Mun hyvä ystävä kertoi tänään, että hänen perheensä hajoaa. Avioero. Ja heillä on yhteisiä lapsia. Olen itsekin avioerolapsi, ja muistan hyvin, millaista myllerystä omien vanhempien eroaika oli. Ei se helppoa ollut kenellekään.
Eivät ne omatkaan erot ole aina siististi sujuneet. Ihmissuhteiden päättymiset ja erot ovat kamalia tilanteita. Joskus vain vähän kamalia, mutta useammin kuitenkin aikamoista paskaa, joka osuu tuulettimeen. Siinä kohtaa kun huomaa, että ei enää jatkuvasti mieti eroa tai eksäänsä, on suunta eteenpäin ja uuteen. Melkein kaikesta pääsee joskus yli, se on lohdullista.
Mun omien vanhempien avioero aiheutti aluksi hämmennystä, sitten surua ja lopuksi vähän vihaa. Pitkäkestoisin kyräily ei kuitenkaan kohdistunut omaan mutsiin tai faijaan vaan omien vanhempien uusiin kumppaneihin. Ah. Tuli karjuttua uusille puolisoille päin naamaa sellaista tekstiä, jota en kyllä nyt 32-vuotiaanakaan kehtaa sanoiksi kirjoittaa. Että tervetuloa meidän perheeseen! Tuntui varmaan todella mahtavalta :)
Perheitä on monenlaisia. Heteroa, sateenkaarta, yksinhuoltajaa, kissaihmisiä, yhteishuoltajuutta, viikonloppuperheitä, etäperheitä, uusperheitä... Mä edustan yhden lapsen ja kahden vanhemman heteroperhettä; keskinkertaista mutsia, joka välillä nillittää yövalvomisista, lapsen uhmasta, elämänmuutoksista ja omasta kädentaidottomuudesta tässä kaikessa.
Isä- tai äitipuolena olosta mulla ei ole mitään käsitystä. Kiinnostaisikin kuulla, millaisia taidottomuuden tai onnistumisen tunteita tulee vastaan, kun tulee vanhemmaksi tai läheiseksi aikuiseksi lapselle, joka ei biologisesti ole oma? (Veikkaan, että saleen on synnyttäminen helpompaa.)
Kuva: Pelitalo
Eivät ne omatkaan erot ole aina siististi sujuneet. Ihmissuhteiden päättymiset ja erot ovat kamalia tilanteita. Joskus vain vähän kamalia, mutta useammin kuitenkin aikamoista paskaa, joka osuu tuulettimeen. Siinä kohtaa kun huomaa, että ei enää jatkuvasti mieti eroa tai eksäänsä, on suunta eteenpäin ja uuteen. Melkein kaikesta pääsee joskus yli, se on lohdullista.
Mun omien vanhempien avioero aiheutti aluksi hämmennystä, sitten surua ja lopuksi vähän vihaa. Pitkäkestoisin kyräily ei kuitenkaan kohdistunut omaan mutsiin tai faijaan vaan omien vanhempien uusiin kumppaneihin. Ah. Tuli karjuttua uusille puolisoille päin naamaa sellaista tekstiä, jota en kyllä nyt 32-vuotiaanakaan kehtaa sanoiksi kirjoittaa. Että tervetuloa meidän perheeseen! Tuntui varmaan todella mahtavalta :)
Perheitä on monenlaisia. Heteroa, sateenkaarta, yksinhuoltajaa, kissaihmisiä, yhteishuoltajuutta, viikonloppuperheitä, etäperheitä, uusperheitä... Mä edustan yhden lapsen ja kahden vanhemman heteroperhettä; keskinkertaista mutsia, joka välillä nillittää yövalvomisista, lapsen uhmasta, elämänmuutoksista ja omasta kädentaidottomuudesta tässä kaikessa. Isä- tai äitipuolena olosta mulla ei ole mitään käsitystä. Kiinnostaisikin kuulla, millaisia taidottomuuden tai onnistumisen tunteita tulee vastaan, kun tulee vanhemmaksi tai läheiseksi aikuiseksi lapselle, joka ei biologisesti ole oma? (Veikkaan, että saleen on synnyttäminen helpompaa.)
Kuva: Pelitalo
Tulin muutama vuosi sitten 27-vuotiaana äitipuoleksi ala-asteikäiselle pojalle. Poika siis asuu meidän kanssamme ja tapaa äitiään muutaman kerran kuussa. En tiedä olenko itse mikään varsinainen äitipuolen stereotypia, koska tuntuu että olen päässyt niin älyttömän helpolla:) Poika on mitä ihanin ja positiivisin pakkaus eikä ole koskaan kyseenalaistanut auktoriteettiani (murrosikää odotellessa?). Vastaavasti mieheni on tukenut minua valtavasti uuden roolin omaksumisessa. Ehkä suurimmat haasteet liittyvät siihen, että omat velvollisuudet ja oikeudet ovat ainakin alussa hieman hukassa. Toinen haaste on rakkauden ja kiintymyksen syntyminen lasta kohtaan. Huvittavaa, miten joillakin on sellainen käsitys, että naisena sitä rakastaa lasta kuin lasta täysin rinnoin, mutta eihän se suinkaan niin mene. Rakkaus poikaa kohtaan syntyi pikkuhiljaa ja varovaisesti.
VastaaPoistaPohtiessani ääneen omien lasten hankkimista (ja kyseenalaistaessani sitä) olen kuullut kommentteja, että no eihän sun välttämättä edes tartte lapsia hankkia kun teillä on jo se poika. Fail again!:D
Kiitos tästä! Tuo on varmasti juuri noin; rakkaus ja kiintymys syntyy vähitellen. Mukava kuulla, että tämä on sujunut näin hyvin.
PoistaKommentoin vieläkin anona, kun en oo saanut blogiin ku häpeällisen yhen tekstin syyskuussa :o)
VastaaPoistaSamassa iässä 4-, ja 7-vuotiaille pojille äitipuoleksi ja voin kertoo et ei oo ollu helppoo..
Pojat on kyllä ottanu mut hyvin, mutta erittäin vapaan kasvatuksen omaavina on alotettu ihan perus käytöstavoista yms..jotka sitten äitin luona olon aikana kivasti unohtuuu..ja kun siellä ollaan suurin osa ajasta niin eihän se ihme ole..
Myös miehen kanssa kaikennäköstä vääntöä lasten kasvatuksesta ja muusta ollu mut helpompaan päin menty :)
Sitä murrosikää odotellessa..kun nyt kuitenkin mua kaivataan kovasti jos en oo paikalla :)
Uusperheellisten ryhmässä on käyty ja uudelleen ois tarkotus mennä..Suosittelen!
Ei oo yhtään pahasta, kun välit lasten äitiin yms muutkin kuviot ei oo niitä helpoimpia perheen perustamista ajatellessa..
Omaa toivotaan jo kovasti ;)
Kiitos sinullekin, kun jaoit kokemuksistasi :)
PoistaJo pelkästään kahden vanhemman välillä mielipide-erot esim. kasvatuksellisista asioista voi olla välillä suuriakin. Se onkin sitten ihan oma keittonsa, kun mukana on useampi kuin yksi koti - koska kotejahan ne molemmat lapselle ovat. Tsemppiä!
Nelisen vuotta sitten munkin kohalle tupsahti poikapuoli. Poika käy meillä yhen arkipäivän ja joka toinen viikonloppu. Pari ekaa vuotta oli kyllä aikamoista hammastenkiristelyä (kauniisti sanottuna).
VastaaPoistaÄitinsä anto aina kaiken periksi ja arvosteli pojallensa mua ja isäänsä. Meillä ei ole ollu tapana mennä lapsen pillin mukaan eli itkupotkuraivareita tuli kaikesta. Sitte meille synty yhteinen lapsi ja siitäkös riemu repesi :)
Mustasukkasuus on ollu lievä ilmasu pikkuveljen ekan vuoden ajan, mutta nyt tosin tilanne on rauhottunut jo.
Viikolla mullekkin jo soitellaan, että on ikävä onneks huomenna nähdään :)
Kivaa että soitellaan <3
PoistaUusperheistä on olemassa hyvää kirjallisuutta, johon kannattaa tutustua ennen mukaan hyppäämistä. Mitä paremmat välit ex-puolisoihin on ja mitä vähemmän lapsia edellisistä liitoista on (esim. vain toisella lapsia), sitä helpommin asiat *yleensä* sujuvat. Lapset harvoin ovat se ongelma. Itse olen ollut aikanaan 22-vuotiaana itseäni vain 12 ja 14 vuotta nuorempien lasten äitipuolena. Kaikki mahdollinen tehtiin väärin.
VastaaPoistaNyt nykyinen mieheni on 6-vuotiaan tyttöni isäpuoli ja homma toimii hyvin. Ei toki ongelmitta nytkään, mutta ex ei sotkeudu ja puolison kanssa pystytään puhumaan kaikesta. Yhteinen poika on kohta 6 kk :-)
Olet oikeassa, lapset yleensä ole se ongelma; hehän eivät välttämättä edes tajua, miksi arki ylipäätään muuttuu tai miksi täällä toimitaan näin ja noilla noin.
PoistaMinusta tuli "äitipuoli" miehen tyttärelle, joka oli vajaa kaksi vuotias kun tapasimme ensimmäisen kerran. Mun kanta on ollu koko ajan se, että lapsella on jo omat vanhemmat, mun tehtävä ei oo kasvattaa tai muuten olla lapselle äiti. Kaikki tärkiät jutut on vanhemmat keskenään sopineet/puhuneet. Minä en puuttunu, paitsi jos kysyttiin. Toki välillä piti pinnistää, että pysyn hiljaa... Tätä lieventää ehkä se, että lapsi käy meillä säännöllisesti, mutta ei ole koskaan asunut meillä. Nyt neiti on jo 16-vuotias teini ja edelleen välit toimii näin hyvin, mulla ei oo mitään tarvetta edes yrittää olla hänelle äiti. Mutta silti olen se, joka kuulee jutut yleensä aikaisemmin kun esim. isänsä? Joten ei kai tämä ihan pieleen ole voinu mennä? Olen ajatellut, että olen lapsen elämässä yksi aikuinen lisää, en äiti. Nyt vaalin meidän yhteisen lapsen ja tämän nuoren suhdetta, että he ovat oikeat sisarukset, eikä mitään puolikkaita. Tästä olimme yhtämieltä myös teinin äidin kanssa, heillä kun ei muita ole kun toisensa, sillon on ihan turhaa puhua siskopuolista. Heidän suhteen eteen olen valmis tekemään kaikkeni ja oon tyytyväinen, että minun omalla lapsella on isosisko.
VastaaPoistaTästä(kin) kommentista tuli hyvä mieli. Kiitos kuin jaoit sen.
PoistaOlen ollut kahdeksan vuotta äitipuoli, ja muutaman vuoden oikea äiti. Perheeseemme kuuluu murkku ja esimurkku (miehen entisestä elämästä ja asuvavat meillä vuoroviikonlopuin sekä juhlat, pyhät, lomat muut), yksi uhmaikäinen, yksi huonosti nukkuva vauva, minä, juuri synnyttänyt äiti sekä mies, joka yrittää ymmärtää meitä muita parhaansa mukaan :)
VastaaPoistaMutta täytyy sanoa, että lapset (puolikkaat ja kokonaiset) ovat ihan kevyttä kauraa (edelleen) vihaisen eksän rinnalla. Luin aikoinaan tutkimustuloksen (en kuollaksenikaan muista lähdettä, kenties Äitipuolen käsikirja), jonka mukaan seitsemän vuoden jälkeen helpottaa yleensä, kun uudet roolit ja käytänteet perheissä ovat löytyneet ja vakiintuneet. Todennäköisesti edustamme tilastopoikkeumaa, kun ei helpota niin ei. Tai ehkä vähän kuitenkin, mutta tässäkin tilanteessa tämä vauva-ja lapsiperheistä tuttu kausi- tai vaiheteoria pitää paikkansa. Välillä on vaihe helvetistä ja välillä ei.
Kiitän onneani, että parisuhteemme on vankka ja perustuu jollekin peruskalliolle, mutta en lähtökohtaisesti suosittele uusperhekuvioita kenellekään. Jos nimittäin lapsettomalla sinkulla on varaa vielä valita jotain muuta :) Koskaan ei tiedä, mikä on minkäkin arvoista ja turha silloin sotkea mukuloita siihen rumbaan. Tsemppiä uusperheiden äidit ja muutkin siskot!
Tsemppiä sullekin! Ja kiitos kuin kirjoitit tästä. Nämä jutut ovat tuoneet valtavasti uusia näkökulmia aiheeseen. :)
PoistaMinä olen elänyt viisi vuotta mieheni pojan "äitipuolena". Poika on pian kymmenen, eli tavatessamme oli viisi. Olen ollut jokseenkin samoilla linjoilla kuin Helkky tuossa ylempänä, että minä en ole tämän lapsen vanhempi, enkä osallistu kasvattamiseen, vaikka elämässä olenkin tiiviisti mukana. Toki tarvittaessa käsken siivoamaan jälkensä etc, mutta en mitään sen syvällisempää kasvatusta koita yrittää.
VastaaPoistaMutta etenkin nyt, kun meillä on miehen kanssa myös yhteinen lapsi, suotavaa tietenkin olisi, että linja olisi molemmille lapsille sama. Käytönnössä en juuri koskaan puutu mieheni sanomisiin silloin, kun poika on paikalla, mutta jos jokin asia minua mietityttää, niin keskustelemme siitä sitten kahden kesken myöhemmin. Joskus kyllä puutun, jos mielestän siihen on hyvä syy.
Edelleen olen samaa mieltä tuosta sisarusasiasta, ei meillä koskaan puhuta, että hän olisi lapseni velipuoli, vaan kyllä hän on ihan oikea veli (ja ylpeä siitä!). Minusta on mahtavaa, että jos en itse toista lasta saa, niin lapsellani on isoveli, joka on jo nyt hänelle todella tärkeä.
Poikapuoleni on minulle tärkeä ja rakas, onhan hän mieheni lapsi ja mukana meidän elämässämme paljon. Mutta itse en pysty allekirjoittamaan sitä, että toisen lapsia rakastaisi niin kuin omiaan, kuten jotkut sanovat. Suhde ei vain ole samanlainen, kuin lapsen ja vanhemman (toki tästä varmasti on tuhat erilaista tarinaa, mutta siis meillä näin). Muistan lukeneeni vertauksen, että kun lapsipuoli sairastaa, kelpaat siivoamaan hänen oksennuksen, mutta et kelpaa lohduttamaan. Siinä on vinha perä... Silti sanoisin, että pojan ja minun suhde on hyvä, puuhailemme meille yhteisiä juttuja ja hän suhtautuu minuun aikuisena, mutta ei vanhempana.
Lapset ovat käsittämättömän lojaaleja omia vanhempiaan kohtaan, mikä näkyy joskus aika sydäntäsärkevästi mieheni tasapainottoman exän kanssa. Mutta ikinä ei parane sanoa puolta pahaa sanaa lapsen äidistä! Hän on lapselle se tärkein ihminen maailmassa.
Mieheni ymmärrys äitipuolen asemaa kohtaan on mielestäni ollut todella tärkeä tekijä siinä, että asiat ovat meillä mielestäni sujuneet varsin hyvin. Hän on itse aiemmin elänyt isäpuolen asemassa aiemmassa suhteessa, joten hän ymmärtää hyvin minun ajatuksiani.
Onhan tässä uusperheessä omat haasteensa, mutta eipä se ydinperhe-elämä aina sen auvoisempaa ole, joten en minä osaa tätä sen huonompana tai parempana vaihtoehtona pitää. Jokaisella on omanlaisensa tilanne ja elämässä tuppaa noita stakeholdereita olemaan oman puolison ja omien lapsien lisäksi joka tapauksessa, olivatpa ne sitten lapsipuolen vanhempia tai muuten vaan kiukkuisia anoppeja. Tämä on meidän perhe, enkä vaihtaisi mihinkään muuhun :)
Kiitos! Tässäkin tuli monta mielenkiintoista pointtia. Yksi tärkeimpiä ruuveja tässä kuviossa, kuten kaikissa perheissä, on varmastikin juuri se, miten ne kotona asuvat kaksi aikuista suhtautuvat toisiinsa ja kässäävät tilanteen. Vaaditaan varmaan aika paljon huumoriakin välillä :)
PoistaJos olisin vajaa seitsemän vuotta sitten tajunnut, että maailman ihanimman miehen mukana tulee uusperhekuvio, olisin pakittanut. Siitä huolimatta, että tuo mies on aivan käsittämättömän täydellinen paketti, edelleen, ja rakastan häntä joka päivä vaan enemmän ja enemmän ja olen niin onnellinen että tuntuu että halkean. Siis silloin kun eletään kaksin meidän kahden omaa elämää.
VastaaPoistaSilti. Uusperhe on vapaaehtoisesti lapsettomalle ihmiselle ihan perseestä. Koska kuitenkin haluan käyttäytyä sivistyneesti, en voi koskaan sanoa, että pidä vittu lapses mua ei kiinnosta. Vaikka mieli tekisi sen sata kertaa. Lapsi on siis kohta 10v ja meillä suunnilleen joka toinen vkl ja lomat.
Järjestän itselleni omia menoja ja koitan saada miestä ja lasta viettämään aikaa kaksin, mutta aina sitä joutuu perheilemään ja edelleen odotan sitä päivää, että se tuntuisi luontevalta ja että haluaisin sitä. Mies ymmärtää eikä vaadi minulta mitään mitä en itse halua, mutta toivoo tietenkin, että tykkäisin puuhailla kolmistaan. Ja lapsi tykkää minusta tosi paljon, kiehnää kyljessä ahdistavuuteen asti ja selittää asioitaan vaikken yhtään jaksaisi kuunnella. (Joskus jaksan, ei tää koko aikaa ole kamalaa, mutta kuvailen nyt niitä päällimmäisiä fiiliksiä kun nyt avautumaan lähdin.)
Todellakaan toisen lasta ei välttämättä rakasta tosta noin vaan. Ja kai mä nyt haluaisin rakastaa, oishan tää itellekin silloin niin paljon helpompaa. Mut jos ei tunnu miltään niin ei tunnu miltään. Paitsi usein ärsyttää. Ärsyttää toisessa kodissa opitut elämäntavat jotka eroavat omistamme, ärsyttää pinnallisuus, tavaralla brassailu ja hienohelmailu, ärsyttää se että joudun heräämään arvokkaina harvoina vapaapäivinäni aikaisemmin kuin haluaisin (koska, edelleenkään, en ajatuksistani huolimatta halua olla mikään mulkku joka ei osallistu, kunkerta tähän oon lähteny), ärsyttää että ei voida elää hetkessä ja nauttia elämästä kaksin koko aikaa, että pitää huolehtia jollekin ruokaa tietyin väliajoin ja nukkuma-ajat ja sadetakki jos on huono keli ja ettei telkkari ole päällä kun sieltä tulee jotain lapsille sopimatonta ja ja ja...
Sitten vielä on ne sukulaiset. Miehen ex-appivanhemmat, jotka on lapsen mummo ja vaari ja siis mukana kuvioissa. Lapsen serkut ja tädit ja enot, siis lapsen äidin sisarukset perheineen. Synttärijuhlat on yhtä piinaa. Vaikka kaikki on väleissä ja kanssakäyminen toimii, niin en mä nyt vapaaehtoisesti haluaisi olla tekemisissä miehen entisen puolison suvun eli miehen entisen elämän kanssa?!
Niin ja mulla on kummilapsi, jota rakastan aivan valtavan paljon. Että ei oo siitäkään kiinni, ettenkö mistään lapsesta osaisi tykätä. Päinvastoin, kummilapsi on ai-van ihana. Koska kummius on oma vapaaehtoinen valintani.
Mutta. Kuten joku tuolla ylempänä totesi, Äitipuolen käsikirjassa (Rauha, Maija 2003) todetaan, että seitsemän vuotta menee asioiden hakiessa paikkaansa. Niin että ehkä meillä ensi vuonna helpottaa. Tai mulla.
Ja kohtahan se lapsi ei enää varmaan halua meillä käydäkään, kun asutaan maalla korvessa eikä meillä saa kattoa telkkaria niin paljon kuin huvittaisi (eikä se telkkari edes ole koko seinän kokoinen niinkuin kotona).
Lopuksi vielä pakko tarkentaa, niitä tämän lukevia tosikkoja ja paheksujia varten, että oikeasti eletään kolmestaan tosi normaalia perhearkea ja käyttäydyn niinkuin kuuluu ja olen lasta kohtaan kiva ja mukava ja aikuinen ja teen sen kanssa kaksinkin asioita ja halaan ja hoivaan ja kaikkea semmoista. Se mitä yllä kirjoitin, on se, miltä musta oman pään sisällä välillä tuntuu.
(Iältämme ollaan 41,35 ja 9, ei siis enää edes mitään ihan kakaroita kukaan. Ja kirjoitan anonyymisti, koska aihe on niin henkilökohtainen.)
Riemastuttavaa lukea myös tämmönen kommentti! Tilitit ihanan suoraan. "Uusperhe on vapaaehtoisesti lapsettomalle ihmiselle ihan perseestä." Mä voisin kuvitella, että ajattelisin itse jotain täysin vastaavaa tällaisessa tilanteessa. Mä ymmärrän, että susta tuntuu tuolta ja ymmärrän senkin, että niitä tuntoja ei halua sanoa suoraan siinä omassa arjessa, se tuskin olisi mieltäylentävää kenestäkään. Mutta joskus on vaan pakko pästää niitä vitutus-fiiliksiäkin ulos. Kiitos siis kirjoituksesta :)
PoistaEhkä se 7 vuotta on joku käännekohta ja tilanne helpottuu.
Meilläkin "uusperhe". Miehelläni on 10-v tytär, lisäksi meillä on kaksi alle 3-v yhteistä lasta. Mä en ole mikään "äitipuoli". En ole äiti tuolle täysin vieraalle lapselle (joka vierailee meillä noin joka 2. vkl ja lomilla), enkä ole mikään puolikas muutenkaan. En osallistu tuon "bonuslapsen" kasvatukseen, koska mieheni on sen minulta kieltänyt. Sanon kyllä, jos jokin asia mua koskee, esim. jos jättää keittiön pöydälle lasin (TAAS kerran, vaikka asiasta on ennenkin huomautettu), josta taapero voi käydä sen nappaamassa ja heittämässä siruiksi lattialle.
VastaaPoistaOnneksi tuon bonuksen äidistä ei ole "vaivaa", eikä äidistä puhuta meillä pahaa lapsen kuullen. Äidin luona lapsella on myös sisarus, ja meillä tosiaan kans kaksi. Mä oon niin mulkku, että mun tekis mieleni kutsua tota bonusta siskopuoleksi, koska sellainenhan se on! Käy meillä vaan viettämässä ei-arkea, laatuaikaa isin kanssa, ei todellakaan ole mikään täysi sisko. En osaa iloita siitä, että lapsillani on tällainen "ihana" (=todella ärsyttävä) isosisko.
Miehelläni on odotus/oletus/vaatimus, että rakastaisin tuota bonusta samalla lailla kuin omianikin. HAHHAH!! Epärealistisin kuvitelma ikinä. Vähän jos tuolle lapselle on "kiva", tai antaa positiivista palautetta jostain, niin se luulee olevansa joku maailmanomistaja, ja muuttuu riesaki, joka hiihtää perässä vaikka vessaan, liimautuu melkein kiinni ja höpöttää ärsyttäviä juttujaan. Siksi oon ottanut linjan, että ihan tietoisesti pidän etäisyyttä.
Näin meillä.
Jännää muuten, että mies olettaa sun rakastavan tätä omaa biologista lastaan kuin omaansa, mutta ei kuitenkaan halua, että osallistut hänen kasvatukseen. Luulisi (siis en todellakaan tiedä, tää on ihan hakuammuntaa), että vanhemmuudesta on aika vaikea valita vaan tiettyjä paloja. Vaikuttaisi kuitenkin lukemani perusteella siltä, että tälle 10-vuotiaalle sun läsnäolo on kuitenkin tärkeää ja se arvostaa sitä hakeutumalla sun seuraan.
PoistaTsemppiä teidän arkeen!
Vau tää kirjoitus oli kun suoraan meidän uusperhe-elämstä =) Tosin meillä on vaan yksi yhteinen alle 3v lapsi, mutta kirjoittaja on niin hyvin osannut kuvata miltä mustakin uusperheellisyys tuntuu. En suosittele kenellekään uusperhe-elämää, koska se todellakin on perseestä. Sulta vaaditaan kaikkea, mutta itse et saa mitään positiivista. Ja sit kun valitat jostain uusperheeseen liittyvästä niin kaikki ystävällisesti muistuttaa, että itsepä oot valinnut miehen,jolla oli lapsi valmiina. Niinpä...kiitos tuesta.
Poista"Sulta vaaditaan kaikkea, mutta itse et saa mitään positiivista" Jäin vaan kolmen lapsen äitipuolena miettimään että mä ainakin saan enemmän kun annan. Saan äitienpäiväkorteista vuolaisiin kiitoksiin kun teen ruokaa tai hoidan kipeää. Saan aika tosi paljon.
PoistaKiva kuulla, että jollain on myös noin. Meillä ei vaan ole eikä tule olemaan. Mutta tota äitienpäiväkortti äitipuolelle juttua mä en ymmärrä yhtään. Vähän sama kun jos perhepäivähoitaja sais hoitolapseltaan äitienpäiväkortin. Tää on mun mielipide ja onneksi mä en oo koskaan saanut tolta bonuslapselta äitienpäiväkorttia. Musta se ois todella outoa,koska en mä oo sen äiti.
PoistaMiehelläni on edellisestä liitosta 12-vuotias poika, joka on puolet ajasta meillä. Minä en todellakaan ole enkä edes yritä olla hänelle äiti, sillä sellainen hänellä jo on. Suhteeni mieheni poikaan on ystävällinen, mutta aika etäinen.
VastaaPoistaKasvatusasioihin en ota juurikaan kantaa, sillä olen todennut meidän olevan mieheni kanssa niistä asioista aivan eri linjoilla: minusta hän passaa lasta liikaa eikä vaadi juuri mitään, itse olisin selvästi tiukempi. Jos sanon jostain lapseen liittyvästä asiasta, mieheni hermostuu todella helposti. Vaikka hän ei sano suoraan, että lapseen liittyvät asiat eivät minulle mitenkään kuulu, hänen reaktionsa ja äänensävynsä sanovat niin. Silloinkin kun hän tuntuu periaatteessa olevan samaa mieltä kanssani jostain lapseen liittyvästä kysymyksestä, se ei millään tavalla realisoidu käytännön toiminnassa. On välillä raskasta olla positiossa, jossa mieheni ja hänen entisen vaimonsa ratkaisut lapsen suhteen vaikuttavat vääjäämättömästi minunkin elämääni, mutta en ole millään tavalla keskusteluosapuoli.
Pitää peesata aikaisemmin kirjoittanutta anonyymia, joka totesi, että vapaaehtoisesti lapsettomalle uusperhe-elämä on aika perseestä. Pakko sanoa, että näin se on. Tiedän oikeasti päässeeni helpolla, sillä lapsen äiti on suhtautunut minuun koko suhteemme ajan asiallisesti, eikä pojan kanssa ole tullut konflikteja. En kuitenkaan ole itse lainkaan lapsiorientoitunut enkä koe saavani lasten seurasta mitään lisäarvoa. Mieheni poika ei varmasti ole mitenkään poikkeuksellisen vaikea tai huonosti käyttäytyvä lapsi, mutta minulla vain on nollatoleranssi lapsen kiukutteluun ja oikutteluun. Aikuisten kanssa toimiminen on niin paljon helpompaa!
Mieheni on kuitenkin maailman ihanin. Tavallaan se, että hän on mukana lapsensa elämässä, on osa sitä, mitä hänessä rakastan, sillä eihän kunnollinen ihminen hylkää lapsiaan. Välillä vain toivon, että olisimme tavanneet ennen kuin hän oli ehtinyt hankkia lapsia, mutta samalla tiedän, että lapsettomuudesta olisi todennäköisesti muodostunut ongelma suhteessamme, sillä hän oikeasti pitää lapsista. Hänen elämästään puuttuisi jotain, jos hän olisi lapseton, eikä sellaista voi rakastamalleen ihmiselle toivoa.
Kiitos tästä! On todella avartavaa lukea kokemuksia tilanteista, joista ei ole itsellä minkäänlaista käsitystä.
PoistaSaanko kysyä, että haluaisitteko te hankkia yhdessä lapsia, vai onko miehen "kiintiö" tavallaan jo täynnä kun hänellä on yksi lapsi - ja haluaisitko itse omia lapsia?
Minulla on myös 10-v poikapuoli miehen edellisestä liitosta ja lisäksi meillä on oma 2v lapsi. Poikapuolen äiti on hullu, enkä saa osallistua mihinkään heidän puolen tapahtumiin (koulun juhlat, synttärit jne). Lapsi oli esim kerran tehnyt minulle koulussa äitienpäiväkortin, jonka hänen äitinsä sitten kielsi antamasta minulle. Juuri näin on, että en saa osallistua mihinkään, mutta silti minulta vaaditaan kaikki. En halua että oma lapseni oppii pojalta pahoja tapoja (meillä joka toinen vkl ja välillä viikollakin), mutta sitten minua syytetään siitä, että olen liian tiukka pojalle. Uurperhe on perseestä. Helppompaa olisi jos olisi hyvät välit pojan äidin kanssa, mutta hän ei ole vielä koskaan suostunut tapaamaan minua (olemme olleet yhdessä kohta 4,5 vuotta). Ehkä sitten 7 jälkeen helpottaa...
VastaaPoistaVoih, olisi niin paljon sanottavaa, mutta useimmiten vaikenen jopa lähimpien ystävieni kanssa, koska aihe on vain sellainen mistä harvoin saa kannustusta ja sitäkin enemmän kuraa niskaan. Pidin itseäni kaikista epätodennäköisimpänä henkilönä joutumaan vastaavaan tilanteeseen, mutta tässä ollaan.
VastaaPoista30v itsenäisyyttä ja omaa rauhaa rakastava nainen, joka ei ollut varma haluaako lapsia ollenkaan, meni ja rakastui mieheen jolla on useampi lapsi. Pitkään jaksoin harata vastaan, mutta kun mies tarpeeksi vakuutti ettei lapsista tule ongelmaa niin tässä sitä ollaan. Vuoroviikoin (siis puolet vuodesta!) elän lapsilauman keskellä. Siinä mies olikin oikeassa, ettei lapsista sinällään tullut ongelmaa. He ovat aina suhtautuneet minuun ystävällisesti, eikä toistaiseksi ole tullut koskaan mitään "haista p"-kommentteja. Myös miehen eksä on asiallinen, eikä sotkeudu meidän elämäämme. Itseasiassa en ole häntä näiden vuosien aikana koskaan edes tavannut. Miksi pitäisi? Eihän miehenikään halua/joudu viettämään aikaa minun eksäni kanssa.
Ongelma olenkin yllättäen ollut minä. Kun on ikänsä tottunut omaan rauhaan ja ennen kaikkea omaan tilaan, on aikamoinen shokki muuttaa tässä iässä käytännössä soluasuntoon. Aina on vessa varattu tai maito juotu jääkaapista, eikä todellakaan voi kävellä alasti ulos kylpyhuoneesta. En koe että olen vieläkään oikein sopeutunut asumaan täällä ja välillä suren kovasti tätä "koditonta" oloa. Aiemmin yksityisinä pitämät asiat riippuvat yllättäen minulle ulkopuolisista ihmisistä. Kaikki lomat ja kyläilyt pitää suunnitella sen mukaan millä porukalla ollaan. Jos vaikka lomalennot ei osukaan täysin yksiin lasten tuloaikataulujen kanssa, pitää ennen varaamista aina neuvotella joustoista toisen pään kanssa. Sympatiaa on yleensä turha hakea ainakaan netistä, kun vastaukset ovat lähinnä "mitäs läksit luuseri" tai "ei ne lapsetkaan sinua sinne halua". Koen olevani kauhean yksin näiden tunteiden kanssa, eikä miehellekään voi loputtomasti avautua pahoittamatta hänen mieltään.
Hyviäkin puolia silti löytyy. Mies on edelleen kaikkea mitä toivoin. Lisäksi hän hoitaa lapsensa täysin kuten lupasikin (kokkaa, kuskaa, huolehtii koulujutut jne.) Autan toki jos pyydetään ja esim. tietenkin pesen kaikkien pyykkejä siinä missä omianikin, mutta mies ei odota minulta muuta kuin kumppanuutta. Lisäksi meillä on nykyään yksi yhteinen lapsi, josta olen kauhean onnellinen (kiitos muuten sekä Salamatkustajalle ja Project mamalle suunnattoman arvokkaasta vertaistuesta! :) Jotenkin sekin päätös oli helpompi tehdä, kun lapsettoman vapaus oli joka tapauksessa mennyttä. En kuitenkaan aio tehdä enempää lapsia, joten olen kyllä iloinen siitä että vauvallani on isoja sisaruksia. Mitään mustasukkaisuutta ei ole esiintynyt, vaan isommat lapset pyörivät suorastaan palvoen vauvan ympärillä. Uskon että heistä tulee tulee lapselleni suunnattoman tärkeitä, kun hän kasvaa.
Kun vain saisi tämän oman pään jaksamaan paremmin tätä kaikkea. En kai oikein osaa ottaa omaa tilaani porukassa. En esimerkiksi osaa vielä lukea kirjaa sulkien korvani siltä, että toiset katsovat elokuvaa, vaan turvaudun korvatulppiin. Ärsyyntymiskynnyt kaikenlaiselle kitinälle on myös todella matala. Ymmärrän kyllä, että lapsi on lapsi ja lapset kitisee, mutta ei se vähennä sitä ärsyttävyyttä. Eihän vauvakaan itke ilkeyttään, mutta sekin voi ärsyttää. Ja kukaan ei varmasti voi väittää etteikö oman lapsen kitinöitä jaksaisi paremmin kuin naapurin. Jospa nämäkin taidot ajan myötä kehittyvät. Tuota seitsemän vuoden rajapyykkiä odotellessa...
Minun edellinen (viiden vuoden) parisuhteeni päättyi lopulta siihen, että miehen kahden pojan kanssa oli vain yksinkertaisesti ihan liian rankkaa. Kun aloimme seurustella, olin todella nuori (22-vuotias), eikä minulla ollut kunnon käsitystä siitä, mihin olin ryhtymässä. Pojat olivat tuolloin 3- ja 4-vuotiaat. Ongelmat alkoivat ehkä vuoden päästä, kun olimme tiiviimmin yhdessä ja lapset tulivat konkreettisemmaksi osaksi elämääni. Ongelma oli ennen kaikkea minä ja kykenemättömyyteni sopeutua. Lapset olivat varmasti aivan normaaleja pieniä, kylläkin erittäin vilkkaita, poikia. Oli meillä hyviäkin hetkiä, mutta päällimäisenä tunteena tilanteesta jäi ahdistus. En ikinä enää ryhtyisi parisuhteeseen miehen kanssa, jolla on lapsia.
VastaaPoistaLapset olivat isänsä luona joka toinen viikko torstaista maanantaihin sekä lomalla vähän pidempiä jaksoja. Lapset eivät saaneet kavereita isänsä luota (näin jälkikäteen pohdittuna isän olisi ehdottomasti pitänyt nähdä enemmän vaivaa sen eteen, että pojilla olisi ollut kavereita ja mukavaa tekemistä myös hänen luonaan) ja pojat viettivät kaikki päivät sisällä tappelemassa keskenään. Kaikki kitinä ja meteli ärsytti minua suunnattomasti. Tuntui, kuten yllä oleva anonyymikin kirjoitti, että omaa paikkaa lasten keskeltä oli hankala, ellei jopa mahdoton löytää - olo oli koditon ja ylimääräinen. Loppuajasta minua ärsytti kaikki niin suunnattomasti, että saatoin viettää puoli päivää makuuhuoneessa korvatulpat korvissa. Kypsää, tiedän.
Miehen jakaminen lasten kanssa oli yllättävän raskasta. Jonain kesänä pojat lomailivat isänsä luona kokonaisen kuukauden. Voin kertoa, että minä en ollut kovin rentoutunut tuon loman jälkeen. Tuntui, että elämä pyöri lasten aikataulujen ympärillä ja omaa (tai yhteistä) aikaa oli ihan liian vähän. Kaiken joutui jakamaan lasten kanssa. Joka toinen viikonloppu oli ihan perseestä (kitinää, tappelua, huutoa, seitsemän herätyksiä, kitinää, lisää huutoa). Lapset saattoivat tulla meille myös arkisin todella lyhyellä varotusajalla, mikä kiristi pinnaa entisestään. Siinä vaiheessa, kun minulle alkoi tulla paha äitipuoli-fiilis, oli aika lähteä. En myöskään osannut kuvitella sellaista yhteistä tulevaisuutta, johon lapsetkin kuuluivat. Luulen, että loppupeleissä päätökseni oli paras ratkaisu meille kaikille.
Sitten hiukan erilainen tarina: Olen kohta 50-vuotias ja edelleen inhoan "äitipuoltani" joka on siis ollut isäni kumppani jo yli 30 vuotta. Aivan karmea tyyppi ja toivon edelleen että isäni olisi pysynyt yhdessä äitini kanssa joka sentään on fiksu ihminen. Olen koittanut kestää ja olla kohtelias mutta ikinä en tule häntä hyväksymään, niin se vain on.
VastaaPoistaMinä haluaisin kuulla lisää näitä tarinoita; jo aikuisilta avioerolapsilta, jotka ovat joutuneet elämään / saaneet elää uusperheissä. Millaisia fiiliksiä lapsena, millaisia ajatuksia aikuisena, ja mistä johtuu esimerkiksi juuri sinun negatiivinen suhtautumisesi äitipuoleesi? Tekoja vai tekemättä jättämisiä?
PoistaEi vaan kemiat pelaa. Lisäksi minusta tuntuu, että hän on mustasukkainen siten, ettei antaisi ikinä minun nähdä isääni ilman että hän on mukana...ja tätä on siis jatkunut kaikki nämä vuodet; hän koittaa estää tapaamiset ellei hän ole itse mukana - vain puhelimessa voin keskustella isäni kanssa kahden. Se nainen on vielä niin puhelias, että vie kaiken "tilan" missä ikinä onkaan, hössöttää milloin mistäkin - todella rasittavaa.
PoistaLuin koko yllä olevan keskustelun, ja ensimmäiseksi tunnen itseni surulliseksi. Olen 33vuotias, yksin asuva nainen jolla ei ole omia lapsia, mutta toivoisin, että joskus olisi - haaveilen puolisosta, jonka kanssa kasvattaa yhdessä onnellinen perhe ympärillimme. Alan olla sitä ikää, että kaikilla mielenkiintoisilla miehillä on mielenkiintoinen menneisyys, ja monilla siihen kuuluu edellisen/edellisten liittojen lapset. Helppo tietenkin taas sanoa etukäteen, mutta se miten tuleva mieheni toimii isänä vaikuttaa myös todella paljon suhteemme valintaan - minusta ei tule koskaan kenenkään äitipuolta, mutta minusta tulee aikuinen joka välittää, huolehtii, neuvoo, auttaa, kuuntelee ja toivottavasti myös rakastaakin. Jos minun pitäisi elää perheessä missä se ei olisi mahdollista, niin semmoinen perhe ei olisi minua varten.
VastaaPoistaKirjoitin niin pitkästi, että laitan tämän toisen asian sitten erikseen vielä tähän;
PoistaItse olen avioerolapsi, vanhempani erosivat kun olin 14vee, pahimmassa murrosiässä. Syytin isää, joka jätti äidin lisäksi meidät lapset, enkä hyväksynyt hänen puolisoa alkuunsa. Isäni naisystävä, sittemmin vaimo yritti aluksi kovasti ängetä meidän nuorten elämään, ja hän varmasti joutuu kestämään meiltä paljon kiukuttelua ja mulkoilua. Isä kyllä teki heti aluksi selväksi että semmoinen käytös ei vetele, ja hänen mielestä meidän piti ymmärtää hänen vaimooan. Isän vaimo oli aluksi kovin mielistelevä, toi meille lapsille kalliita tuliaisia ulkomaanmatkoilta ja leikki järjestelmällistä pikkuvaimoa. Ja hän ei siis koskaan, ikinä ole ollut meille äitipuoli, häntä puhutellaan etunimeltä tai isän vaimona.
Tilanne muuttui kun he saivat ensimmäisen yhteisen lapsen meidän kolmen aijemman lapsen ollessa jo aikuisia (20-25vuotiaita). Isäni vaimo on aina suhtautunut kummallisesti meihin aikuisiin lapsiin, jotenkin vaivaantuneesti, työläästi ja ylimääräisesti. Hänen seurassaan tulee aina olo että pitää mielistellä, kuunnella hänen arjesta irtautuneita juttuja ja olla etäinen. Hänellä kesti liki 10vuotta, kun hän ensimmäisen kerran pyysi minua vahtimaan pienempiä sisaruksiani - siihen asti hän sai meidät aina tuntemaan ettemme kelpaa hänen lapsilleen edes hoitajaksi. Todellisuudessa se on ilmeisesti niin, että hän ei halua olla mitenkään vaivaksi kenellekään, ja hän ilmeisesti piti sitä vaivaamisena että kysyisi meitä aikuisia sisaruksia vahtimaan pienempiä. Isän mielestä olemme kaikki suurta perhettä, ja hän toki sotkee kanssakäymistä ajattelumaailmallaan.
Pienempiä siskoja meillä on nyt kaksi, 11 ja 13vuotiaat esiteinit, jotka ovat aina meidän rakkaita siskoja ja joille me olemme myös siskoja ja veljiä. Isän vaimon olen tajunnut olevan kaikille kummallinen ihminen - hän ei ole niin sosiaalinen, puhelias, avoin tai huumorintajuinen kuin me muut. Hän vaivaantuu jos häntä halaa esim jouluna. Hän on ihmisenä aivan erilainen. Mutta hän on isäni vaimo, ja hänen kanssaan pitää tulla juttuun. Hän toivo kovasti isäni muuttuvan läsnäolevaksi perheenisäksi kun he menivät naimisiin, mutta isäni on edelleenkin lähes narsistinen, aina töitä ja päätöksiä tekevä mies, joka kulkee omia polkujaan. Tiedän että isäni vaimo olisi voinut kyllä valita elämässään paljon helpommankin vaihtoehdon, mutta hän valitsi niin kuin valitsi. Nykyään pyrin kunniottamaan niin isääni kuin hänen vaimoaankin, en poikkea heille ohi ajaessani kahville, ellen ole ensin soittanut ja kysynyt että sopiiko se, en tuo esilleni mielipiteitäni nuorison kasvatuksesta tai muusta, mutta kahvipöydässä istuessani, varsinkin kahdestaan isän vaimon kanssa, yritän töideni kautta kertoa hurjia esimerkkejä nykyteinien elämästä, että nämä iäkkäät nykyarjesta irtautuneet vanhemmat ymmärtäisivät mitä saattaa olla vielä tulossa (varsinkin nuorempi pikkusiskoni tulee olemaan vielä melkoinen kaiken kokeileva uhmateini). Tytöille laittelen tekstareita suoraan, jos minulla on heiltä jotain kysyttävää tai ehdotan vaikka shoppailureissua, ja tiedän että meillä aikuisilla sisaruksilla on tärkeä tehtävä näiden nuorten sisaruksiemme elämässä iäkkäämpien vanhempien kanssa (isäni on yli kuudenkymmenen ja hänen vaimonsa lähempänä viittäkymmentä.)
En olisi itse valinnut koskaan isäni vaimon kaltaista ihmistä elämääni, mutta jos tarkkoja ollaan niin kyllä molemmissa vanhemmissanikin on ärsyttäviä piirteitä, mistä itse pyrin oppimaan, että itse en ainakaan toimi niin.
On ollut todella avartavaa lukea näistä erilaisista elämäntilanteista. Mahtavaa!! Kiitos, kun olette jakaneet kokemuksianne täällä. Ei mul muuta :)
VastaaPoistaOlen 27-vee avioerolapsi. Olin siitä "onnellinen", että vanhempani erosivat kun olin vasta vauva. En siis muista vanhempieni koskaan olleenkaan naimisissa. Asuin isosiskoni kanssa äitimme luona siihen asti, että viisivuotiaana muutimme isäni ja hänen uuden vaimonsa luokse. Muuttoon vaikutti varmasti se, että he saivat hieman sen jälkeen yhteisen lapsen. He halusivat, että kaikki siskokset (puolikkaita tai kokonaisia) asuisivat samassa kodissa, ja se osoittautui meidän kohdallamme oikeaksi ratkaisuksi. En osaa ajatellakaan pikkusiskoani siskopuolena, hän on minulle yhtä kokonainen kuin isosiskonikin.
VastaaPoistaMurrosiässä huutelin riidoissa klassisia "et sä oo mun äiti"-juttuja äitipuolelleni, mutta onneksi kohdalleni sattui maalaisjärjen ja rautaiset hermot omaava äitipuoli. Taisin olla meistä lapsista ainoa, joka ikinä sai hänet menettämään hermonsa (enkä ole siitä ylpeä). Mutta kaikissa perhejuhlissa (rippijuhlat ym.) oli aina läsnä molemmat biologiset vanhempani, sekä uudet kumppanit, eikä tappeluita syntynyt. Jännitteitä ehkä oli, koska vanhempani eivät eronneet parhaissa merkeissä.. Mutta kaikkien vaiheiden jälkeen minulla on yksi isä ja kaksi rakasta äitiä. Inhoan kutsua kakkosäitiäni äitipuoleksi, mutta pakkohan niin on joskus tehdä väärinkäsitysten välttämiseksi. Hän on minulle yhtä rakas kuin biologinen äitini, joten koen olevani onnekas. Sanoisin, kaikkien värikkäiden vaiheiden jälkeen, meidän hajonneen suurperheemme olevan malliesimerkki siitä, kun lapset laitetaan erossa etusijalle. En sitten osaakaan sanoa, miten tämä on vaikuttanut vanhempiemme henkiseen hyvinvointiin, mutta tämä olikin näin lapsen ja lapsipuolen näkökulmasta kirjoitettu tarina. Isäni ja kakkosäitinikin ovat eronneet vuosia sitten, kun olin teini-ikäinen, joten uusperheemme vain kasvaa... Isälläni on uusi erittäin mukava vaimo jolla on aiemmasta liitosta kaksi poikaa. Hänen kanssaan suhteemme on hyvin erilainen, tuttavallinen mutta etäinen (samoin hänen poikiensa).
Olemme avokkini kanssa vielä lapsettomia (häitä odotellessa), joten lomien jakaminen on toistaiseksi ollut helppoa... Jos joskus toivottavasti saamme lapsia, tulee heillä olemaan sitten monta mummia ja ukkia...
Katsotaanpa, mitä tästä sanotte. Olen eronnut jokunen vuosi sitten, minulla ja exälläni on kaksi yhteistä lasta, molemmat alle kymmenvuotiaita. Olimme exäni kanssa yhdessä reilusti yli kymmenen vuotta ennen eroa. Olemme edelleen ystäviä, ja minä olen hänen uuden kumppaninsa ystävä myös. Nainen on loistava äitipuoli, hän arvostaa minua ja tapaani olla äiti, mutta tekee myös itsenäisiä kasvatusratkaisuja arjessa lasteni kanssa (lapset asuvat yhtä paljon minun luonani kuin isänsä luona), ja epäröidessään soittaa ja kysyy mielipidettäni, ja pohdimme asioita yhdessä. Minusta tulee heidän yhteisen tulevan lapsensa kummitäti. Minua on siihen tehtävään pyydetty ja harkinnan jälkeen olen siihen mielelläni suostunut. Olemme viettäneet yhdessä joulua, teemme asioita yhdessä jne.
VastaaPoistaTottakai aluksi oli esimerkiksi pelko siitä jäänkö kakkoseksi uutukaisen hienon äitipuolen kanssa. Se oli turha pelko, olen edelleen "maailman paras äiti just meille". Äitipuoli taas pelkäsi vihaanko häntä enkä anna hänen rakastaa lapsiani, mutta pelkäsi sitä turhaa. Minä halusin ja toivoin hänen osallistuvan ja olevan hellä äitipuoli ja rakastavan, pelkäsin vain että minua rakastetaan vähemmän lopulta... Ja, tietysti nyt pelkään tuleeko hän rakastamaan minun lapsiani vielä kun saa oman. Tästäkin olemme puhuneet, hän puolestaan pelkää että hänen lapsensa ei ole isälleen yhtä tärkeä kuin kaksi vanhempaa lasta. Heti kun jompi kumpi töksäyttää jonkun pelkonsa julki, alamme puhua ja taas homma toimii. Ja tässä kohtaa voin sanoa vielä, että ensimmäinen puoli vuotta ei ollut helppo, se oli tunteiden vuoristorataa kaikilla meillä aikuisilla, mutta me päätettiin heti alussa, kaikki kolme aikuista, että me halutaan, että tämä toimii, lasten vuoksi. Ja jotenkin se alkoi muuttua luontevaksi ja lämpimäksi kolmen aikuisen vanhemmuudeksi kahdelle lapselle. Tätä on melko vaikea selittää, ja tiedän että tämä herättää varmasti melko paljon vastareaktioita ja epäuskoa. Mutta siihen olen tottunut, sitä tulee koko ajan joka suunnalta :)
Me ollaan perhe, joka voi hyvin. Lapsilla on hyvä olla. Toivoin, että tapaisin itse miehen, joka ymmärtää tämän kuvion merkityksen mulle, ja haluaa olla osa tätä perhettä, ja niin on tainnut käydä, käsittämätöntä sinänsä. Ja hänet on toivotettu tervetulleeksi porukkaan myös exäni ja hänen vaimonsa toimesta.
Tämmöinen outo tarina, pähkinänkuoressa.
Sanon, että wau! Tosi hienoa, että perheen aikuisilla menee kaikki näin upeasti yksiin. Tässä on varmaankin oleellisinta juurikin tuo avoimus ja luottamus, joista mainitsitkin muutamia koskettavia ja osuvia esimerkkejä.
PoistaItse olen 19-vuotias ja viimeisen vuoden ajan ollut 27-vuotiaan mieheni 3-vuotiaan tytön elämässä. Lapsi kyllä hyväksyi mut heti ja mies esitteli mut suhteen alkuvaiheessa heti lapselle, mutta mulle tämä ei ole ollut helppoa.
VastaaPoistaTuntuu kipeältä, kun ajattelee, että toinen on kokenut isyyden jo. Kun meille yhteisiä lapsia siunaantuu, hän ei koe vanhemmaksi tulemisen ihmettä ja ainutlaatuisuutta minun kanssani yhdessä ensimmäistä kertaa. Hän on kulkenut sen matkan jo aiemmin - naisen kanssa, jonka kanssa emme tule toimeen.
Kuten edellä sanoin, lapsi mut hyväksyy ja mieheni antaa mun olla lapselle läheinen. Mutta se on vaikeaa. Tyttö on erittäin uhmakas luonteeltaan ja aina lauantaisin, kun hän on seurassamme, mieheni vanhemmat ja hän itse antaa tytölle kaiken periksi. Kaiken. Koska hän on erolapsi, kokenut kovia, hänen on saatava haluamansa, ei viitsi lasta surettaa...
Itse olen tottunut olemaan rakastava, mutta rajoja antava. (huomautan tähän väliin, että olen viimeiset 6,5 vuotta viettänyt erittäin tiiviisti aikaa sisarusteni neljän lapsen kanssa, usein hoitanut viikkoja tai kuukausia päivittäin) Lapsi ei sanele kaikkea. Lapsi tarvitsee rajoja, ohjeita, neuvoja. On vaikeaa sivusta katsoa, kuinka asioihin ei puututa - ja jos minä puutun, saan itse lokaa niskaan.
Rankkaa, kyyneliä vuodattavaa. Mutta vaakakupissa painaa parisuhde niin paljon. Se auttaa jaksamaan. Vaikkei rakkaani aina mua ymmärrä, tuntuu ettei edes yritä. Ehkä vielä joskus saan täysvaltaisen aseman ohjata lasta niin, että olo helpottaa. Ei tarvitse olla se seinäruusu, seurata vierestä.
Toivoisin, että elämässäni olisi edes yksi äitipuolen roolissa aamuisin heräävä. Tavallisten perheiden sekä lapsettomien perheiden kanssa keskusteleminen asiasta on toisinaan hyvin turhauttavaa. Ei kukaan muu kuin toinen äitipuolena elämäänsä täyttävä tiedä mihin kaikkeen sitä lusikkansa onkaan laittanut. Toisinaan tuntuu että mää oon aivan liian tempperamenttinen tähän hommaan.
VastaaPoistaLieneeköhän tää nyt sitten joku avunhuuto. (apua mää hukun!)
Minä olen eronnut reilu vuosi sitten lapseni isästä ja suhteeni ex- mieheeni on vaikea ja lapsen kautta tekee jatkuvasti kiusaa. Kysymyksen asetteluna kuinka voin solmia aikuiset tasapainoiset välit naiseen joka tuli perheemme väliin?? Kuinka voin tukea lastani suhteessa uuteen naiseen joka teki mieheni kanssa elämästämme helvetin rikkomalla perheen ja kaiken lisäksi he yrittävät saada lapseni heille kokonaan ja minut äidin ulkoistaa!! Uusioperheissä on varmasti hyvät ja huonot puolensa mutta ne naiset jotka ottavat isän, aviomiehen toiselta eivät ole ihan normaaleja kuvitellessaan onnistuvan uusioperheissä ja vielä kunnioitusta nauttien niin petaa kuin makaa. Mietintämyssy päähän perheenrikkojille!!!!
VastaaPoistaVanha postaus, mutta ajattelin silti kommentoida kun osui silmiin blogianne selaillessa... halusin jakaa vielä tän kuvion, jos joku vielä sattuis lukemaan näitä kommentteja.
VastaaPoistaEli siis mä olen 22-vuotias, ihan "tavallisen perheen" lapsi. Äiti, isä, kolme tytärtä. Mutta mulla on aina ollut, hmmm, mielenkiintoinen suhde omaan äitiini. Lyhyesti sanottuna mulla on aina ollut tunne, ettei äiti rakasta minua yhtä paljon kuin siskojani. Mulle on vittuiltu, mua on pilkattu, itsetunto murskattu ala-asteikäisenä "ei susta kuitenkaan mitään tule"-kommentoinnilla ja sitä rataa. 18-vuotislahjaksi mulle huudettiin että voisitko oikeesti painua vittuun täältä, en kestä sua enää.
Sitten tapasin anoppini, mieheni äidin. Anopista tuli mulle maailman rakkain ihminen - se äiti, joka kehui kun sain hyvän numeron kokeesta, kiitti kun olin tehnyt pyytämättä kotitöitä, kuunteli kun oli murheita, halasi kun oli huono päivä, nauroi mun kanssa huonoille vitseille. Se äiti jota mulla ei koskaan itsellä ollut. Ja sitten anoppi sairastui syöpään ja kuoli.
Ja nyt mulla on anoppipuoli, apen naisystävä. Anoppi oli myös miehelle ja veljelleen niin käsittämättömän rakas kuin äiti voi ikinä olla. On ollut tosi vaikea ja pitkä prosessi hyväksyä, että apella on joku uusi ihminen elämässään. Vaikka pojat on 23 ja 26, niin on se silti vaikeaa. Nähdä isänsä rinnalla nainen, jota voisi kutsua äitipuoleksi.
Mullakin on ollut vaikeaa, ihan suunnattoman vaikeaa. Kun saimme oman tyttäremme kaksi vuotta sitten, anoppi oli jo kuollut. Hän ei koskaan saanut edes kuulla tytöstä. Se on musertavaa. Ja niin oli ja on myös se, että mä kaipasin ja kaipaan anoppia niin käsittämättömän paljon niin raskauden aikana kuin nyt sitten lapsen kanssa. Omalta äidiltäni en saa minkäänlaista tukea äitiyteen, anopilta olisin sitä saanut. Nyt sen ihmisen "tilalle" on tullut joku vieras ihminen. Ihan mukava kyllä, mutta vieras kuitenkin...
Että näin. Eroaminen on ehkä helpompaa kuin kuolema, vaikka eksä olisi kuinka vittumainen ja kamala. Suhde kuitenkin päättyy eroamiseen, kuolemaan taas... niin. Päättyy se, mutta eritavalla, kun se ei ole vapaaehtoista. Ja silloin ne uudet kumppanit on aivan kammottavan vaikeaa hyväksyä, varsinkin lapsilla.
Tämä oli ajatuksia herättävä kirjoitus, kiitos kun jaoit sen.
Poista