Kuten näette, kunto vuonna 2012 ei ole enää ihan priima: puusta irtoaa paloja, jalat puuttuvat, kädet ovat puoliksi katkenneet ja mitään voltteja se ei enää heitä, vaikka mekanismi särisee edelleen lupaavasti. Tätä ei mitenkään voi korjata. Lisäksi Skidi upotti sen pari vuotta sitten kylpyyn, minkä jälkeen apina alkoi haista hirveälle ja turkki liimaantui kummalliseksi kangaslevyksi.
Käryävää apinaa ei voi heittää pois leimautumatta sosiopaatiksi eikä antaa lasten leikkeihin, joten se on koriste-esineenä makuuhuoneemme kirjahyllyssä. Kiva. Täytynee olla tyytyväinen, että se ei ole mikään metrinen nalle.
Asuuko teidän taloudessanne vastaavaa tunnearvoa?
Meillä asuu minun resuinen nalle ja miehen jieman ehjempi nalle, lähes saman ikäisiä ja näköisiä molemmat. Minä sain tuon oman nalleni ensimmäisenä joulunani, kohta 37 vuotta sitten. Pois ei meidän nalleja heitetä, muttei kyllä pojallekaan anneta ennen kuin ymmärtää niiden arvon :) Pojan omista leluista meinasin myös säästää jotakin muistoksi, ehkä sen ison norsun joka odotti kotona kun poika tuli ekaa kertaan kotiin tai sen nallen jonka mumpsi osti jo odotusaikana Lontoosta.
VastaaPoistaOn! Nynny on litteä, kulunut, pastellinsävyinen tyyny. Molemmat pikkusiskoni käyttivät lapsena Nynnyä unityynynään. Ipanan synnyttyä nuorempi siskoistani lähetti sen postipakettina Lontoosta. Se taitaa pysyä perheen sisällä niin kauan kuin se pitää vanut sisällään.
VastaaPoistaJuuri eilen siivosin vinttiä ja lopputuloksena on kasa pehmoleluja yhden huoneen hyllyllä. Mitään en voi tietenkään heittää pois, oikeastaan toivoisin, että mutsini olisi tehnyt aikanaan sen.. Barbiet on kaikki tallessa, ja niistä en luovu ikinä, mutta vaikea on luopua sellaisistakaan vanhoista leluistaan, joiden olemassaoloa ei edes muista. Huoh. Niinpä niitä riittää kyllä mahdollisesti tulevalle jälkikasvullekin ihmeteltäväksi.
VastaaPoistaItse siis olen ihan kerrostalon asukki, ja äitini siis säästi kellarissa kaikki leluni, kunnes lykkäsi ne minulle. Onneksi meillä on nyt iso talo...
Mulla oli lapsena äidin tekemä plyysinen possu, tosi söpö. Vaaleanpunainen, lerppakorvien taustat pinkkiä ruusunnuppukuosia, silmät kiinni ja valkoisella pumpulilangalla ommellut räpsyripset poskilla. Sitten tulin vanhemmalla iällä (10v) isosiskoksi, ja uhmaikäinen vauva omi possuni. En kovin hyvällä luopunut possusta, mutta isona tyttönä oli pakko joustaa. Ja sitten minisisko hukkasi sen, jätti johonkin puistoon. Ei voi sanoa, että olisin varsinaisesti antanut anteeksi tätä, mutta elämä jatkuu. Harvemmin tuli ajateltua saati puhuttua ko. possusta. Kunnes äiti teki mulle 30-v lahjaksi uuden possun samalla kaavalla. Harva lahja on saanut yhtä sanattomaksi. Joten tuossa se korvikepossu nyt nököttää sängyllä, muistuttamassa siitä, miten aikuisia tässä oikein ollaan.
VastaaPoistaKun omat kaksi rakkainta pehmoleluani eivät enää kestäneet pitelemistä noin kymmenen vuotta sitten, niin päädyin ottamaan niistä valokuvat muistoksi ja sijoitin ne sekajätteeseen. Logiikalla tavara ei tuo onnea.
VastaaPoistaTyöpöytäni yläpuolella olevalla hyllyllä seisoo nukke, jonka sain tädiltäni 1-vuotislahjaksi yli 30 vuotta sitten. Muistan, että nukke oli lapsuudenkodissanikin koristeena huoneeni hyllyn päällä, eikä sillä juurikaan leikitty. Nuken vaatteet ovat vuosien kuluessa haalistuneet ja tummat hiukset ovat jo niin haperoa, että niitä varisee valkoiselle hyllylle joka kerta, kun nukkea vähänkään liikuttaa.
VastaaPoistaEn oikeastaan edes tiedä, miksi nukke on minulla edelleen, kun ei sillä ole minulle suurempaa tunnearvoakaan. Jotenkin se vain on kulkenut mukanani muutosta toiseen ja aina löytänyt oman paikkansa uudessa kodissani. Olenkin päättänyt, että nukke saa asua hyllylläni siihen saakka, kunnes on muuttunut täysin kaljuksi. Onnekseni nukella on pitkät hiukset ja lierihattu peittämässä alkaa pälvikaljua, joten saan varmaankin pitää nuken seuranani vielä jonkun vuoden. :)
Minulla on nalle, jonka tein itse kuudennella luokalla eli vajaat 20 vuotta sitten. Kokoomisvaiheessa kaikki kappaleet eivät ole menneet ihan oikein päin ja nalle muistuttaa enempi turtlesia kuin nallea. Jalat eivät sojota eteenpäin kuten pitäis, vaan nalle istuu ikuisessa spagaatissa. Silmät on koiran pureskelemat ja ajan kellastuttamat. Mutta on se niin ihana, minun oma Ville-Valtteri. Sille on monet huolet kerrottu ja itkut itketty. Se on myös on ollut tukena ja turvana kun on pelottanut pimeät yöt.
VastaaPoistaAsuu. Mummolta perityt huonekalut ja astiat. Ei oo lastulevyä :)
VastaaPoistaYhtään omia vanhoja leluja ei ole, mutta anoppi on tunkenut mukaan ties mitä miehen vanhaa nukkea ja helistintä. Ovat kellarissa tai kissan leluina. Taidan olla vähän kylmä tässä suhteessa, mutta en vain pysty ymmärtämään, mitä iloa niistä meille olisi. Onneksi ei mieskään. :)
VastaaPoistaMiehellä on sellainen panda, joka roikkuu meidän tietokonepöydän valaisimessa, karmean likainen ja kulahtanut, mutta poiskaan ei voi heittää. Itselläni on sellainen silmäpuoli nalle, jonka isosysteri on mulle tehnyt. Se on myös ihan sikalikainen, mutta sitäkään ei tod. voi heittää pois!
VastaaPoistaMeillä oli neuvostoliittolainen vaahtokumihiiri jolta oli häntä irronnut. Se haisi pahalta ja hilseili ikävästi joten sen paikka oli tyttären huoneen hyllyssä. Kylpyepisodi tapahtui meilläkin, lapsi sai sen jotenkin pestyä jonka jälkeen hiiri muuttui litteäksi, siitä irtosi isoja hippusia ja turkista tuli jotenkin suorrukkeinen. Tuli mieleen se juttu neuvostoliittolaisesta perseensuristimesta (ei surise eikä mahdu perseeseen) tollasen kylpysienimateriaalia olevan lelun waterproof-ominaisuuksista ja dumppasin sen sit sekajätteeseen.
VastaaPoistaMiehellä ja suvullaan on tapana hillota kaikkea rikkinäistä skeidaa tunnearvon takia. Oli aikoinaan kova vääntö säilytetäänkö mauton koiramuki josta on murtunut kahva, kun se on synttärilahja tädiltä. Täti on elävien kirjoissa ja tavataan sitä usein, joten siksikin mukin säilyttely tuntui ihan turhalta. Suku on vielä pahempaa, just bongasin eräältä sukulaiselta kaksi ihan helvetin isoa pyörällistä laatikkoa täynnä lastenvaatteita 30 vuoden takaa. Paha vaan että lastenvaatteet on ison sisarus- ja serkkulauman loppuun kuluttamia ja käytännössä kaikki olivat risoja. Otin sit muutaman kun toivottiin ja heitin osan kotona vaivihkaa roskiin (vaikka ne annettiin ukaasilla "halutaan nää sit takas meidän vauvalle"). Joskus pitää vaan niitä päätöksiä muiden puolesta tehdä :)
Iik, mulla on samanlainen apina! Tosin sillä on jalat myös. Reissussa rähjääntynyt on myös oma apinani, nenäkin raukalta kulunut pois.
VastaaPoistaMulla on tallessa kankainen mollamaijani, jossa ei taida olla enää mitään alkuperäistä kangasosaa jäljellä. Se reissasi mukanani kaikki matkat, nukkui tiukasti kainalossani ja osallistui sisarusten välisiin kahnauksiinkin, joten saa levätä nämä eläkepäivänsä ihan rauhassa nykyisin ;)
VastaaPoistaMiulla on tuo sama 70 luvun apina ihan hyväkuntoinen tallella!mutta avain hukkunut jonnekin (:-(
VastaaPoista