Varmasti näin.
Jäin -- tietenkin -- kaipaamaan juttuun parisuhdetta, joka olisi myllätty eron partaalle tai vanhempia, joista toinen olisi ollut vaikka masentunut. Millainen parisuhde on silloin, kun toinen joutuu kannattelemaan koko perhettä? Ehkä aiheesta on vaikea puhua avoimesti. Olen itse yrittänyt toitottaa äitiysjärkytystäni julki juuri siksi, että nekin, joiden parisuhdetta tai keskinäistä kunnioitusta lapsi ei todellakaan vahvistanut, uskaltaisivat tilanteestaan puhua -- silläkin uhalla, että siitä saattaa seurata imbesillejä "olisit jättänyt lapset tekemättä" -kommentteja.
Negatiivisista tunteista puhuminen on ylipäätään vaikeaa, saati silloin kun kaiken järjen mukaan pitäisi hehkua vauvaonnea. Tilannetta hankaloittaa myös se, että kahden työssäkäyvän ihmisen todellisuudet siirtyvät äitiysloman myötä valovuoden päähän toisistaan. Kumpikaan ei ymmärrä, mikä toista hiertää. Asiat voivat toki järjestyä ajan kanssa, mutta omien tunteiden kertominen kumppanille saattaa parantaa tilannetta nopeasti.
Lisäisin jutun faktalaatikkoon vielä sen puhumisen merkityksen. Kertokaa kokemuksistanne sekä kumppanillenne että muille. Ongelmiin löytyy yleensä ratkaisuja ja bonuksena saatte vertaistukea.
Olen tässä aiheessa se "paraskin puhuja". Olen joutunut opettelemaan puheilmaisutaitojani ihan kantapään kautta. Lapsuuden perheessäni kun ei ollut tapana (lukuisista) konflikteista keskustella ja anteeksi pyydellä - jos ei vastapuoli ovien paiskomisen nyansseista tajunnut mistä kiikasti, niin suksikoon kuuseen. Jos minulla on toivoa, teilläkin on.
Hyvä hyvä! Täällä toinen kriisiytynyt, joka ajatteli ihan samaa Hesarin jutun luettuaan.
VastaaPoistaEhkä noi jutut vaan tökkää just kriisiytyneiden silmään. :)
PoistaAitiysjarkytys on tuttu tunne. Edelleen, vaikka mittarissa aitiytta on yli 3 vuotta. Tuossa artikkelissa "lapsen syntymä vahvistaa parisuhdetta ja keskinäinen kunnioitus kasvaa, vaikka välillä vähän väsyttä". Hahahahah. Just, meilla ei vasyttanyt tai vasyta vahan vaan koko ajan. PArisuhde on ehka vahvistunut sen myota kun lapsen ensimmaisen 2 elinvuoden aikana sanottiin sana "avioero" aaneen pariinkin kertaan, mutta keskusteltiin ja huomattiin, etta kylla me oikeesti halutaan olla yhdessa. Keskinainen kunnioitus ei ole kovin nakyvaa. Me miehen kanssa huudetaan ja karjutaan toisillemme, mollataankin joskus. Mutta loppuunsa - mieluummin vahan helvettiakin yhdessa, mita vain taivasta jokun toisen kanssa.
VastaaPoistaKiitos blogistasi. Naita totuuden torvensoittajia tarvitaan!
Kiitos kiitoksista! Kriisin voittaminen varmasti vahvistaakin parisuhdetta kun luottamus siihen toiseen ihmiseen kasvaa.
PoistaNo todellakin, en ole ko.juttua lukenut - enkä taida lukeakaan, jos siihen ei ole viitsitty ottaa vähän toistakin näkökantaa. Eikö kuitenkin erotilastoissakin näy piikkejä pienten lasten vanhemmilla jne jne... Että sillä lailla. Nimimerkillä. Miehellä on vaikeaa, kun minusta on kuulemma tullut "järkyttävän jääräpäinen aivokääpiö" (suora lainaus) kotona olon aikana, en kuulemma ajattele yhtään mitään, toimin vaan ihan sumussa, teen vääriä asioita ja sotken / en korjaa omia sotkujani - ja minun mielestäni teen ihan hurjasti asioita kotona ja että siitä on tullut hirveä nipottajanatsi, joka voisi vähän relata ja antaa olla. :D Tällä hetkellä tämä naurattaa, ajoittain itketää ja vuorotellen ollaan tilaamassa muuttoautoa ovelle.
VastaaPoistaHeh, on se toki miehilläkin vaikeaa sen uuden perhejärjestyksen sulattaminen. Mun kriisi laimeni kun mä pääsin töihin. Tällä tokalla kerralla kriisiä ei tullut kun pidin itseni koko ajan palkitsevassa tekemisessä kiinni. Vauvanhoito ei sitä taida mulle koskaan olla.
PoistaKumppanille on vaikea kertoa, jos se ei kuuntele :( Saati, että se haluaisi kuulla mitään. Tai että sen mielestä mistään ikävästä ei saapuhua, olkoonkin että hän itse hakkaa, konkreettisesti, päätään seinään tai murjottaa vuositolkulla. Eikä halua vastuuta ja paikkaansa kodissa vaikka sitä kuinka toinen antaisi.
VastaaPoistaMinen edes uskaltanut lukea tuota juttua. Kai siinä taas puhutaan siitä, kuinka pirun hyvin kaikilla menee ja kuinka ihanaa ja helvetin hienoa kaikki on.
No se on tietysti vaikeampi paikka. En tiedä olisiko jonkinlainen neuvolan järjestämä systemaattinen parisuhdekatsaus joskus vauvauoden puolivälissä hyvä idea. Ei olisi niin kova kynnys siihen avun hakemiseen.
PoistaVantaalla ainakin täytetään arjen voimavara tms. jaksamislomakkeet miehen kanssa raskauden puolessa välissä, lapsen ollessa 1,5 v ja vissin joskus muulloinkin. Lisäksi vauvan ollessa pieni masennuslomake. Olen kokenut, että tossa on meille ollut ihan tarpeeksi kartoitusta. Ja joka neuvolakerralla niitä fiiliksiä ja jaksamista kysellään, että aika helppo on suunsa avata, jos siltä tuntuu.
PoistaOho, kehitys vissiin kehittyy! Täytetäänkö se siis puolison kanssa yhdessä? Onko siinä se neuvolan täti läsnä? Sen masennuskyselyn mäkin olen täyttänyt. Ja se oli ihan vitsi. Osasin kyllä rastittaa sen niin ettei tarvinnut kaksikymppisen "neuvolantädin" kanssa jutella identiteettikriisistä. :)
PoistaMe ainakin miehen kans täytettiin kotona se 3 sivuinen lomake (lapsen ollessa 1,5 v). Siitä tuli ihan hyvä keskustelu aikaiseksi, vaikkei mitään isoja ongelmia meillä olekaan. Siinä oli aika laajasti jaksamisesta, töiden jakamisesta, ajankäytöstä, lapsiperheen elämän odotuksista, avun saannista muilta jne. Se masennuskysely oli kyllä läpihuutojuttu. Muistan ainakin yhden kysymyksen, mitä ihmettelin. Nauratko yhtä usein kuin ennenkin? No en naura yksin kotona vauvan kanssa univelkaisena yhtä paljon kun töissä ja vapaa-ajan harrastuksissa kavereiden kanssa...Et tais niitä "masennuspisteitä" sit vähän ropista, vaikka olin vaan väsynyt ja uudessa elämäntilanteessa :)
Poistahttp://www.vantaa.fi/fi/sosiaali-_ja_terveyspalvelut/lasten_nuorten_ja_perheiden_palvelut/aitiys-_ja_lastenneuvolat/lapsiperheiden_nettineuvola. Tossa linkki lomakkeisiin, jos jotakin kiinnostaa.
No lievästi sanottuna joo myllersi parisuhteen, kun parisuhteen toinen osapuoli ei sitten niin välittänytkään siitä vanhemmudesta vaan jätti minut yksin vauvan kanssa pärjäilemään. Oman lapsen huolto ja huolenpito kun osoittautuivatkin ajateltua hieman raskaammaksi puuhaksi. Mukavampi oli vaan käydä "katsomassa" vauvaa silloin tällöin ja tunnin verran leikkiä isiä. Sainpahan käydä silloin suihkussa.
VastaaPoistaKuten rivien välistä kuulee, veti lapseni isä minulta lapsen synnyttyä maton totaalisesti jalkojen alta. Yhteistä arkea ei koskaan tullut. Eikä apua lapsen hoidossa. Tämä jätti syvät arvet sieluuni ja vasta nyt neljän vuoden jälkeen voin katsoa reippaana peiliin ja todeta että minä selvisin.
Onnittelut sulle selviytymisestä!
PoistaAnonyymi 13.30, otan osaa ja onnea nykyisyyteesi! Elämäsi on taatusti parempaa ilman tuollaista miestä. Mulla arvet ovat vielä auki ja ihmettelen, missä valheessa olenkaan elänyt vuosia :(
VastaaPoistaTäällä yksi ekan lapsen jälkeen masentunut ja sittemmin eronnut, hei! Stressasin vauvan hoitoa niin paljon, että olin totaalisen uneton. Mies hoiti mallikkaasti vauvaa ihan pahimmassa vaiheessa. Sitten normalisoiduin, alkoi normaalit parisuhderiidat ja väsymys. Mies alkoi kiukutella ja mua alkoi nakertaa kaikki vuosien mittaan olleet älyttömyydet. Viimeisiä pisaroita oli miehen kaiken ajan vievä uusi harrastus ja täysi kyvyttömyys tehdä mitään kompromisseja. Erosimme.
VastaaPoistaNyt olen uudelleen naimisissa ja uuden miehen kanssa on yksi lapsi. Tässä toisessa avioliitossa on selvästi helpompaa olla lapsiperheenä, mutta silti ollaan vauvaperheenä riidelty enemmän kuin olisin uskonut. Ex-miehen kanssa tuskin oltaisiin selvitty vuottakaan yhdessä uniongelmaisen koliikkivauvan kanssa.
No niin, kiitos, näillä tarinoilla saadaan HS:n jutulle vähän laajempaa näkökulmaa. Parisuhdetta koetellaan paitsi sillä uudella perhejärjestyksellä myös haastavilla vauvoilla.
Poista:D "lapsen syntymä vahvistaa parisuhdetta ja keskinäinen kunnioitus kasvaa, vaikka välillä vähän väsyttä". Taa on kylla vuoden molaytys!! Ehka yhen tai kaks kertaa kymmenesta nain kaykin, mutta meidan perheessa se on ainakin ollut lahinna avioliiton testausvaihe. Mika on kylla sinansa ollu ihan hyva, jos kerta sen vaikeen vauvan on kestany niin kylla tassa varmaan eteenpainkin jaksetaan! Ainakin paadyttiin viela hankkimaan toinenkin vauva, kaivattiin vissiin vahan lisaa vakuuttelua etta kestetaan toisiamme :)
VastaaPoistaJa siina vasyttamisessa ei kylla oo mitaan "valilla" -menoa havaittavissa, siita tulee osa arkea, ehka sitten joskus viiden vuoden paasta nukutaan taas.. Miksei lehdet osaa puhua asioista niinkun ne on eika tolla lailla akkimakeena???
-Henkka
Toi oli siis mun subjektiivinen kiteytys noista jutuista. :) Mutta mä muistan Väestöliiton vauva tulee taloon -kurssilla (tjsp) ollessani, että pidin noita parisuhteen huonontumispuheita ihan käsittämättöminä. Että muka huonommaksi menisi, miksi ihmeessä??? Sitä on hiton vaikea ymmärtää etukäteen.
Poista-Henkka, jos ne ei halua, että ihmiset lopettaa lastenteon kokonaan? :)
VastaaPoistaPropaganda toimii aina. ;)
PoistaMietin niin samaa asiaa tuota juttua lukiessani. Tulevana kahden lapsen yksinhuoltajana en tiennyt itkeäkö, nauraako vai katkeroituako noista onnellisista tarinoista. Kiitos, että otit muutkin näkökulmat esille!
VastaaPoistaNiin, samaa mäkin mietin. Olen tietty iloinen, että monilla parisuhde vahvistuu, mutta samalla pohdin että onko noi jutut rehellisesti kerrottu.
PoistaKyllä ne lapset vahvistaa sitä parisuhdetta jos ne ei ehdi tappaa sitä ensin. Mekin oltiin eron partaalla kun juniori oli vuoden ikinen, mutta kun siitä alhosta noustiin (yhtenä iltana paperit oli jo allekirjoitettu mutta revittiin sitten seuraavana aamuna) niin onhan se suhde sittemmin kuluneen kymmenenen vuoden aikana vahvistunut.
VastaaPoistaNäinkin voi käydä, hyvä te! Varsinkin nyt kahden lapsen kanssa ollaan mekin toki oltu ajoittain väsyneitä mutta ei enää kriisissä kun molemmilla on ollut toisen jaksamisen reunaehdot tiedossa.
PoistaItse sain kommentin tyyliin, olisitte käyttäneet kondomia, kun kehtasin omassa fb-profiilissa julkaista kuvan, jossa teksti: "wuhuu, it's friday!! Oh wait, I'm a mom". Joka siis itselläni oli lähinnä piikki kaikille niille nuorille duunikavereille, jotka hehkuttaa viikonlopun villejä suunnitelmia yms. Eikä suinkaan purnaus siitä, että saatana, mulla on lapsia. Joten en ihmettele yhtään, ettei vakavammista asioista uskalleta aukasta suuta, kun jo noin mitättömästä tulee sanomista. (ja kyllä, kommentti tuli mieheltä)
VastaaPoistaush, olipa älytön kommentti fb-tuttavaltasi. ääliömäistä. jos suoraan sanon.
PoistaMä yleensä dellin tollaset fb-"ystävät". :) Voi mennä käyttämään kortsuaan ihen keskenään.
PoistaAnonyymille 12.46: Voi jestas, että ihmiset osaa olla tiukkapipoisia! :D Toihan on siis vain fakta ja hauskasti sanottu.
VastaaPoistaNiin monestahan asiasta voi vitsiä vääntää, miksi ei tästä saisi? Elämähän on täynnä valintoja, joissa on kaikissa monia monituisia puolia. Harvemmin mikään ihan musta-valkoista. Joku on vaikka kuntasektorilla töissä, pitkät lomat, lyhyet, leppoisat päivät, saa mellastaa aika paljon käytöksellä(näin minulle on kerrottu ja olen myös joskus vähän huomannut ;), ilman, että potkuja tulee, mutta palkkakuitti näyttää vähempi kuin keskimäärin yksityisellä - ja toinen taas vääntää pitkää päivää vaikka liikkeenjohdon konsulttina, lomat palaa projektien takia, mutta rahaa tippuu tilille reilusti enemmän kuin keskivertotallaajalla - pitkistä päivistä vitsailevalle konsultille tai vaikka heinäkuun aurinkoisena päivänä konttorin ikkunasta aurinkoa haikailevalle pitäisi sitten vissiin huudella heti, että mitäs läksit, oma syy... Ja toisin päin valtion pitkää, mutta kapeaa leipää valittelevalla tasan samat samat. Argh, miksei ihmiset vaan voi nauraa, kyseessä on kuitenkin Face-vitsi!!!
Me vitsaillaan kotonakin miehen kanssa varsin usein, että "tähänkö on tultu" tai että "onpa meillä vauhdikas elämä", kun on lauantai-ilta kello 22.00 ja molemmat on ihan valmista kamaa petiin. Saati että mies laukoo joskus mulle, että oon vienyt sen rahat ja elämän ;D (itse se niitä lapsia vonkasi ;) - eikä kumpikaan millään lailla kadu lapsen hankkimista. Aika aikaansa ja sillä lailla, johan sitä ehti hipata! Vaikka joskus perjantaina baarijalkaa kutittelisiki...
Joo, tää on todella villiä tää elo nykyään, mutta onneksi tietää kyllä joskus eläneensä enemmän reunalla. :) Me muuten puhutaan lapsettomista ajoista "vanhoina hyvinä aikoina". :)
PoistaNytpä minä sanon sen ääneen, ku oon niin monta kertaa ajatellu tätä omassa päässäni: onneks on tämä ja projectmama-blogi jossa on täyspäisten ajatuksia ilman kauhisteluja ja haukkumisia niin pysyy itekin järjissään ja tietää kulkevansa oikeaa tietä ilman että huolestuu omista välillä hurjistakin tunteista. Kun nuo vauvasivustojen keskustelut aina päättyy pelkkään päänaukomiseen tai just tohon " oisitte käyttäny kortsua". - kommentointiin. Kiitos Katja ja Satu ihan miljoonasti! Ja myös kaikki te muut ihanat aikuiset jarkevät naiset ( ja vissiin muutama mieskin )
VastaaPoistaHuippua, ihana palaute! Just ton takia me tätä väännetään! Että jengi sais vertaistukea, naurais itselleen / meille ja jotta se järkevä keskustelu pääsisi esiin.
PoistaOlen sanonut tämän enennkin, mutta toistan sen taas: musta on myös ihana vielä näin lapsettomana (mutta näitä asioita paljon pohdiskelevana) lukea selväjärkisen sallivaa, suoraa puhetta! Nautin myös, kun saan peilata täällä ajatuksiani jo lapsia saaneiden kanssa ja huomata järkeilleeni joitain asioita ihan oikein :).
PoistaReaalimaailamssa kuulee niin usein, että puhu sitten kun on se lapsi olemassa :/
Mä en oikein edes jaksanut lukea tarkasti koko juttua, koska silmäiltyäni sen totesin, että onpas stereotypioita täynnä.
VastaaPoistaLasten kanssa on rankkaa välillä ja useinkin, mutta kyllä meillä ainakin monet muut asiat, kuten esim. työttömyys, sairaudet, työkiireet,talon rajentaminen ja lähipiirissä sattuneet kuolemantapaukset on koetelleet jaksamista ja parisuhdetta paljon enemmän kuin lasten syntymät.
Ennemminkin olen kokenut, että lapset oavt auttaneet jaksamaan, kun kuitenkin niiden kanssa on pakko pysyä arkipäivässä mukana ja ei voi ainakaan kokopäiväisesti juuttua omiin/lähipiirin ongelmiin.
Kiitos muuten minunkin puolestani kaikille hyvästä keskustelusta !
Joo, totta, tää elämä on täynnä kaikkea muutakin käännettä, jota ei osaa odottaa - niidenkin hoitamiseen täytyy olla voimavaroja. Kiitokset vaan itsellesi tähän yhteisöön kuulumisesta. :)
PoistaKirjavinkkinä asiaan liittyen: Jenny Lexhed Kun rakkaus ei riitä. Perustuu tositarinaan.
VastaaPoistaKiitos vinkistä! Onko toi siis romaani?
PoistaMuistaakseni :D
PoistaNiin, onko se sitten lujittumista, jos riitely nousee aivan uusiin sfääreihin? Ei siinä auta tietoisuus siitä, että riidat johtuu pääosin pohjattomasta väsymyksestä eikä mistään todellisesta ongelmasta. Me ainakin onnistuttiin alittamaan kaikki rimat ja tarkoituksena oli verbaalisesti satuttaa toista niin paljon kuin mahdollista ja eroajatuksetkin huudettiin ääneen (niilläkin yritettiin lyödä). Ja tätä ennen siis osattiin kyllä riidellä, mutta myös puhua. Puhekyky katosi vauvavuodeksi ja rakkaus sen myötä myös.
VastaaPoistaHalleluja, ollaan edelleen yhdessä. Ja osataan puhua.
Ne neuvolan masennuslomakkeet on ihan hanurista: kyllä mä tiesin olevani masentunut, kun mikään ei kiinnostanut, mikään ei huvittanut, elämästä oli kadonnu kaikki värit ja harrastin vain ja ainoastaan syömistä. En mä silti ollut itsetuhoinen tai ajatellut, että muut ajattelee musta pahaa tms.?!
Moi,
VastaaPoistaMahtava blogi. Nyt vasta eksyin tänne. Äitiyden ja perhe-elämän todellista näkökulmaa, kokemuksia! Kokemuksia muustakin perhe-elämästä kuij niistä niiiiiin ihanan vaaleanpunaisista vauvahötöistä...
Oli mielenkiintoista lukea ajatuksianne HS:n jutusta. Minustakin se oi stereotypinen ja raivostuttavan yksioikoinen! Kaikista eniten vihastuin otsikoinnin sttereotypiasta: ensimmäinen lapsi perheessä, kaksi lasta, kolme lasta...
Oletusarvona että tottakai kaikki haluaa/saa enemmän kuin yhden lapsen. Että yksi lapsista perhettä ei voi nimittää ilman taustaoletusta lapsimäärän lisääntymisestä. Olin niin raivoissani, että oli vähällä etten kirjoittanut mielipidepalstalle pari valittua tulenkatkuista sanaa. En sitten jaksanut. Arki kuluttaa liikaa, meitä yksilapsisen perheen äitejäkin!
Itsellä tilanne on siis tämä: mies ei halua toista, itse haluaisin. Parisuhde on karikkoja täynnä, päivä kerrallaan sitkutellaan. Mies masentui kun lapsi oli 1 v ja vaikeaa on ollut. Ymmärrän häntä, mutta tiedättehän, arki ei ole ollut vaaleanpunaista höttöä. Nyt tilanne jo tosi paljon parempi, mutta tulevaisuudesta taidamme haluta eri asioita, kuten tuo lisääntyminen..ja voitte arvata, kaiken jälkeen minä sain masennuksen. Nyt käyn läpi elettyä elämää ja yritän hyväksyä, että meitä tulee olemaan vain kolme. Vaikkei yhteiskuntammekaan tunne käsitystä "perhe, jossa yksi lapsi" ( vrt. HS) Kiukuttaa!!! Ei riitä että yrität hyväksyä itse kaiken vaan saan rättiä silmille eri tahoilta koko ajan. Ja tässähän on vain murunen haasteistamme...
Sekundäärisenä lapsettomana vedin herneet samasta asiasta! Etenkin kolmen lapsen vanhempien hehkutuksesta. Mä olisin kiljuen "vakuuttanut" meidät avioeron varalta hankkimalla kolme lasta, jos niitä vaan olisi saatu.
PoistaVoin kertoa, että lapsettomuus on ollut ainakin meidän parisuhteelle helvetin paljon isompi kriisi kuin lapsen saaminen. Minusta vauva-aika oli lastenleikkiä verrattuna lapsettomuushoitojen aikaiseen väsymykseen, masennukseen ja riitelyyn, kun tunteet heitteli ja kaikki rahat meni Väestöliiton klinikalle ja apteekkiin. Ja kun selvisi, ettei hoidotkaan auta, niin suhde kärsi vielä enemmän, miehelle kun asia ei ollut yhtä paha pala kuin minulle.
Sekundäärinen lapsettomuus on mediassa todellisessa marginaalissa. Ja kun se rassaa mieltä muutenkin, niin edellä mainittu yleinen mielipide, että yksilapsinen perhe on jotenkin "vajaa" sekä kaikenlainen syyllistäminen siitä, sattuu todella paljon. Helposti tunnutaan unohtavan, että ainoa lapsi saa toisaalta erityisen paljon rakkautta, huomiota ja kaikenlaista vaalimista.
Täällä on kahden naisen pariskunta joka on vasta "vauvanhankinta"-puuhissa... (nyt 7. yrityskerta menossa vuoden sisään...). Joten vaikka sitä huonosti nukkuvaa ja itkuista kääröä (pahin skenario?!?) ei ole tähän huusholliin vielä edes ilmestynyt, niin voi jo nyt sanoa, että tämä pelkkä raskautumisen yrittäminen (meillä kun syynä on ns. "sosiaalinen lapsettomuus" jolle toinen osapuoli, ei bio-äiti, ei voi mitään..) on koetellut parisuhdetta.
VastaaPoistaTosin ehkä me olemme, perinteisestä asetelmasta poiketen, osanneet siihen varautuakin.
Mutta sen jälkeen, kun aina päälle viikko kuukaudesta on täyttynyt inseminaatioilla (ns. "kotikonstein"), erittäin romanttisesti esim. auton takapenkillä (jotta luovutettu "tavara" saadaan mahdollisimman tuoreena perille), niin kaiken tämän jälkeen voi todeta, että jos testitikku näyttää lähiaikoina plussaa niin se tulee vain lujittamaan parisuhdettamme.
Nyt kun on ollut varsinkin raskautumista yrittävällä osapuolella jo pelkkien lisähormonien takia PMS jo alkukuusta (ja vähän sen jälkeenkn) eli jo ennen sitä hetkeä kun aikaisemmat pettymykset (menkkojen alkamiset) on koettu...
Mua alkaa kyllä pikkuhiljaa risoa tämä median kautta tuupattu "täydellisen perheen" kuva, oli siinä sitten kaksi tai kolme tai nolla lasta. Että se väsymys on sitten aina se, joka saa riitelemään, mutta lopulta me vain vahvistutaan. Ja että koliikki on ainoa vauvan vaiva, josta saa väsyä.
VastaaPoista1) Lasten tulo suhteeseen muulistaa parisuhteen, koska prioriteetit muuttuu, eikä aina jaksa jakaa sitä omaa ehdotonta rakkautta myös puolisollekin. Väsymsy on siihen vain kiva vitutus / tiuskimislisä, pahempaa jälkeä tekee se että ei enää olla pariskunta vaan kaksi yhdessä asuvaa lastenhoitajaa.
2) Vauva- ja lapsiaika on todella voimia vievää, eikä tarvitse olla huonosti nukkuva lapsi tai jonkun jollain tavalla kipeä että siitä voi ja saa väsyä, uupua tai vaikka masentua.
3) Hyvin moni eroaa juuri pikkulapsiaikana. Omassakin perheessä astui juuri ero voimaan. Itselleni toistelen ettei alle 3-vuotiaan lasten perheessä saisi sitä A-sanaa edes ajatella, etsitään toisemme sitten joskus myöhemmin.
Niin että kyllä, samaa mieltä. Saakeli kun ikinä ei uskalleta kirjoittaa niistä oikeasti huonoista jutuista, onko se onnellisen lopun tarve niin suuri?
Itse kayn juuri lapi tata suhdekriisia miehen kanssa. Olen huomannut, etta hyvin usein kyse on ihmisen omasta kypsymisesta ja kehittymisesta. Minun neuvoni on, etta paivittakaa odotuksenne. Itse aloin vasya ja masentua lapsen tullessa parin vuoden ikaan, koska kynsin hampain pidin kiinni omista odotuksista, unelmista jne. Nyt olen tietoisesti opetellut pois niista odotuksista, oli sitten kyse parisuhteesta, lapsesta, tyosta tai vapaa-ajasta. Olen siis paivittanyt omat odotukseni vastaamaan realistisemmin tahan paivaan. On hyvin vaikea suhtautua tahan paivaan normaalisti ja positiivisesti, ilman pettymyksen tunnetta, jos roikkuu omissa kymmenen vuoden takaisissa odotuksissa. Pettymys tulee vasymyksen, ajanpuutteen ja elamanmuutoksen kylkiaisena, mutta pettymys on vain yksi tunne. Senkin voi ohittaa ja katsoa tata paivaa ihan sellaisena kuin se on. Pettymyksen tunteen voisikin ottaa kompassin neulana, joka osoittaa missa suunnalla olisi ehka paivitettavaa.
VastaaPoistaTäälläkin on menossa kriisi lapsen saannin jälkeen. Tai sama kriisi jatkuu toista vuotta. Mies sairastui paniikkihäiriöön ja ahdistui lapsen syntymän jälkeen. Pahimillaan minun piti mennä pojan kanssa alaovelle vastaan, että uskalsi nousta autosta ulos. Poika itkeskeli yöt ensimmäiset 9 kuukautta ja minä yritin pyörittää arkea ja käydä töissä, että edes toinen tienaisi jotain. Omat vanhempani asuvat 300 kilometrin päässä. Miehen vanhemmilta vastaus oli, että pitäähän minun jaksaa kerran miehen veljen perhekin on jaksanut (vaikkakin heillä lapsi on isovanhemmilla joka viikonloppu).
VastaaPoistaMies sai apua ja käy edelleen n. kerran kuussa juttelemassa terapeutille. Itse kävin siellä kerran kertomassa miten HÄNELLÄ menee kotona. Minun jaksamisestani ei kukaan kysellyt. Neuvolassa puhkesin kesällä itkuun, kun terkkari meni kysymään miten minä olen jaksellut. Mutta sekin jäi siihen.
Sama ruljanssi jatkuu vielä, vaikka miehellä nykyään on kaikki kunnossa. Kaikesta huolehtiminen on vain jäänyt minulle ja pikku hiljaa alan olla täynnä tätä niin ihanaa perhe elämää ja parisuhdetta.
Hei Anonyymi 21.25. On varmasti ollu kauhea isku kun teille kävi noin lapsen tulon myötä, odotukset oli varmaan ihan muissa asioissa. Ja sellaisena hetkenä kun tunteetkin muutenkin vaihtelee ja välillä on vaikea jaksaa niin tosi paljon oot joutunut kantamaan. Tosi hienoa että sun mies on saanut hoitoa ja ymmärtääkseni se on auttanut. Se on varmasti edellytys teidän perheen hyvinvoinnille. Mutta sun hyvinvointi on ensiarvoisen tärkeää ja nyt on sun vuoro!
VastaaPoistaOn tosi ikävää ja yleistä että mielenterveydenongelmista kärsivien omaisilta ei kysytä niiden voinnista eikä niillä ole ketään kuka pitää niistä huolta vaan yksin pitää kantaa kahden ihmisen asiat. Ja vielä turhauttavampaa tollainen että silloin kun asia tulee neuvolassa tai lääkärissä esille niin siihen ei tartuta. Mikään ei ole epäreilumpaa kuin se että kun on itse heikoimmillaan niin pitäisi olla niin vahva että jaksaa vaatia hoitoa.
Se on nyt kuitenkin neuvoni sulle että vaadi. Mun mies on ollut kauan masentunut ja tiedän omakohtaisesti että jos ei ole kanavaa purkaa omia tunteita niin itse myös masentuu. Ja helposti myös katkeruus hiipii mieleen. Kukaan ei jaksa kaikkea a ikuisesti. Sä oot jaksanu kantaa hienosti miehestäs huolta aikana jolloin sun elämä myllyrtyi täysin ja teille tuli pieni ihminen joka on täysin riippuvainen susta. Ansaitset nyt huolenpitoa myös. Jos pystyt, soita neuvolan terveydenhoitajalle ja pyydä että pääset psykologille. Niitä aikoja ei ole vaikea saada kun on pieni lapsi perheessä. Toinen vaihtoehto on työterveyshuollon kautta jos sellainen on. Sieltä kautta usein työterveyshuollon lääkärin avulla voi saada pari kertaa työterveyspsykologille. Lupaan että auttaa jos pääset edes muutaman kerran juttelemaan jollekin, mieluiten tietysti pidempiaikaisesti. On törkeää jos neuvolassa on tiedetty teidän tilanne ja sulle ei ole hommattu apua.
Heipat kaikille!
VastaaPoistaMun näkökulma ei ole samaa maata teidän kanssa, mutta jaanpa nyt kuitenkin! :D
Eli odotin lastani yksin, isä ei ollut kuvioissa alun alkaenkaan (nk. yllärivauva poksahti maailmaan) ja aloin seurustelemaan erään miehen kanssa hieman ennen ainokaiseni syntymää. Itse halusi alkaa lapselleni isäpuoleksi ja oli tulevasta vauvasta innoissaan. Alkuun meni hyvin, reissasimme sukulaisissa ensimmäiset pari kuukautta ja sitten muutimme yhteiseen kotiin opiskelupaikkakunnallemme.
Syksyn aikana alkoi sitten tulla kummia merkkejä, avokki ei mitenkään päin viitsinyt yöllä nousta syöttämisavuksi tai muutenkaan kovin mielellään vaihtanut vaippaa, syöttänyt tai mitään muutakaan, jo vauvan silmälläpitäminen ja sylittely oli vaikean ja vastenmielisen oloista. Aika ajoin valitti että oli haukannut paskaa alkaessaan tähän ja valitti omaa huonoa oloaan ja kamalaa stressiä. Hän siis ei käynyt enää koulua, ei auttanut kotitöissä ja vain istui tietokoneella juomassa kaljaa. Toimeentulo haettiin sossusta ja kelasta ja minua hävetti.
Tappelimme jatkuvasti, tai siis mies tappeli ja itse myötäilin, koska halusin pitää hänet osana perhettä. En uskonut pärjääväni yksinkään, minä huntalo vauvan kanssa, hyvänen aika! Kun mies oli reissussa (joita alkoi tulla kevättä kohti enenevissä määrin, melkein joka viikko jossain) itkin itsekseni väsymystäni ja koitin pärjätä vauvan kanssa. Ennen kuin ainokainen täytti vuottakaan, pakkasin kamani ja muutin muksun kanssa takaisin kotipaikkakunnalleni. Exän kanssa en ole enää edes puheväleissä. Kävin aktiivisesti pari vuotta terapiassa selvittämässä asioita itselleni ja kasvoin samalla varmemmaksi ja tasapainoisemmaksi vanhemmaksi.
Nyt on uusi parisuhde, mukelo on monta vuotta vanhempi ja olen edelleen hyvin epäileväinen suhteen kestävyydestä vaikka uusi mies on ihan eri luokkaa kuin kukaan entinen heila ja on täysillä mukana myös lapsen kasvatuksessa. Emme ole edes harkinneet lasten hankkimista, ei ole ajankohtaista eikä tarpeellistakaan semmoinen. Mutta ajatuskin jännittää, käyköhän samalla lailla kuin viimeksi jos uusi vauva ilmoittaa tulostaan.
Että ainakaan minun tapauksessani vauva ei tosiaan lujittanut parisuhdetta, vaikka auttoikin luomaan sellaisen. Olisiko tilanne ollut eri mikäli exä olisi ollut lapseni biologinen isä, en tiedä, mutta olen onnellinen ettei ole!