistin good cop, bad cop -asetelman heti. Mä olen talousyksikössämme "hyvis", joka myötäilee. Joo ota vaan lisää muroja itse sieltä kulhosta. Okei, ei laiteta tota paitaa, laitetaan se sama joka oli eilen ja toissapäivänä. Selvä juttu joo, katsotaan vaan vielä tunti muumeja. Okei, mä tuun istuun tähän lattialle syömään omenaa, vaikka oikeasti meidän pitäisi ruokailla tuolla pöydän ääresssä.
Miehen toiminta on johdonmukaisempaa. Syödään pöydän ääressä. Jos haluaa muroja, niitä ei saa itse ottaa, koska muuten on koko saamarin pussin sisältö rahisemassa lattialla. Jos kiukuttelet, sitten kiukuttelet.
Annan asioita aivan liikaa periksi, koska en jaksa kuunnella kitinää. Sytytyslankani on välillä aika lyhyt. Olen herkästi hermostuvaa sorttia.
Tiedostan, että käyttäytymismallini on hanurista.
On täysin dorkaa varjella sytytyslangan syttymistä myötäilemällä. Kun annan asioita periksi ja mies ei, kersa vaatii huomiota enemmän juuri minulta. Isä ei saa tulla pesemään hampaita, vaan äiti, koska äiti annostelelee enemmän sitä hyvänmakuista hammastahnaa.
Paitsi että kaivan tässä kuoppaa itselleni (mitä enemmän annan periksi sitä enemmän minulta vaaditaan; pian ei enää riitä käsi murokulhossa vaan satanen lompakosta tai uusi urheiluauto), kampitan samalla miestäni, joka joutuu tyytymään vähemmän lepsun vanhemman rooliin (on varmaan tosi kivaa olla jatkuvasti se vanhempi, jota pyydetään menemään pois siitä häirtsemästä).
Niin. Että mun pitäisi nyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja ohjelmoida joku osa äidin käyttäytymisjärjestelmässä uudestaan. Tosi helppoa. Mutta lupaan yrittää.
Kuva: Flickr/stephanski
Seurasi tavallista pidempi hiljaisuus ja hieman anteeksipyytävä huokaisu. No kun sä annat liian helposti periksi asioita ja saat mut näyttämään lapsen silmissä ikävältä vanhemmalta.
Syyllisyys valahti vatsan seudulle. Tunnistin good cop, bad cop -asetelman heti. Mä olen talousyksikössämme "hyvis", joka myötäilee. Joo ota vaan lisää muroja itse sieltä kulhosta. Okei, ei laiteta tota paitaa, laitetaan se sama joka oli eilen ja toissapäivänä. Selvä juttu joo, katsotaan vaan vielä tunti muumeja. Okei, mä tuun istuun tähän lattialle syömään omenaa, vaikka oikeasti meidän pitäisi ruokailla tuolla pöydän ääresssä.
Miehen toiminta on johdonmukaisempaa. Syödään pöydän ääressä. Jos haluaa muroja, niitä ei saa itse ottaa, koska muuten on koko saamarin pussin sisältö rahisemassa lattialla. Jos kiukuttelet, sitten kiukuttelet.
Annan asioita aivan liikaa periksi, koska en jaksa kuunnella kitinää. Sytytyslankani on välillä aika lyhyt. Olen herkästi hermostuvaa sorttia.
Tiedostan, että käyttäytymismallini on hanurista.
On täysin dorkaa varjella sytytyslangan syttymistä myötäilemällä. Kun annan asioita periksi ja mies ei, kersa vaatii huomiota enemmän juuri minulta. Isä ei saa tulla pesemään hampaita, vaan äiti, koska äiti annostelelee enemmän sitä hyvänmakuista hammastahnaa.
Paitsi että kaivan tässä kuoppaa itselleni (mitä enemmän annan periksi sitä enemmän minulta vaaditaan; pian ei enää riitä käsi murokulhossa vaan satanen lompakosta tai uusi urheiluauto), kampitan samalla miestäni, joka joutuu tyytymään vähemmän lepsun vanhemman rooliin (on varmaan tosi kivaa olla jatkuvasti se vanhempi, jota pyydetään menemään pois siitä häirtsemästä).
Niin. Että mun pitäisi nyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja ohjelmoida joku osa äidin käyttäytymisjärjestelmässä uudestaan. Tosi helppoa. Mutta lupaan yrittää.
Kuva: Flickr/stephanski
Sama. Nolottaa.
VastaaPoista-M-
Huh, olihan täällä muitakin. Kiitos mukanaelämisestä :)
PoistaJa musta on hienoa että joku muukin tunnustaa, että suurin syy periksiantamiseen on oma pinna - tai sen lyhyys. Mieluummin antaa periksi kun kuuntelee kitinää :). -M-
PoistaOi voi, voimia vaativan hommaan!
VastaaPoistaArvaan, että lapsukainen ei hevillä luovu saavutetuista eduista, mutta tiukkana olo kannattaa.
Nimim. Natsiäidiksi kotioloissa tituleerattu ;-)
Kiitos :) Eiköhän tästä selvitä. Pitää varmaan hankkia itselle nopeasti asennettavat korvatulpat tiukkoja paikkoja varten, hehe.
PoistaMantran "kyllä se kohta lopettaa, kyllä se kohta lopettaa..." hokeminen mielessä auttaa myös.
PoistaMinuakin pitävät "natsiäitinä" ainakin anoppini ja kälyni (osaan kyllä lukea rivien välistä), onnekseni lapsi (vajaa 3v.) itse ei osaa/ymmärrä noin vaikeaa sanaa - vielä ... ;)
VastaaPoistaTunnustan/tunnistan kyllä olevani äitinä aika tiukkis, mutta olen vain huomannut sen helpottavan kummasti arjen pyörittämistä, kun lapsella on kuri, rajat, säännöt ja rutiinit - ja hauskuutta noiden sallimissa rajoissa ja välillä toki rajojen ylikin. Onnekseni mies taitaa olla ihan yhtä natsi kuin minäkin.
Kieltämättä naureskelin itsekseni, kun katselin kälyni taistelua 5 v. tyttönsä kanssa: kotiin piti lähteä, mutta kun neiti ei suostunut laittamaan kenkiä jalkaansa, ei takkia päälleen, saati sitten nousemaan ylös lattialta tai kävelemään autoon. Äiti lupasi hakea kuun taivaalta ja kaivaa kotona karkit kaapista, mutta neitipä keksikin haluta uuden nuken! Oi, mikä loistava pieni neuvottelija neidistä onkaan tullut muutaman vuoden aikana! :) Sitä saa, mitä tilaa...
Tsemppiä "uudelleenohjelmointiin"! Ei varmasti tule olemaan helppoa, mutta muutaman vuoden päästä kiität itseäsi, että kävit sen taistelun läpi - ja selvisit voittajana! :)
Esimerkkisi osoittaa, että pieni natsiäitys kannattaa! Mulla ei ole vielä lasta, mutta voin kuvitella että Team Anoppi&Käly tulee vihjailemaan (vähintäänkin vihjailemaan) natsiäitiydestä, kunhan lapsi putkahtaa maailmaan... Oman kälyni 6-vuotias tyttö on aivan samaa lajia kuin kuvaamasi, täysi manipuloija jo nyt (olettaisin, että käytit sanoja loistava neuvottelija ironisesti Ü).
PoistaMuistan kerran ajatelleeni, että jos tuo kälyn tyttären oikuttelu olisi mieheni mielestä aivan ok, niin meidän olisi varmaan pakko erota. Maailmassa ei olisi miestä, jonka kanssa lähtisin kasvattamaan oikuttelevaa prinsessaa... En vaan pystyisi. Onneksi mies on näissä asioissa ihan yhtä kova luu kuin mäkin.
No, tulipa avauduttua. Mutta on ihanaa, että netissä on paikkoja, joissa vielä lapsetonkin uskaltaa kertoa ajatuksiaan.
Nimenomaan "loistava neuvottelija", jäi vain nuo heittomerkit puuttumaan... ;)
PoistaLoistavia neuvottelijoita, totta tosiaan. Eihän niitä rajoja kukaan muu laita kuin vanhemmat, joten... Mutta sen kyllä sanon, että en mä ihan noihin suorituksiin yllä. Meille ei osteta leluja juuri koskaan, ja karkin virkaa suorittavat lähinnä rusinat.
PoistaSitten luulen, että sun tie "uudelleenohjelmointiin" ei tule olemaan lähellekään niin kivinen kuin kälylläni... ;) Ja kyllä se kitinä ja vinkuminen ottaa hermoon ihan kympillä oli sitten "pahis- tai hyvisäiti" ja usein tuleekin miettineeksi, että kumpaahan tässä koittaa kasvattaa, lasta vai omia hermojaan. Varmaan molempia... :)
PoistaMoni tuntemani jo isompien lasten äiti on sanonut, että lapset kasvattavat enemmän vanhempiaan kuin vanhemmat lapsiaan.
PoistaJa sitten me opet väännetään noiden loistavien neuvottelijoiden kanssa... No, parissa kuukaudessa mulla oppivat, että mitä enemmän jankkaa, sitä vähemmän saa :D T: Natsi-ope (ja natsiäiti, jolla on natsiopepuoliso natsi-isänä)
Poistasain hyvältä miespuoliselta ystävältäni neuvon lapseni syntymän jälkeen. (hänellä isävuosia tuolloin jo kahden lapsen kanssa kymmenkunta) neuvo menee kutakuinkin niin, että kaikki missä lintsaa tulee korkojen kera takaisin. se on ollut tosi konkreettinen ja hyvä apu monessa tilanteessa, jossa ois ollut vaan helpompi mennä sieltä mistä aita matalin. ja kuinka se myös nopeasti palkitsee, kun ensin jaksaa johdonmukaisesti jonkun asian tehdä loppuun asti.
VastaaPoistatsemppiä sulle suunnanmuutokseen! :) mä en ole kuri-ihminen vaan ajattelen, että johdonmukaisuus ja selkeät rutiinit ovat turvan tuojia. ja mikään ei ole niin kivaa, kun välillä tehdä kaikki just ihan eri tavalla ja rikkoa rutiineita. ja olla etenkin itselleen armollinen. ja antaa periksi. kun eihän tää vanhemmuus mitenkään niin vakavaa oo, vaikka ois myös niitä "sääntöjä". ;)
-miuku
Kiitos tsempistä! Ystäväsi oli varmasti oikeassa.
PoistaHyvä ja rehellinen kirjoitus! Kuka tahansa ei pystyisi tuota myöntämään julkisesti. Hyvä on myös edellisen anonyymin siteeraama miespuolisen ystävän neuvo.
VastaaPoistaThänks! Oon sitä mieltä, että heikkouksistaankin pitää pystyä avautumaan - ja välillä voi sitten keulia kunnolla kun menee hommat ihan putkeen. Hehe.
PoistaEn olisi ikinä uskonut, mutta minusta tuli vauvan syntymän jälkeen täydellinen lässyttävä pehmo. Olin mielestäni juuri sellaista natsiäitityyppiä. En tiedä mitä tapahtui. Hormoonit? Vauva on vielä alle vuoden, mutta satoa korjataan jo. Ehkä pääsen taas jaloilleni, kun imetys loppuu.
VastaaPoistaImetys oli niin hirveetä skeidaa (imho), että olin itse ihan hattuhyllyllä koko sen ajan. Onneksi se(kin) vaihe loppui jossain vaiheessa :)
PoistaSain kesälomalla vakavan puhuttelun omalta äidiltäni: lapsi ei ole samanlainen kuin eläin, ei se halua miellyttää eikä sitä voi samalla tavalla käskeä, kaksivuotias ei ymmärrä asioidein syitä ja seurauksia, eikä rangaistuksena käytettyä tilanteesta pois ottamista.
VastaaPoistaOlin aika pitkään hiljaa ja hämmästynyt. Sitten raivostuin, mutta en tapani mukaan osannut sanoa niitä oikeita asioita. Riiteleminen on niin vaikeaa. Mutta mummolassa vietetty viikko vain vahvisti käsitystäni mieheni ja minun tavasta olla ja elää uhmaikäisen kanssa. Poika pyöritti mummoaan aivan mennen tullen. Ei arjessa ole sellaiseen aikaa.
Eilen olin epätoivon partaalla johdonmukaisuuteni kanssa. Lapsi heitti päiväuniaikaan pehmolelut sängyn taakse, enkä minä kaiva niitä sieltä pois. Mutta ilman lelua ei tule uni. Onneksi meitä vanhempia on kaksi: 2 tunnin unen odottelun jälkeen oli aika miehen ja lapsen muutenkin lähteä kyläilemään. Minä pääsin päiväunilleni :)
Tsemppiä - suunnanvaihdos kannattaa varmasti!
Kiitos!
PoistaMeillä lapset saa olla mummolassa just sillä tavalla kun mummo haluaa. Syövät pääruuan sohvalla ja mummo syöttää. Hyppivät sängyllä (ja sohvilla). Saavat ottaa voileivän sänkyyn kun luetaan kirjaa jne jne. Kyllä ne on aina tienneet että kotona on sitten eri säännöt - ja haluavat silti tulla aina takas natsi-kotiinkin mummolassa vietetyn ajan jälkeen :)
PoistaAinoa josta olen vanhemmilleni maininnut, on herkkujen määrä, eli he eivät saa tuputtaa jätskiä ja suklaata joka aterian jälkeen. Aika pitkään sain myös toitottaa tuttivieroitusta läpikäyvän tytön mummolakyläilyjen aikaan, että sitä tuttia EI ANNETA vaikka tyttö kuinka spanielin silmin sitä pyytää (koska isäni oli kuitenkin jemmannut tutin jonnekin josta en sitä löytänyt). Hyvin sekin meni loppujen lopuksi.
Kuin myös. Ainoa mihin olen puuttumassa on liika herkkujen tuputus. Jälkiruoat joka aterian päälle yms. herkuttelu on vielä ok, mutta sitten kun on jälkiruoka syötynä, saatu välipalaksi mehua ja pullaa sekä jäätelöpuikko, niin ei enää tungeta kotimatkalle kokonaista keksipakettia kouraan! Ei vaikka siinä olisi kuinka kivoja prinsessankuvia.
PoistaSe on meinaan äiti eikä käly, joka siivoa jäljet, kun lapsi seuraavana yönä oksentaa.
Oma äitini on joissakin asioissa minua tiukempi, toisissa löysempi, ja mennään sen säännöillä, kenen kodissa ollaan. Mökillä sovitellaan.
Satu taitaa olla ainoa tässä keskustelussa, joka on todennut itse olevansa välillä turhan lepsuksi. Kaikki muut ovat ilmoittaneet olevansa tiukkiksia toisin kuin se naapurin sedän kummin kaima, joka on ihan lastensa vietävissä... pisteet siis Sadulle!
VastaaPoistaMinä olen itse hyvin jyrkkä, tiukka, voimakastahtoinen ja periksiantamaton. Niin on miehenikin. Ja niin ovat lapsemmekin. Tässä yhtälössä on aina jonkun pakko joustaa ja antaa periksi eikä se joustava osapuoli voi aina olla lapsi. Yleensä asiat sujuvat parhaiten, kun jokainen tulee hiukan vastaan.
Nimenomaan - keskinkertaisten tie on usein se paras.
PoistaEn tiedä osaanko pukea sanoiksi sen ajatuskulun, että perheessä se kaikkein tärkein juttu on kuitenkin YHDESSÄ eläminen, silleen perheyksikössä, eikä esim lapset vastaan aikuiset tai yksi perheenjäsen vastaan kaikki loput. Joskus tulee kenelle tahansa tarve riidellä turhasta (lapsella vaikka siinä muodossa että tahtoo jotain mitä ei voi tai pitäisi saada, aikuisella jossain toisessa muodossa, vaikkapa oman päänsä yhtä jääräpäisenä mutta loppujen lopuksi absurdina pitämisenä), ei siinä mitään. Mutta voi kunpa olisi kärsivällisyyttä ja viisautta joka tilanteessa pohtia se sekunti sitä, mitä haluaa lapselleen just silloin opettaa. Vaikka sen, että mitkä vaan mielihalut tai päähänpistot voi toteuttaa toisilta kysymättä tai toisten tunteet huomioimatta (ei kai sitä tahdo opettaa?), tai vaikka sen, että pienempi ja heikompi alistuu kyselemättä ja vastaansanomatta vaikka on eri mieltä (tätä ei ainakaan?) vai vaikka sen miten hampaat pestään fiksusti? Tästä tuli pitkä jorina enkä taatusti osaa itse joka päivä toimia järkevästi oman katraan kanssa (johdonmukaisuus ei kokemukseni mukaan riitä läheskään joka lähtöön...), mutta yritys olisi tuohon suuntaan.
VastaaPoistaIhanasti kirjoitettu!
PoistaParivuotiaan voi olla vielä vaikea hahmottaa, miksi omenan saa syödä olohuoneessa, mutta näkkäriä ei. Siksi säännön pitää olla riittävän yksinkertainen (siis tyyliin meillä syödään vain keittiössä). Koululaisen taas voi jo komentaa keittiön pöydän ääreen murentamasta sitä näkkäriä, vaikka omenan syöminen olohuoneessa olisikin sallittua.
Homman tekee mielenkiintoiseksi se, että samalla kun lapsi hakee rajoja, aikuiset hakevat niitä myös. Uusiin tilanteisiin ei vielä ole yhdessä sovittuja sääntöjä ja molemmilla vanhemmilla on oma käsitys siitä, missä sen rajan pitäisi mennä. Minun on hyvin vaikea pitää kiinni sellaisesta miehen asettamasta säännöstä, jota en itse pidä perusteltuna. Ja sama toisinpäin.
Hyvin kirjoitettu! Mietin saman suuntaisia juttuja yhdessä elämisestä, yhteistyöstä ja kompromisseista, mutta en saanut niitä puettua sanoiksi. Johdonmukaisuus on toki tavoiteltava ja hyvä asia lapsen kasvatuksessa. Mutta minusta yhtä tärkää on, että aikuinen osaa lukea lapsensa tunnetiloja. Välillä lapsella voi olla aidosti huono päivä ja huono mieli ja silloin joustaminen ja lempeys voivat olla sitä johdonmukaisuutta paljon tärkeämpiä. Kovin jyrkälle ja aina oikeassa olevalle aikuiselle voi myös lapsen olla vaikea kertoa peloistaan tai ongelmistaan. Ainakin tällä tavalla koin itse lapsena.
PoistaRiitta, siis just näin! Monta kertaa päivässä joutuu kelaamaan kaikkia aivan ihme asioita, joista ei ole aikaisemmin ole ollut minkään maailman tarvetta muodostaa mielipidettä. Nyt yhtäkkiä pitää päättää, pestänkö hampaat seisten vai istuen, saako käsisaippuan annostella itse ja minkä kaapin ovea ei saa avata. Ohh. Välillä tuntuu, että onpa "ongelmat". Mitä väliä. Ja juuri niissä hetkissä lipsun. Damn.
PoistaEi kyllä kaikesta voi sopia yhteisiä sääntöjä. Sulta menee ilo lapsen kanssa olemisesta jos koko ajan yrität toteuttaa miehen sääntöjä. Vanhemmat on erilaisia ja hyvä niin. Ehkä jostain ihan tärkeimmistä asioista voi yrittää sopia mut omasta kokemuksesta voin sanoa, et toimii vaan kun se mieskin on paikalla. Yksin sit taas lipsuu mikä on lapselle hämmentävää... T.toinen samanmoinen
PoistaSiitä voi (ja pitää) myös keskustella, että mitkä säännöt ovat oikeasti järkeviä. Jos lapsen ei anna tehdä itse ja opetella, vaikka syntyykin sotkua, niin siinä voi käydä vielä niinkin, että saat annostella ruoan ja voidella leivät vielä aikuisellekin lapsellesi.
PoistaTämä toki on lapsikohtaista: meillä koululainen arvostaa, ja on aina arvostanut, palvelua, mutta leikki-ikäinen tekisi kaiken mieluiten itse. On kauniisti sanottuna haastavaa toppuutella nuorempaa ja patistella isompaa omatoimisemmaksi. olen lähtenyt siitä, että omatoimisuus on hyvä asia ja jos kuopus saa aikaan sotkun, niin sitten siivotaan yhdessä.
Toki joidenkin asioiden opettamisen pojalle voi jättää tulevan miniän vastuulle. ;)
Picealla on hyviä pointteja. Yhdessäolo ei saisi kuitenkaan tarkoittaa sitä, että lapsella (esim. alle 10-vuotiaalla) ei ole rajoja tai että hän saa osallistua ja tehdä kaikkea samaa kuin vanhemmat/aikuiset. Lapsi on kuitenkin lapsi eikä miniaikuinen - hänen kapasiteettinsä käsitellä ja ymmärtää asioita on vielä aika rajallinen ja hyvä niin. Esimerkiksi jos meille tulee illalla aikuisvieraita, se ei tarkoita sitä, että lapsi saisi yhtäkkiä valvoa yömyöhälle. Tai että lapsi pitäisi välttämättä ottaa näiden illallisvieraiden kanssa samaan pöytään keräämään huomiota. Lapsilla on lasten maailma, johon ei ehkä kuulu samat oikeudet kuin aikuisilla, mutta heidän ei siksi tarvi kantaa samoja velvollisuuksiakaan.
VastaaPoistaMinä en kyllä usko, että missään sellaisessa perheessä lapsilla ei olisi rajoja, joissa nyt ylipäätään kirjoitellaan tällaisiin lapsiaiheisiin blogeihin. Lähinnä on kyse hienosäädöstä sen suhteen, missä ne rajat tarkkaanottaen kulkevat. Tässäkin avauksessa kyse oli lähinnä siitä, että vanhemmat pitävät eri asioita tärkeinä, ei siitä, että Satu antaisi lapsensa tehdä mitä hyvänsä tämä ikinä keksii pyytää.
PoistaJoo, ei yhdessäolo missään nimessä tarkoita sitä, että ollaan kaikki samoilla astioilla tekemässä samoja asioita. Meillä aikuiset ja lapset tekevät myös eri juttuja. Usein syömme jopa eri ruokia, jos ruokana on vaikka simpukoita tai jotain tulista ruokaa. Noin esimerkiksi.
PoistaMeillä ei kellään ole omaa tai eri ruokaa kuin muilla. Sen sijaan pöydässä on aina jokaiselle jotain eikä kenenkään tarvitse syödä mitään, mitä ei syödä halua. Kerrankin, pari vuotta sitten, mökillä vanhemmat söivät kanaa ja riisiä, lapset täyttivät vatsansa keitetyllä perunalla ja porkkanalla sekä närppivät hieman sitä kanaa. Pikku hiljaa lapset, varsinkin tuo isompi, ovat alkaneet osoittaa kiinnostusta myös niitä oudoimpia ja eksoottisempia ruokia kohtaan, mutta oli aika, jolloin makaronilaatikkokin oli perunan lisuke.
Poista-toinen samanmoinen-
VastaaPoistaAihe on niin kiinnostava, etta haluaisin laajentaa noita Picean mainitsevia nakokantoja.
Satu sinahan halusit tietaa, mita miehen mielesta teet “äitinä kaikkein eniten päin persettä” eika mita “toisena vanhempana”. Toisin sanoen sun mies katsoo nyt tota asiaa vain omalta kannaltaan, koska silla on eri linjat. Tietynlainen rentous vanhemmuudessa on kuitenkin myos omanlaisensa tapa olla lapsen kanssa. No, kummassakin aaripaassa (lepsuilussa ja saantoviidakossa) lapsen ei ole hyva olla, mutta kummassakin tapauksessa keskitiella syntyy varmasti ihan jarkevia aikuisia. Eihan paaasiallisena tavoitteena ole kasvattaa “tottelevaista lasta” vaan ohjata/kasvattaa lasta, jotta sille kehittyisi terve itsetunto (sanoo esim. Jesper Juul..).
Toki jos toinen vanhemmista kokee olevansa IHAN aina se ikava tyyppi voi olla keskustelun paikka, mutta siis lahinna parisuhdesyista. On mielestani ihan hyvaksyttavaa, etta vanhemmilla on vahan eri linja. No, jos se ei johda lapsen kaytoksen taydelliseen eskaloitumiseen. Se, ettet jaksa kitinaa, voi myos tarkoittaa etta kuuntelet lasta tarkemmin.
Noissa sun esimerkeissa (murot, vaatteet, muumit, lattialla syominen) mun mielesta vain yleton telkkarin katselu voi olla ns. pahasta. Noi muut voi nahda myos lapsen oma-aloitteisuuden kannalta tai hauskana vaihteluna. Oman lapseni ollessa 1-2 vuotias me oltiin usein “retkella” eli syotiin keittion lattialla, lautaselta toki. Se oli varsin hauskaa, lapsi soi paremmin ja siivoaminen oli helpompaa. Normaalisti eli noin 97% ruuasta se kylla syo poydan aaressa.
Mun mielesta sun kayttaytymismalli on hanurista vain, jos et ota vastuuta tai et valita lapsesta. En usko, etta naista kumpikaan pitaa paikkansa. Sanoisin, etta mieti teetko suunnanmuutosta miehen pyynnosta vai oikeasti siksi, etta haluat antaa lapselle erilaisen esimerkin kuin mita tahan asti olet tehnyt. Miehen tunteiden huomioiminen on ihana asia, mutta kannattaa myos olla rehellinen itselleen ja omalle persoonalleen. Lapsi kylla aistii jos vanhempi ei ole ns. autenttinen vaan alkaa esittaa jotain roolia (esim. tiukemman vanhemman roolia). Se taas voi johtaa hyvin pinnalliseen kommunikaatioon lapsen kanssa.
Palaanpa aiheeseen vielä minäkin (vaikka tämä taisi mennä aika filosofiseksi). Meillä tuntuu myös pelaavan ihan hyvin se, että mies vetää omalla tyylillään ja minä omallani (alkuun oli opettelua monta monta vuotta kun oli se käsitys että pitää olla vain yksi tyyli ja yhdet rajat ja aina samat säännöt ja mitä kaikkea). Me ollaan tietenkin aika paljon vuoron perään vetovastuussa kodista, eikä yksin ollessa kenenkään muun kuin oma tyyli toimi pidemmän päälle. Minusta tuntuu, että tässä niin kuin muussakin on tärkeää se ainainen puhuminen ja selostaminen ja kommunikointi. Lapset ymmärtää jo aika pieninä, että toisten kanssa ja toisissa paikoissa ollaan tälleen ja joskus muulloin tolleen. Ja se on tärkeää, että tiedostaa mitkä asiat puolisolle on tosi isoja ja merkittäviä, niistä ei viitsi kävellä yli vaikka itse henkilö olisi työmatkalla. Eli jotenkin tähän malliin: Isän/äidin mielestä ruokapöydässä ei saa lukea, mutta minusta ja sinusta se on ihanaa. Silloin kun isä/äiti on kotona, minusta on reilua että me tehdään niin kuin isä/äiti haluaa tässä, mutta nyt kun ollaan kahdestaan, luetaan ihmeessä. Ja vastaavasti: Minusta olisi ihan OK, että sinä saisit katsoa tuon elokuvan. Mutta kun isä/äiti on tosi tarkka ikärajoista, ja se on hänelle oikeasti tärkeä asia, minäkään en anna sinun sitä katsoa. Meille on vuosien varrella tullut jo aika selväksi mitä "sääntöjä" toinen venyttää kun toinen on poissa, ja toisaalta on annettu palautetta toinen toisellemme niistä periaatteista mistä yrittää ihan kunnolla pitää kiinni.
PoistaMeillä minä olen se johdonmukainen vanhempi, en sanoisi itseäni natsiäidiksi, vaan ihan tavalliseksi mutsiksi, jolla on säännöt ja rajat, mutta joka osaa pitää myös hauskaa :)
VastaaPoistaJa mies on meillä se lepsuileva osapuoli... Juteltiin lastenkasvatusperiaatteista jo ennen muksun syntymää ja oltiin samaa mieltä rajoista ja säännöistä ja oikeastaan kaikesta, mutta nyt sitten kun homma on käsissä ja neidillä on uhmaikä (neiti on 3v4kk) ja kun häneltä kieltää jotain ja alkaa se kitinä ja vinkuminen, niin mies ei "jaksa" kuunnella sitä yhtään ja antaa neidille periksi ja lupaa sen kulloisenkin asian, mitä vingutaan, karkkia ja ties sun vaikka mitä, jos tyttö vaan on "kiltisti"!
Eikä tuo edes riitä vielä, vaan hän nakertaa vielä minunkin auktoriteettiäni... Jos minä vaikka kiellän tytöltä jotain ja alkaa se vinku, niin mies alkaa minulle posmentamaan, että anna se nyt tekee/ottaa/saa sen ja lohduttelee tyttöä!
Tooooosi kiva olla se pahis....
Tosin neiti ei ole ollenkaan sitä mieltä, mulla ei ole minkäänlaisia hankaluuksia tytön kans, neiti käyttäytyy mun kanssa todella hyvin ja tottelee ja on ihan mainio 3-vuotias, eikä minulle vingu, eikä kiukuttele :)
Isäänsä sitten pyörittää miten tahtoo, vinkuu ja kiukuttelee ja känkkäilee..
Asiasta on keskusteltu (riideltykin) moneen otteeseen ja mies väittää ymmärtävänsä, miten se tyttöön vaikuttaa, mutta kun ei perhana vaan tunnu menevän perille! Sanokaa ny, millä mä saan sen menemään ton paksuun kalloon??