Kaksikielisen lapsen äitinä kielten oppimiseen liittyvät aiheet kiinnostavat paljon. Alusta asti minä olen puhunut lapsemme kanssa suomea ja mieheni islantia. Sinnikäs oman äidinkielen käyttäminen kannatti: nelivuotias osaa nyt molempia kieliä yhtä hyvin ja vaihtaa silmänräpäyksessä islannista suomeen tai toisinpäin tilanteen mukaan. En tajua, miten se esimerkiksi osaa käyttää suomalaisia ja islantialisia sijamuotoja sekoittamatta niitä toisiinsa. Mutta niin se vaan tekee. Koska en tullut kirjoittaneeksi muistiin, milloin lapsi aloitti puhumisen, olen jo totaalisesti unohtanut, milloin se tapahtui. Sen muistan, että emme koskaan pistäneet merkille, että lapsi olisi alkanut pistää sanoja peräkkäin huomattavasti myöhemmin kuin muut (yksikieliset) ikäisensä.
Haastattelin Vuoden mutsi 2 -kirjaan kaksikielisten lasten kielenkehitystä tutkinutta Sirje Hassista. Tämän on varmasti moni kuullut aikaisemminkin: Jos on omaksunut lapsesta asti useamman kuin yhden kielen, on uusien kielien oppiminen aikuisena helpompaa kuin yksikielisillä. Noin keskimäärin.
Uusi oli sen sijaan se havainto, että kaksi- tai monikielisiksi kasvaneet lapset eivät välttämättä lainkaan loista kieltenopinnoissa koulussa, vaikka pystyisivätkin omaksumaan nopeasti kieliä. Monikieliset ovat tottuneet oppimaan kieliä omaksumalla ja käyttämällä niitä, eivät tankkaamalla kielioppisääntöjä ja sanalistoja tai osallistumalla teennäisiin "My names is James. I live in Montreal. I play ice-hockey. What is your name" -keskusteluihin.
Olen itse yksikielinen ja huomannut, että opin parhaiten kieliä sillä peruskoulukaavalla: tankkaamalla sanalistoja ja kielioppia. Kovasti kyllä yritin sitä toista tapaa. Kokeilin kolmekymppisenä oppia islannin kielen omaksumalla. Luin, kuuntelin ja yritin ahkerasti osallistua keskusteluihin pienellä sanavarastollani. Yritin olla sinnikäs, mutta se ei auttanut. Opin leipomoislantia, mutta pidemmälle en päässyt. Osasin siis ostaa viinerin muutaman sanan ja etusormen osoitusvoimalla, mutta en tarkemmin sanallisesti selittää, millaisen viinerin. Tunsin itseni ihan vajakiksi, koska en osannut ottaa osaa keskusteluihin, tai koska en tiennyt, mikä on päivän pääuutisaihe. Niinpä istahdin pulpetin ääreen kolmeksi vuodeksi. Suoritettuani islanninopinnot yliopistossa - opinnoista noin 40 % kielioppia - opin kielen todella hyvin.
No mistä tämä kertoo? Siitä, että opimme kieliä eri tavoin. Mutta onkohan siinä eroa, miten yksikieliset ja monikieliset oppivat uusia kieliä. Olisi kiinnostavaa kuulla teiltä kaksikielisiltä aikuisilta: Oliko teidän helppoa oppia uusia kieliä? Olitteko te hikareita kieliaineissa vai opitteko uuden kielen käytännön kautta?
PS. Mauri Kunnakselta (Otava) ilmestyi viime vuonna Hullunkurinen sanakirja eli englanninsanakirja lapsille. Ei-niin-vakava-enkunkirja englantia opiskelevalle eskarilaiselle ja alakoululaiselle. Suomalainen.com:sssa hinta 20 euroa
*.
*) affiliate-linkki
 |
| Kuva: Björgvin Hilmarsson. |
Uusi oli sen sijaan se havainto, että kaksi- tai monikielisiksi kasvaneet lapset eivät välttämättä lainkaan loista kieltenopinnoissa koulussa, vaikka pystyisivätkin omaksumaan nopeasti kieliä. Monikieliset ovat tottuneet oppimaan kieliä omaksumalla ja käyttämällä niitä, eivät tankkaamalla kielioppisääntöjä ja sanalistoja tai osallistumalla teennäisiin "My names is James. I live in Montreal. I play ice-hockey. What is your name" -keskusteluihin.
Olen itse yksikielinen ja huomannut, että opin parhaiten kieliä sillä peruskoulukaavalla: tankkaamalla sanalistoja ja kielioppia. Kovasti kyllä yritin sitä toista tapaa. Kokeilin kolmekymppisenä oppia islannin kielen omaksumalla. Luin, kuuntelin ja yritin ahkerasti osallistua keskusteluihin pienellä sanavarastollani. Yritin olla sinnikäs, mutta se ei auttanut. Opin leipomoislantia, mutta pidemmälle en päässyt. Osasin siis ostaa viinerin muutaman sanan ja etusormen osoitusvoimalla, mutta en tarkemmin sanallisesti selittää, millaisen viinerin. Tunsin itseni ihan vajakiksi, koska en osannut ottaa osaa keskusteluihin, tai koska en tiennyt, mikä on päivän pääuutisaihe. Niinpä istahdin pulpetin ääreen kolmeksi vuodeksi. Suoritettuani islanninopinnot yliopistossa - opinnoista noin 40 % kielioppia - opin kielen todella hyvin.
No mistä tämä kertoo? Siitä, että opimme kieliä eri tavoin. Mutta onkohan siinä eroa, miten yksikieliset ja monikieliset oppivat uusia kieliä. Olisi kiinnostavaa kuulla teiltä kaksikielisiltä aikuisilta: Oliko teidän helppoa oppia uusia kieliä? Olitteko te hikareita kieliaineissa vai opitteko uuden kielen käytännön kautta?
 |
| Kuva: Otava. |
*.*) affiliate-linkki
Täällä yksi lapsuudesta asti kolmikielinen ja kyllä, allekirjoitan täysin tuon ajatuksen kielten oppimisen vaikeudesta koulussa. Yritin kouluaikana useasti oppia uusia kieliä. Edistymiseni oli aina hidasta ja karikkoista. Motivaatio tippui viimeistään silloin, kun opettajat rupesivat ihmettelemään ääneen "miksi opin niin huonosti, vaikka osaan muita kieliä". Täydellisyyteen pyrkivänä kympin tyttönä päädyin lopputulokseen, että kielipääni oli hävinnyt mystisesti seitsemän ikävuoden paikkeilla. Olen tietyllä tapaa ajatellut näin tähän päivään saakka ja vältellyt uusien kielten opettelua aikuisiällä. Tämä kirjoitus antoi jonkinlaisen synninpäästön. Huh! Ehkä minä joskus kuitenkin opin sitä saksaa...
VastaaPoistaKerrassaan mahtavaa, jos tästä tekstistä oli hyötyä :) Voihan muuten olla - ja toivottavasti onkin - että kieltenopetuskin on muuttunut kouluissa sitten oman peruskoulun. En tosiaan tiedä, tankataanko sanalistoja enää...
PoistaEli monikielisyys ei vaikuttaisi itselle luontaiseen kielen oppimisen tapaan? Musta tää kuulostaisi järkeenkäyvältä, mielenkiinnolla kyllä odotan, miten omat kaksikieliset lapset tulee oppimaan muita kieliä. Esikoinen on vähän aloittanut englantia koulussa, mutta vaikea vielä sanoa, miten tai millä tyylillä se sitä oppii.
VastaaPoistaMä olen itse todennut oppivani parhaiten, kun on se peruskieliopin ja sanaston pohja, jota sitten pääsee vahvistamaan ja kartuttamaan käytännössä, lukemalla, kuuntelemalla ja puhumalla. Mutta aikuisena on kyllä ylipäätään niin paljon vaikeampi oppia, mä olen kahden uuden kielen alkeet opetellut kovalla työllä, ja sitten kadottanut ne täysin parissa vuodessa, kun en ole käyttänyt.
Näin mä ymmärsin, että kun on omaksunut useampia kieliä lapsena, omaksuminen on helppoa jatkossakin. Kouluissa on - ainakin omana peruskouluaikana - painotettu arvosanoja annettaessa kielioppitehtäviä, sanakokeita jne. Mä itse olen oppinut kielet sillä samalla tyylillä - enkku, espanja ja islanti - tankkaamalla kielioppia, toistamalla keskusteluja mallista ja lukemalla tekstejä. Aika perinteinen tyyppi, siis :)
PoistaMä näkisin asian ehkä niin, että kaikki lapset voivat oppia kieliä helposti omaksumalla arjessa. Jossain vaiheessa tämä omaksumiskyky häviää (tai ainakin heikkenee huomattavasti) ja kielen oppimiseen tarvitaan tietynlaista "kielipäätä". Ihmisten kielipäät eli taipumukset kielen oppimiseen ovat kuitenkin erilaiset ja voi hyvin olla, että omaksumisiässä kolme kieltä sujuiksi oppinut onkin enemmän matemaattinen kuin kieliä oppiva tyyppi. Samanlainen hankalasti kieliä oppiva kuin viereisessä pulpetissa istuva yksikielisessä perheessä kasvanut lapsi. Toivottavasti joku tajusi :) Mä en siis ole äitiyden, kasvatuksen, kielentutkimuksen tai lastenpsykologian asiantuntija, mutta tällä tavalla olen joskus itselleni järkeillyt :D
PoistaEn ole kaksikielinen, mutta aloitin nelivuotiaana kielikylpypäiväkodin, jossa siis puhuttiin pelkästään englantia, tämän lisäksi kävin alakoulun samoin täysin englanninkielisenä ja allekirjoitan täysin tuon kielen omaksumisen. Päiväkotiin mennessäni en osannut englantia yhtään. Siinä sitä kuitenkin nopeasti oppi, kun opetuskielenä oli englanti, ja opet puhuivat vain sitä. (Siinä määrin että kerran itkiessäni säikähdin entistä enemmän kun yksi opettaja kysyikin lopulta suomeksi että mikä on hätänä. Vaikka kyseinen ope oli ihan suomalainen niin en pienenä lapsena jotenkin tajunnut että osaa myös suomea, kun meille aina puhui englantia). Leikkikielenä taisi lasten kesken usein olla suomi, mutta muuten toiminta tapahtui englanniksi ja ns. yhteisissä jutuissa kai velvoitettiin puhumaan myös keskenämme englantia. Onneksi äitini vielä tuki tätä kieleni kehitystä ostamalla siitä lähin kaikki videot englanniksi.
VastaaPoistaAla-asteella sitten jossain loppuvaiheessa kai jotain kielioppiasioitakin kävimme. En kyllä ole ihan varma että miten hyvin monikaan meistä jutun jujua tajusi, meille kun perusjutut tulivat niin automaattisesti. Mutta koko ala-asteen vanhemmat myös kannustivat lukemaan englanniksi ja vielä nykyäänkin tartun mieluummin englannin- kuin suomenkieliseen kirjaan.
Yläasteella olinkin sitten vähän hankalampaa. Muut tahkosivat itselle automaattisia juttuja, mutta sitten taas kokeissa vaadittiin juuri sitä kappaleessa ollutta sanaa tms. Esimerkiksi ristikoita ja käännöslauseita vihasin. Saatoin keksiä ristikkoon synonyymin, joka ei sitten tietysti käynytkään. Kääntäminen on edelleen hankalaa, koska en ole opetellut kieltä kääntämisen kautta. Tuskastelin siis niidenkin lauseiden kanssa, kun kielikorva sanoi että näin kuulostaisi fiksulta, mutta pitäisikö kuitenkin kääntää enemmän sananmukaisesti. Olin siis luokkamme "paras" oppilas englannissa, mutta en kuitenkaan yleensä saanut kymppejä kokeista, koska niissä vaadittiin juuri tuota kappaleen osaamista. Ei juuri innostanut opiskella sanoja sanalistoina kun periaatteessa osasi ne jo kaikki.
Lukiossa onneksi muukin porukka alkoi olemaan jo niin osaavaa, että naurettavan lapsellisia tehtäviä ei ollut. Kielioppim oli kuitenkin "hankalaa", koska vaikka muuten olisi tullut automaattisesti niin sitten kun asioita rupesi varta vasten miettimään, niin tuli ongelmat. Onneksi opettajat aina tajusivat että kuitenkin osaan kieltä (näkyi mm. kirjotelmissa), joten kymppejä sieltä napsahteli.
Mutta edelleen, ymmärrän kyllä täysin englantia ja osaan sitä sujuvasti puhua ja kirjoittaa. Silti kääntäminen on yhtä tuskaa. Kaverit aina ihmettelee kun en osaa vastata. Mutta kun ymmärrän esim. sanan varsin hyvin itse englanniksi, kuitenkaan en vaan millään keksi sille suomenkielistä vastinetta, pienenä kun ei tarvinnut kun osaan tavallana "ajatella" englanniksi.
Tuosta muiden kielten oppimisesta. Minulla eniten junnaa siinä oma laiskuus. Olen sitä mieltä että jos vaan jaksaisin, voisin olla kielellisesti lahjakaskin. Ymmärrän kielten "toimintaa" ja esimerkiksi kun olen lukenut ranskaa, se on minusta jokseenkin looginen kieli. Tai olisi, jos jaksaisin päntätä :D Mut ongelmana tuossa kaksikielisten ja "kaksikielisten" niinkuin itse olen kieltenoppimisessa varmaan juuri on se että kun aiemmat kielet ovat molemmat kehittyneet automaattisesti jo niin hyviksi että ajatellakin voi sillä kielellä, niin on hankala hahmottaa kun niitä uusia kieliä on pakko aloittaa kääntämällä.
Hupsista, tulipas romaani... Pahoittelut! :D
PoistaSiis ihan sairaan mielenkiintoista, kiitos siis pitkästä kommentistasi!!
PoistaOma 1,5- vuotias on tulevaisuuden kaksikielinen, ehkä jopa kolmi, kun kotonamme puhutaan äidin- ja isänkielien lisäksi englantiakin. Nyt on alkanut kuulumaan sanoja molemmilla kielillä ja ihan viime aikoina olen huomannut tytön alkavan käyttää isän tai äidin kieltä juurikin niin, että äidille suomea ja isälle turkkia. Hauskaa seurata kielten kehitystä! :) Itse puhun sujuvaa englantia, minkä opin Au pair aikoinani Englannissa. Koulussa selvisin nipin napin luokaltani englannin arvosanoissa. Yksittäisten sanojen tankkaus ja kieliopit ei uponneet. Ruotsin suhteen peruskoulu meni vähän paremmin, mutta senkin kielen perustaidot opin asumalla peruskoulun jälkeen vuoden Ruotsissa. Lukion selvitin ruotsinkielen osalta niillä Ruotsissa opituilla taidoilla.
VastaaPoistaNäiden kokemuksien pohjalta voisin sanoa, että opin ja omaksun parhaiten kuulemalla ja puhumalla. Tosin mieheni kieltä turkkia en sitten kuitenkaan oppinut vuoden Turkissa asumisen aikana, joten ehkä kuitenkin ne perustiedot sieltä koulun penkiltä ovat tulleet tarpeeseen ruotsia ja englantia oppiessa.
Vuosi on myös aika lyhyt aika? Tai onhan se varmasti kiinni monesta asiasta, kuinka nopeasti kielen oppii, mutta muistan itse, että esim. espanjaa opiskellessani vasta 1,5 vuotta maassa asuttuani aloin saada varmuutta puhumiseen. Sama juttu islannin kielen kanssa; taisi mennä 2-3 vuotta maahan muuttamisesta ennen kuin aloin oppia kieltä kunnolla.
PoistaOlen kaksikielinen ja pitänyt kielten oppimista omaksumalla aina helpompana kuin pänttäämällä opettelua. Niinpä enkun opinnot sujuivat kuin leikki, kun kieltä vain imi telkkarista. Ruotsi ja saksa eivät uponneet. Sen sijaan aikuisena pirun hankala kieli (tshekki) oli lopulta helppo oppia, kun tajusin että pitää vaan lukea ja kuunnella tosi paljon, niin osaan korvakuulolta taivutukset oikein. Kieltä myös pitää uskaltaa käyttää, eli pelkkä tieto oikeista muodoista voi joskus olla pänttääjäoppijalle avainkysymys ja pelko virheistä lamauttaa...
VastaaPoistaKiinnostavaa!
PoistaTäällä toinen täysin kaksikielinen. 1-vuotiaana käänsin sujuvasti suomesta ruotsiksi, jos juttelin esim äidin kanssa suomeksi, ja isä tuli kysymään jotain, vaihtui kieli lennosta ruotsiksi. Miehen kanssa puhumme myös englantia keskenämme. Minä omaksun kieliä helpommin, kun kieliopin kautta. En tänä päivänäkään osaa suomen, saatikka ruotsinkielen kielioppia kunnolla, kun me kaksikieliset saimme heti ekalla vieraan kielen tunnilla istua sen kielinen kirja kädessä luokan takaosassa kun muut pänttäsivät kielioppia. Enkä ole mielestäni missään muualla kun koulun kokeissa sitä tarvinnutkaan (lähinnä äikänkokeissa, ja nekin meni penkin alle) koska kuulen päässäni sen oikean taivutusmuodon nopeammin kun millä selvitän sen kieliopin perusteella.
VastaaPoistaUusien kielien opiskelu on välillä ollut hankalampaa, välillä helpompaa, yhteistä on ollut tuon kieliopin täydellinen sisäistämättömyys kohdallani. Ei vaan mene jakeluun. Olenkin aina ollut sitä mieltä että uusia kieliä oppii parhaiten puhumalla ja niitä käyttämällä. Olen opiskellut italiaa, saksaa ja ranskaa, ja ainoastaan italia pysyy päässä, sen takia että olen päässyt sitä hienoisesti käyttämään, ja uskaltanut käyttää sitä. Ranskaa ymmärrän jos saan tarpeeksi kauan sitä kuunnella, mutta en muista sanoja tarpeeksi että saisin sitä puhuttua. Norja sujuu. Ja jännästi myös viittomakieli, koska sitä on pakko käyttää käsillä ja ilmeillä, ja ne iskostuu lähinnä lihasmuistiin.
Lapsistani 4v laulaa lauluja englanniksi sujuvasti ja puhuu 2 kieltä. 2-vuotias vaihtaa myös sujuvasti suomen ja ruotsin välillä, ja kertoo samat asiat molemmilla kielillä meille vanhemmille, että varmasti ymmärrämme molemmat. Tulee olemaan mielenkiintoista seurata poikien kieltenopettelua koulussa, tulevatko minuun joka kuulee sanat ja lauseet oikein, vai isäänsä joka on oppinut kielet kieliopin kautta, ja kuinka nämä geenit vaikuttavat heidän opiskeluun :)
Minäkin ihan täpinöissäni odotan, miten lapsi mahtaa innostua uusista kielistä ja oppia niitä.
PoistaMe ollaan juuri muutettu ruotsinkieliselle alueelle 2 ja 5 -vuotiaitten kanssa. Olemme täysin suomenkielinen perhe. Nyt ollaan oltu neljä kuukautta ja pojat ymmärtävät sujuvasti ruotsia, nuorempi ei puhu kumpaakaan kieltä, sanoja tulee kyllä. On hauska huomata miten noinkin pieni lapsi noinkin vähällä harjoittelulla osaa yhdistää kielen ja paikan. Joskus saattaa sanoa jonkin sanan ruotsiksi kotona ja hämmästyy, jos hänelle vastataan ruotsilla. Ihan kuin hoksaisi, että noihan osaa kanssa sitä päiväkotikieltä :) Vanhemmalla onkin hiukan hankalampaa, kun on perfektionistiluonne, mutta pk ryhmässä on muutamia suomenkieltä toisena kielenä puhuvaa lasta niin sopeutumine on ollut ihan ok. Hauskaa on huomata miten ruotsinkieliset lapset osaavat jo hiukan suomen sanoja, vaikka asia piti olla toisin päin. Kyllähän hänkin jo osaa paljon, mutta nyt saakin ruotsin "tunteja" pk:ssa kolme kertaa viikossa. Hänestä homma on ihan sairaan kivaa, saa olla vähän niinkun koulussa.
VastaaPoistaOma ruotsi onkin sitten ihan eri juttu. Täytyy kyllä sanoa että ei ole niin vaikeaa kuin alussa luulin. Tosin minulla ruotsin kielioppi on aika jämäkässä selkärangassa, kiitos lukion ruotsin opettajan. Ja täytyy myöntää, että kyllähän siitä on iso apu ollut. On helpompaa omaksua eri taivutuksia ja sanontoja, kun tietää niiden alkuperän. Ja sanojen tajuaminen, kun niistä puhekielessä käytetään murresanoja tai lyhenteitä. Esim fungera=funka. Mutta kyllä silti v*taa olla se daiju, joka ei kahvipöydässä vaan tajuu. Tai vastaa ihan eri kysymykseen mitä kysyttiin ja sitten kaikki kattelee silleen kysyvästi eikä kukaan sano ääneen mitään.
Te, joilla on kaksikielisiä lapsia, miten olette saaneet suomen tasavertaiseksi kieleksi lapselle? Ovatko kielet yhtä sujuvia? Me asumme mieheni kotimaassa ja kotikielemme, kuten lapsen tuleva tarha- ja koulukielikin, on mieheni äidinkieli. Sukulaiset täällä puhuvat luonnollisesti myös mieheni äidinkieltä, joten suomea lapsi kuulee vain minulta ja olen jo nyt lapsen ollessa vasta muutamia kuukausia vanha kehittänyt stressiä siitä, etten yksin en pysty kieltä hänelle opettamaan sujuvaksi.
VastaaPoistaMoi anonyymi, mulla sama tilanne (asun saksassa). Tytär nyt 2,5-vuotias ja hyvin on oppinut molemmat kielet, vaikka kuulee ruotsia vain minulta. Niin, minä olen siis itse 2-kielinen (suomi-ruotsi) ja valinnut oman vahvemman kieleni ruotsin lapsen ja minun yhteiseksi kieleksi.
VastaaPoistaVastatakseni alkuperäiseen kysymykseen: minä opin ehdottomasti kieliä omaksuen. Englannin opin lapsena telkkarista, espanjan ja saksan lehtiä lukemalla sanakirja kourassa ja ihmisiä kuuntelemalla ja imitoimalla. Kielioppia olen aina vihannut koska matikkapääni on huono ja kielioppi muistuttaa mielestäni liikaa matikkaa.
Oma ongelmani nyt on miten opettaa tyttärelle suomea. Vaaria nähdään liian harvoin ja Skypessäkin vain kerran viikossa. Toivon että Suomeen vielä muutetaan takaisin ja koulussa tytär sitten oppii.