Vuoden Mutsi jää nyt kesälomalle, mutta hyvästä syystä. Kuten jo uhkasimme, toteutamme Satun kanssa Vuoden Mutsin jatko-osan. Palautteen perusteella totesimme yksimielisesti, että vertaistuen jakaminen on hinnatonta. Mikän ei voita sitä fiilistä, kun joku kanssamutsi ilahtuu, ettei ole kummallisten, epäsovinnaisten tai synkkienkään ajatustensa kanssa yksin.
Ja vertaistukea tarvitaan vauvavuoden jälkeenkin. Taaperon kanssa alkaa nimittäin ihan uudenlainen periodi, jossa riittää hämmästeltävää ja kummasteltavaa perheenjäsenien lisäksi myös naapureille, päivähoitajille, isovanhemmille ja työnantajalle. Alle kouluikäisen äitinä elämä on ihan eri tavalla absurdia.
Kirjan sisältösuunnittelu on jo aloitettu. Asiaa tulee perusjutuista: ruokailusta, nukkumisesta, pukemisesta, pottatreeneistä, harrastuksista, päivähoidosta - ja kaikkien näiden uhmaamisesta - samalla konseptilla kokemuksia ja vinkkejä yhdistellen, omien kokemuksien tallentamista unohtamatta. Filosofointia on luvassa myös vanhemmuudesta, kasvatuksesta, työelämästä ja suomalais-islantilaisista kulttuurieroista. Ja lapsiperhearki tarjoilee koko ajan lisää aiheita.
Koska meitä on edelleen vain kaksi ja äitejä (ja sitä kautta äitiyskokemuksia) on joku biljoona niin pyydämme jeesiä! Kerro, millainen taapero teille muutti vauvavuoden jälkeen? Millaisia uhmaselkkauksia lyhyt tyyppi järjesti? Mikä oli taaperovaiheessa parasta? Missä asiassa olisit kaivannut tukea? Huom! Parhaita paloja poimimme kirjaan, joten kirjoita nimimerkillä, jos haluat itsesi (ja mahdollisen blogisi) mainittavan!
Lisäksi kaikki kommentoijat skabaavat kirjapalkinnosta - arvaatte mikä opus on kyseessä. Valinta suoritetaan random.orgin kautta elokuussa.
Superhyvää kesää, mutsit! Elokuussa kuullaan taas.
Ja vertaistukea tarvitaan vauvavuoden jälkeenkin. Taaperon kanssa alkaa nimittäin ihan uudenlainen periodi, jossa riittää hämmästeltävää ja kummasteltavaa perheenjäsenien lisäksi myös naapureille, päivähoitajille, isovanhemmille ja työnantajalle. Alle kouluikäisen äitinä elämä on ihan eri tavalla absurdia.
Koska meitä on edelleen vain kaksi ja äitejä (ja sitä kautta äitiyskokemuksia) on joku biljoona niin pyydämme jeesiä! Kerro, millainen taapero teille muutti vauvavuoden jälkeen? Millaisia uhmaselkkauksia lyhyt tyyppi järjesti? Mikä oli taaperovaiheessa parasta? Missä asiassa olisit kaivannut tukea? Huom! Parhaita paloja poimimme kirjaan, joten kirjoita nimimerkillä, jos haluat itsesi (ja mahdollisen blogisi) mainittavan!
Lisäksi kaikki kommentoijat skabaavat kirjapalkinnosta - arvaatte mikä opus on kyseessä. Valinta suoritetaan random.orgin kautta elokuussa.
Superhyvää kesää, mutsit! Elokuussa kuullaan taas.
Hei jee, ihanaa!!!
VastaaPoistaSisukko
huippua! ykkösosa loppuikin ihan liian nopeasti. ;)
VastaaPoistahyvää kesää myös teille molemmille!
-miuku
UUUUU Tätä odotetaan todella! Aion ostaa esikoistaan odottavalle ystävälleni Vuoden Mutsi -kirjan babyshower-lahjaksi, niin mahtava opus kyseessä! ;)
VastaaPoista- Jonde
Minun äitiyteni ehdottomia huippuhetkiä oli se kerta, kun päätin päästä hieman helpommalla, ja vein kaksi lastani syömään Heseen kauppareissun päätteeksi. (Joo, tiedän, mutta silti meillä puolitoistavuotias syö hampurilaista silloin tällöin, ja kolmevuotias vielä useammin.)
VastaaPoistaEsikoinen suuttui, kun korissa ei ollutkaan miellyttävää muovikrääsää lastenaterian kylkiäisiksi. Oloa sentään kohensi hieman lelun sijasta saatu jäätelö. Kaikenlaisten säätämisten jälkeen päästiin pöytään ruokinemme.
Kolmevuotias repi pelivehkeensä ja ilmoitti mielipiteensä tarpeettoman kovaan ääneen, kun maustepussi repesi väärin. Sitten se hiivatin mauste levisi ranskisten päälle eikä viereen, kuten hän oli suunnitellut. Vaihdoin uhmiksen potut omiini. Neito kompastui matkalla hakemaan uutta maustepussia, ja siitä tuli kova itku ja hammastenkiristys. Päästyään pöytään, uusi mauste ei ripottunut pussista ulos halutulla tavalla, joten show oli valmis. Lapsi huusi jo tosi kovaa. Sitten kun hampurilainen ei ollut järjestyksessä, ylempi sämpylä kävi **ttuilemaan ja sormissa oli majoneesia, oli huuto jo aivan järkyttävä. Mehupillin muovikuori ei auennut h-e-t-i, joten koko pilli+mehu lensi lattialle.
Naapuripöydän täti yritti tulla avukseni juttelemalla mukavia, siitäkös muksu hermostui, ja nakkasi tädin toppatakille minun limuni. Neitonen huusi ja kirkui aivan hurjana, potki pöytää ja paiskoi kaikkea minkä sai käsiinsä. Kokosin kaiken zeniläisen tyyneyden rippeeni ja sain tilanteen kutakuinkin hallintaan (=huudon ja riehumisen puolittumaan), huomaan että juniori syöttötuolissaan on värittänyt lähitienoot ketsupilla, lappanut omat ranskikset ja minun majoneesini haalarinsa sisään ja kaatanut maidon perään. Hampurilainen oli lattialla.
Eräs asiakkaani on joskus osuvasti sanonut: "Jokaisella vanhemmalla on silloin tällöin oikeus *onneksi se ei ole minun* -tunteeseen."
Meidän perhe tarjosi sillä kertaa.
Todellakin, odotan vertaistukea kirjanne muodossa. Parhaimmat naurut tulee siitä, kun usein kertomukset ovat kamaluudessaan niin viiltävän tosia :D
Oi.. hyvä.. jumala. Kiitän. Ja lisään kirjaan luvun, jossa käydään kiinalaisessa ravintolassa.
PoistaJes, kiva kuulla :)
VastaaPoistaMeidän molemmista vauvoista kuoriutui ihan tolkkuja ihmisen alkuja, vaikka välillä muuttuvatkin aivan kamaliksi ;) En ole vielä löytänyt sitä katkaisijaa, jota painamalla raivotar muuttuisi takaisin lapseksi samalla nopeudella kuin lapsesta tulee raivotar. Sitä etsiessä...
Olen kuullut, että ihminen on väkivaltaisimmillaan kaksivuotiaana. Miksi ei kaksikuisena kun voimat ja korodinaatio ovat vielä onnettomat?? Tai kymmenvuotiaana, kun sillä olisi tunneskaalassa sosiaalinen häpeä.
PoistaOlen huomannut tämän: lapsi lyö välillä hammasharjalla silmään, välillä haarukalla kämmenselkään. Päiväkodissa ipanan samanikäiset kollegat läpsivät mua perseelle. Mitävit mää sanon.
PoistaUhmaikä ei muuten ole mikään lukion psykologian kirjan mainitsema pieni aikajakso, jonka lapsi käy läpi ollessaan noin kolmevuotias. Taaperon mutsina sai nopeasti havaita, että jokaiselle ikävuodelle oli oma uhmaikänsä. Yksivuotiaana tuli eka uhma, joka aaltoili ihan jees-yhtä helvettiä –akselilla saavuttaen taas oman huippunsa noin suurinpiirtein kaks vee synttäreiden tienoolla. Ja edelleen jatkuen aaltoillen, parempien päivien ja huonompien viikkojen muodossa. Esikoinen on nyt suurinpiirtein viisivuotias ja virallinen uhmaikä on kai ohi – tiedä nyt sitten, millä nimellä kutsutaan tuon ikäisen huuto-raivo-kohtauksia. Kyllä, vieläkin niitä tulee. Kun pitää pukea päälle, kun pitää lähteä ulos, kun pitää tulla sisälle, kun pitää mennä syömään, mennä vessaan, mennä kauppaan… Kiukkua, ”en tahdo, ei kiinnosta, tylsää”, silmien muljauttelua, niskojen nakkelua. Siis ihan mitä vaan. Mitäs tuo on, jos ei uhmaa?
VastaaPoistaTaaperolla uhma on toki vielä hiukan haasteellisempaa, johtuen ymmärryksen tasosta. Tai siis siitä, ettei ymmärrystä ole. Kaksivuotiaalle on ihan turha yrittää selittää ymmärtäväiseen sävyyn, miksei juuri nyt voida ostaa kaupasta sitä kolmensadan euron legoviritelmää tai kilon suklaarasiaa. Selkeämmin toimii napakka EI ja tarvittaessa niska-perse-ote ulkoistuen samalla kaupan ovista ripeän puolijuoksun tahdissa. Meillä ainakin ”voi kulta-pieni kun ei meillä ole rahaa ja olet vielä liian pieni ja se on nii epäterveellistä” –lepertely sai aikaan kahta hirveämmän karjuntakohtauksen. Ja muista kun kannat naama punaisenkirjavana kirkuvaa kersaa olallasi ulos, että antaa toisten tuijottaa. Helpompi se on nyt kantaa sitä penskaa, kuin sitten kun se on kuusivuotias.
Ehdottomasti parasta taaperon kanssa on puhumaan oppiminen. Okei, onhan se vaipoista eroon pääseminenkin oikeasti ihan superia, melkein tekisi mieli järkätä kunnon bileet asian johdosta. Siinä sitä värkättäisiin kutsukortteja juhliin otsikolla ”iso poika pysyi kuivana koko kauppareissun ja kakkakin tuli pottaa – ja en tarkoita nyt sitä av(i)omiestä”… Nojoo, mutta puhuminen. Se avaa oikeasti sen kommunikaatioväylän lapsen ja maailman välillä. Ennenkun taapero puhuu, voit vain arvailla ymmärtääkö se mitä yrität sille selittää. Sitten kun se oppii vastaamaan – hei vau! Pikkuhiljaa kakaran mielimaailma avautuu. Eri asia on, haluaako sitä enää sitten nähdä. Tai kuulla. Nimittäin kun se penska oppii puhumaan, se ei enää hiljene. Sitten alkaa loputtomat kyselyt, mikä-miksi-milloin-kuka…ohhoijakkaa. Mutta hei, nyt se pystyy kertomaan edes jotenkuten, mikä hatuttaa ja miksi. Se on paljon se.
Mulla on kesken uhmakirja! Aion avautua tästä sitten *tiedon* kanssa. ;) Ja mä oon samaa mieltä tosta puhumisesta, tosin kukaan ei kertonut että ekat kolme vuotta homma on aika dadaa. :)
PoistaTuo uhmasta seuraavaan on mullekin tuttua. Ja valitettavasti ne vaan pahenee. Nyt esikoinen täyttää 10 vuotta ja ylivoimaisesti pahimmat tempaukset on olleet tänä keväänä. Tai siis neiti on aika ajoin taantunut sinne kaksivuotiaan tasolle, mutta tilanne on hieman eri kun kyseessä on 130 cm/30 kg esiteini kuin 86 cm/10 kg taapero.
PoistaSe unohtui sanoa, että lohtua pahimpiin hetkiin kuitenkin edelleen tuo se tieto, että "väliaikaista kaikki on vaan". Ja hankalia kausia seuraa niitä helpompia kausia, joita osaakin sitten erityisen hankalan kauden jälkeen arvostaa.
PoistaOUJEE jatko-osa! Tänne tänne tänne! Tai taaperon sanoin "annaannaannaannanyyääääähhhhh".
VastaaPoistaMulle myös oli ihana uutinen tämä uhmaiän jatkuva olemassaolo. Taistelin sitä vastaan aikani, ajatellen että lapseni on vain ehkä voimakastahtoinen, tekee hampaita tai vain harvinaisen vittumainen tapaus. Ymmärsin, että uhma voi alkaa jo 14kk ikäisenä vasta silloin, kun pitelin hiekkalaatikon reunalla topattua ihmiskaarta, joka huusi suoraa huutoa. Hänen ylhäisyytensä ei arvostanut sitä slaavilaista melankoliaa, jonka ansiosta maa jäätyy talvisin, eikä hiekkaa pystykään lapioida. Seurasin sitä turhautumista (joka oli vähän liian tuttua) ja katselin kun kiukku yltyi. Valo syttyi päässä: hurraa, se on sitten uhma alkanut.
Kun puhetta alkoi tulla enemmän, tuntuu että pahin kiukkukin laantui. Nyt sillä on ainakin useita tapoja kertoa mikä kaikki vituttaa. Ja niitähän riittää.
Mutta ehkä parasta tässä kaikessa on taaperon manipulointikyky. Kun nappaat sen vihulaisen kielletystä paikasta X ja siitä alkaa hirveä itku, joka yrittää sanoa "satutit mua". Paskanmarjat, sun herkkä sielu tässä vain kolhiintua. KAupassa todistin miten erästäki kannettiin juuri yllämainitulla niskaperäotteella, ja vekara huusi kovaan ääneen että kaikki varmasti kuuli "SATTUUU!!!". Onneksi sillä oli sellainen Vuoden Mutsi, joka ei hätkähtänyt vaan totesi tyynesti "no sori jos sattui mutta mun piti kantaa sut ulos kun et suostunut itse tulemaan". Ten points!
Pitäisi oikeasti jakaa jotain VM-mitaleita. Täytyy ottaa työn alle. :D
PoistaMeidan taapero kayttaa kans ahkeraan tota "sattuu kovvasti" ja kosteita koiransilmia peraan. Miten pysya aina se askel edella taaperon kanssa, joka kayttaa vuorokauden kaikki tunnit oppiakseen uusia temppuja. huoh.
PoistaJuuri tätä mä olen kaivannut! Taapero-osa!
VastaaPoistaOmalla kohdallani vauvavuosi meni -uskallan sanoa- hyvin. olin valmistautunut kaikkeen mahdolliseen ja kun meille ei tullutkaan koliikki- ym. ongelmavauvaa, olin hämmästynyt kaiken sujuvuudesta. Mutta entäs sen jälkeen?
Sillehän tuli oma tahto?! Sehän ei olekaan "helposti ohjailtavissa"! Enää ei riitäkään maito ja syli?! Neuvolassa tarjottiin ennen synnytystä vaikka mitä vanhempainvalmennusta ja ohjeita, neuvoja sekä vihkosia vauvan hoitoon. Vastasyntyneen kanssa siellä käytiin kuukauden välein ja aina neuvottiin lisää ja kerrottiin mitä kehityksessä on tulossa. Mutta sitten ne pirulaiset tiputtaa tyhjän päälle! Kun 1-v. kolahtaa mittariin sanotaan että seuraava neuvola on sitten puolen vuoden päästä ja muuten kohta ette käy enää kun vuoden välein. WHAT? Missä taaperovalmennus? Onnistuin pitämään vauvan hengissä ja se kasvoikin kiitettävästi, mutta miten siitä saa kasvatettua järkevän ihmisen?
Jotenkin sitä toivoisi että kaikkea ei tarvitsisi opetella kantapään kautta ja käyttää esikoista testinukkena, vaan että se esikoinenkin saisi selkeän ja säännöllisen kasvattajan joka oikeasti tietää mitä pitää tehdä. Mutta nämä on kortit, tällä hetkellä mennään "testaa ja totea"-menetelmällä, ja toivotaan että edes se seuraava saa paremman jaon.
-Kape
Haha, tää kolahti: esikoinen-parka. Toisaalta olen helpottunut että hoidin mahdolliset traumat kehiin vain yhdelle...
PoistaTaaperon kanssa tulee eteen ah niin mielenkiintoisia hetkiä eikä vähiten haastavimpia ovat kohtaamiset sidosryhmien kanssa.
VastaaPoistaEnnen sidosryhmiä olivat isi,äiti,äitin tissi ja äitin toinen tissi mutta nyt:hiekkalaatikokaverit,leikkipuistokaverit,pihakaverit,tarhantädit,tarhakaverit,naapurit.. Kyllä me vielä hanskataan uhmiksen kanssa mutta nämä sidosryhmien ja taaperon väliset kohtaamiset.Argh. Olen toiminut järjestyspoliisina,sairaanhoitajana, vanginvartijana,rauhansovittelijana,mellakkapoliisina,palohenkilönä,mielenteryveyshoitajana (itselleni) ja ties mitä, kaikki yhden päivän aikana.
Tämä on..mielenkiintoista aikaa.Koskaan ei tiedä mitä tulee mutta se on varma että jotain tulee.
Minä kaipaisin ohjetta tai ihan kokonaista lukua tähän uuteen kirjaan aiheesta ULKOILU.
VastaaPoistaSuurimmat traumat sekä itselleni että lapselleni olen näet kehittänyt juuri em.aiheesta. Elän arvoylppömäisessä uskossa, että jokainen lapsi tarvitsee jokaisena päivä annoksen raikasta suomalaista ulkoilmaa kasvaakseen tervehenkiseksi kansalaiseksi.Yleensä klo 10-12 aamupäivisin.
Mutta entä jos lapsi leikkii tyytyväisenä,syö hyvin,nukkuu hienosti JA taivaalta tulee räntää/sohjoa/muuta sontaa? Onko pakko mennä ulos? Sisäinen arvoylppöni sanoo että on. Mieheni sanoo että ei-hän ei ymmärrä miksi ihmeessä pitäisi mennä töröttämään jäätyneen hiekkakasan viereen tönkkösuolatun kurahousukansalaisen kanssa, joka hädintuskin pääsee edes liikkeelle teceissään.
Kuka on oikeassa? Arvo vai Mieheni? Saako jäädä sisälle?
Jos lapsesi ei mene sisäpäivinä "ihan mahdottomiksi", ei ulkoilu ole välttämätöntä. Meidän muksut ovat sellaisia, että heitä nyt vain ei VOI pitää kokonaista vuorokautta kalustetuissa huoneissa, oli sää mikä hyvänsä. Ei sen ulkoilun tarvitse suunnata hiekkalaatikolle: kauppareissu jalkaisin (pienin rattaissa) ajaa saman asian.
PoistaMinulla oli helppo vauva ja ihan aidosti iki-ihana ensimmäinen vauvavuosi.Tokihan välillä väsytti, mutta pääasiassa olin ison osan ajasta ällöttävän onnellinen/kaikki sujui hyvin ja helposti.Mutta sitten ihana vauva muuttui ihan täysin. Hän kasvoi uhmaavaksi taaperoriiviöksi, jonka kanssa on ollut ihan käsittömättömän raskasta. Vahva tahto, iso ääni ja voimakas tapa reagoida asioihin teki meistä ne kaikista hurjimmin tilanteista karjuen poistuvat tyypit(lapsi karjuu ja äiti punastelee/rauhoittelee). Kiva, kun kirjoitatte kirjan:)! Mainitkaa/puhukaa siitä, että lapset raivoavat. Itsestä tuntui välillä, että meillä on kaikista hurjin taapero ikinä/olemme ainoita, jonka lapsi uhmaa voimalla.
VastaaPoistaJep jep, tultiin muutaman alle kouluikäisten lasten äitien kanssa 10 v. sitten siihen tulokseen, että ihmistaimi on perusluonteeltaan itsekäs, kärsimätön ja ahne... vanhempien tehtävä on sitten koulia (...taimi/koulia :D) lapsukaisesta "ihminen" joka pystyy toimimaan tässä yhteiskunnassa. Nyt murkkuikäisten poikien äitinä huomaan että tuota koulimista näköjään jatkuu ja jatkuu, huoh.
VastaaPoistaMeillä muuten kuopus mainitsi aina n. 3 vuotiaana, että sitten kun minusta tulee ihminen, niin... Ja vaikka kuinka koetettiin korjata, että sinä muuten oot jo ihminen, niin ei menny perille :) eli ihminen tarkotti aikuista.
Niin joo ja vielä jatkona edelliseen, niitä äitiyden tähtihetkiä tarjosi varsinkin kuopus, jolla oli suht järkyttävä uhmaikä 2 - 2 1/2 vuotiaana. Ajattelin joskus ihan oikeasti, että jos tästä hengissä/järjissään päästään ohi, niin hyvä... 2 vuotta vanhempi isoveli on niin tasainen luonne, että ei vastaavia spektaakkeleita järjestänyt.
PoistaKaikki - pukeminen, syöminen, ulkoilu, pesut jne. aiheutti hepulit ja monta kertaa päivässä sai painia pienen raivopään kanssa hikipäisään, ei kiva. Jos oli maitoa, halusi mehua ja toisinpäin, jos oltiin sisällä, halusi ulos ja toisinpäin jne jne.
Toisaalta mulla kävi sääliksi uhmailijaa, kun näki selvästi, että mopo lähti lapasesta eikä lapsukainen voinut itsekään enää kohtaukselle mitään. Sitten kun mukelon sai rauhoittumaan, hän niinkun "heräsi" siitä raivarista ja saattoi joskus ihan pyytää anteeksi. Silloin oli itselläkin monesti tippa linssissä, että näinkö tämä koville ottaa meillä kummallakin.
Nyt muistelot jo saattaa naurattaakin, mutta silloin ei naurattanut kun kantoi kaupasta toisessa kainalossa hikipäässä huutavaa, kiemurtelevaa 2-vuotiasta, työnsi rattaissa kauppakassia lumisohjossa ja koetti vielä saada 4-vuotiaan haahuilijan pysymään tahdissa kotia kohti, huh.
Kaikkein palkitsevinta on kyllä nähdä että siitäkin selvittiin ja nyt 13- ja 15- vuotiaat kossit on ihan täyspäisiä murrosikäisiä :) eli mitä sitten tapahtuukaan, siitä kuulette ensi kerralla!
Vaiheita tulee ja vaiheita menee, uhmia tulee ja tulee ja tulee.. Parasta kaikessa on se, että jälkikäteen mietittynä lapsikulta oli "silloin aikaisemmin" niin kiltti ja helppo ja muksaa seuraa. Jälkikäteen mietittynä nimenomaan siksi, että uusi vaihe on aina vähän vaikeampi kuin se edellinen, jollain tapaa ainakin. Ja siksikin sitä osaa nauttia uuden vauvan helppoudesta ja suloisuudesta ihan erilailla kuin esikoisen ollessa vauva ja pieni, tahdoton pallero.
VastaaPoistaLapset ovat parhaita virheitä joita olen koskaan tehnyt. Suloisimmat kyyneleet ja myöskin suolaisimmat kyyneleet vuodatan ja tulen vuodattamaan kahden pierunkuori-prinsessani vuoksi. Välillä kysyn itseltäni suureen ääneen että MIKSI?? ja vielä kaksin kappalein?? Ja sitten taas isosisko saa pienemmän nauraa kikattamaan ja kaikki tuntuu taas niin järkevältä ja suloiselta.
Sisaruudesta yleensä ja siitä, mitä on imettää vauvaa ja "hoidella" uhmaikäistä yhtäaikaa voisi saada aikas paljon tekstiä aikaiseksi. Itse olen ainakin oppinut huutamaan silmilläni ja viittomaan kovaäänisesti. Imetyshormoonit ovat myös koetelleet suhdettani esikoiseen. Kysymys "äiti, miks sua älsyttää" on saanut minut useasti itkun ja raivon partaalle..
Mutta valoa on tunnelin päässä. Esikoinen on 3japuoli ja uusi vauva puolivuotias ja kaikki asutaan vielä saman katon alla, isi-ihminen myös. Eka VuodenMutsi tuli luettua erittäin onnistuneella "vain meidän perhe"-matkalla Turkissa ja toivottavasti kakkososa ahmitaan myös jossain uima-altaan kupeella :)
t. TGIKesä
Ei hitsi! Onnea!! Tai siis, meitä lukijoitahan pitää tässä ihan onnitella! :)
VastaaPoistaHirveän vaikea sanoa että mikä on ollut yllättävintä taaperovaiheessa, kun monet asiat yllättää vielä tässä "vähän pienempi kuin koululainen" vaiheessa, kun tyyppi jo osaa yrittää vetää ties mistä naruista ja yrittää vedättää aikuisia kuus-nolla, siinä kuitenkaan onnistumatta. Eilen viimeksi tuli ihan "huippu" kommentti, kun illalla ennen nukkumaan menoa ihmettelin, että mitenkäs tätä huonetta ei ole siivottu, vaikka eilen sanoin että huomenna huone on siivottava, niin sälli vastasi että "Mutta äiti, sinähän menit töihin, niin ei minun tarvinnut siivota". Öö, minkä logiikan mukaan? Vaikka pakko myöntää, että tuo kommentti sai kyllä nauramaan sekä minut että lasten kanssa lomailevan isän :D
VastaaPoistaEhdottomasti ärsyttävintä on se, että joutuu kymmeniätuhansia (tai ainakin siltä tuntuu) jankkaamaan samoja asioita, kun tuntuu että ne ei vaan mene jakeluun, ei tolle viis veelle eikä kaks vee uhmikselle. Itseasiassa tuntuu välillä, että pienemmälle jopa paremmin. Mutta nää kaks on luonteeltaan melko erilaiset, pienempi on ollut rauhallisempi, harkitsevaisempi ja vähän arempi mitä isoveli samanikäisenä. Vaan nyt kun tuo uhma on päällä ja Kuningas EI on muuttanut meille, niin se jankkaaminen jatkuu ja jatkuu ja jatkuu.
Tahtoisin sellaisen kappaleen, missä kerrottaisiin äitien välisestä ystävyydestä. Mua ahdistaa tosi paljon kun joka puolelta tulee passitusta jonnekkin hemmetin leikkipuistoihin, et tutustuisin muihin äiteihin. Olen sanonut painokkaasti että no thanks, mulla on jo ystäviä ja sitten vedotaan et se tekisi lapselle hyvää. Miksi mun pitäisi mennä jonnekkin äitien kokoontumisajoihin keskustelemaan polarn o pyretin alennuslöydöistä (ennakkoluuloni on se että äidit puhuvat niistä ja mikä vaippamalli on sopivin)? Ja miksi on tärkeää, että niitä äitiystäviä on livenä, onhan meillä hei netti kamoon!
VastaaPoistaPuistossa voi olla sairaan tylsää ilman seuraa. Sekä sinulla että lapsella. Mutta suosittelen hakeutumaan isien seuraan, ne ei yleensä puhu polarn o pyretistä.
PoistaSe varmaan riippuu oikeasti myös porukasta! Meillä on läheisessä avoimessa päiväkodissa huisin kivoja tyyppejä ja aika harvoin puhe on lapsista varsinaisesti. Kaikki ajankohtainen, vähemmän ajankohtainen ja vähemmän vakava puhuttaa; siis esimerkiksi strippaava Matti Nykänen, aikuisten vaatteet, veemäiset anopit.. Ja blogit, keskustelupalstat. Ja ollaanpa me väännetty myös Vuoden mutsi-opuksestakin. Lupasin omani lainakappaleeksi heille kiertämään, mutta se onkin vielä Kottaraisella lainassa (pitääkin muistutella sitä asiasta). :)
PoistaMinäkään en sori vaan ymmärrä, miksi pitäisi tutustua muihin äiteihin jos ei huvita. Ja jos on jo tosi hyviä oikeanlaisia ystäviä, niin miksi pitäisi hankkia aikuisena "väkisin" ystäviä, jotta olisi jotain leikkipuistoseuraa. Jos ei lapselle tule luonnollisesti ja sattumalta leikkikaveria, niin en kyl ala väkisin niitä hankkimaan.
PoistaJoo, se että on äiti yhdistää vähän, mutta ei mun mielestä tarpeeksi. Eikä se, että asuuu lähellä.
Puistossa on ollut ihan kivaa vaan lapsen/lapsien kanssa.
Meidän taaperon loistokohtia on useita:
VastaaPoistaMinä itse-vaihe. Ilman että sitä paitaa, sukkaa, hattua, kenkää osaittaisiin itse pukea, niin hirveellä raivolla yritetään. Arvostan toki yritteliäisyyttä mutta kun siitä seuraa sellaiset turhautumis-raivarit ettei tosikaan. Huoh. Sitten lopuksi huudetaan (kun paita on solmussa kaulan ympäri ja kädet jumissa kohti kattoa) "Äiti, auta!!" Ja jos sattuukin niin ettei heti siinä kärppänä olekaan auttavaa kättä, niin ah sitä raivon määrää :) Tuntee itsensä kyllä arvostetuksi.
Uhmasta odottelen kyllä jos teillä olisi kappale uudessa kirjassa, kun muutaman kerran tullut raahattua kiljuva ja potkiva uhma-ikäinen kaupasta. Ja ne muiden aikuisten katseet ja toteamukset että onpas teillä temperamenttinen tyttö. Siihen tekisi mieli aina tokaista, että ei lapset mitään lapamatoja ole, tämänikäisen lapsilla nyt on vähän vaikeeta. Aikuisista puhumattakaan.
Toinen tällähetkellä voimassa oleva vaihe on mahtava kyselyikä :) Heti kun naperon sanainen arkku aukeaa ja vähänkin alkaa pidempää lausetta löytyä, niin aika pian lauseet ovat pelkkiä kysymyksiä. Äiti, mikä tää on? Mikä tuo on? Missä kaikki on? Missä isi on? Missä sisko on? Missä koira on? Missä mummi on? Mikä toi on? Äiti Apua!
Vielä pienelle taaperolle riitti aluksi vastaus yksisanaisesti: kärpänen, lehti, töissä, kotona, nukkumassa, lenkillä, reissussa. Mutta kasvaessa ne naperot oppivat tekemään jatkokysymyksiä; miten niin nukkumassa? missä töissä? Mikä on kärpänen? Minne lehti menee? Mitä mummi tekee? Miksi?
Sitä tuntee olevansa varsinainen tietotoimisto. Miksi sitä ei muuten useammin voisi sanoa en tiedä, vaan aina tuntuu että vastaus pitää löytyä? :)
-K-
Ai että millainen taapero?! Meillä vauvavuoden loppumisesta on aikaa ruhtinaallinen yksi kuukausi ja olen jo myymässä sitä mustalaisille. Avuttoman pikkuvauvan saattoi hyväntahtoisesti lempata leikkimatolle hengailemaan ja hoitaa pakolliset kotiaskareet sillä välin pois alta. Vaan toista se on nykyään. Kun tyhjennän tiskikonetta, lapsi kiipeää sinne. Kun petaan sänkyä, lapsi repii päiväpeiton pois. Nyt se on keksinyt miten televisiokanavia vaihdetaan, sekä digiboksista että kaukosäätimestä, ja illan laatuviihteen aikaan se tirskuen surffailee kanavalta toiselle. Eilen löysin verkkopankkitunnukseni paperisilppurista, hetkeä aiemmin olin korjannut megashaibat olohuoneen lattialta koska tyyppi keksi kuinka housut ja vaipan (nepillisenkin) saa itse pois jalasta (potalla se ei kuitenkaan käy, tietenkään). Uusin (ja hirvein) juttu on kuitenkin vanhempiin kohdistuva väkivalta, joka on kohdallaan aina kun muksu ongitaan esim. pistorasiasta tai vessanpöntöstä pois. Silloin on vähintäänkin asiallista repiä hiustuppoja päästä, purra ja nipistellä. Kun kieltää, niin meno vaan yltyy villimmäksi. Oikeastaan ajatus siitä, että hirvein uhmaikä on vasta edessäpäin tuntuu juuri nyt tavattoman lohduttomalta.
VastaaPoistaMeille kävi tässä taannoin niin, että olin eräänä kauniina päivänä pistänyt tyttöni päiväunille ja päätin ottaa siitä ilon irti ja mennä hetkeksi ottamaan aurinkoa pihalle (itkuhälyyttimen kanssa). Oli suhteellisen rauhallista ja kun kuulin "heräilyn" ääniä ja menin katsomaan rakasta 2,5v tyttöäni, niin piti laskea kymmeneen... Tytöllä oli tullut kakka vaippaan. Hän oli ottanut vaipan pois ja valellut itsensä päästä varpaisiin, sekä koko pinnasängyn- jokaista pinnaa ja seinämää myöden( lakanoita unohtamatta) paksuun kakkakerrokseen( kakka oli ollut juuri sopivaa "löysähköä" juuri tähän hommaan). Ja sehän oli mukavasti kuivunut koppuraksi kiinni joka paikkaan, sillä välin, kun minä luulin, että hän nukkui. Hyvin hiljaa on osannut sen tehdä, sillä itkuhälyytin ei inahtanutkaan- taisi tietää, että tämä "hauskuus" on tehtävä ihan hipihiljaa :D Ei muuta kun tyttö suihkuun ja sen jälkeen lakanat ysikymppiin! :D
VastaaPoistaKun mies tuli kotiin, niin kannoimme pinnasängyn ulos ja hän pesi sen kunnolla tolulla ja painepesurilla.
nice content of this blog. visit was useful . from http://www.giftschennai.com
VastaaPoistaPappojen ja mummujen hyvää tarkoittavat neuvot. Siis ventovieraiden ja yleensä papparaisten. Kokemus bussista: Alle metrinen yritti viuhtoa mihin sattuu, komensin pari kertaa nätisti istumaan omalla paikallaan, kolmannella kerralla jo vähän vähemmän nätisti. Papparainen katsoi minua tuimasti ja totesi, että kyllä lasten pitää saada olla lapsia eikä nyt niin tarkkaa ole istumisen kanssa. Kuskin jarruttaessa seuraavalle pysäkille lapsi löi hampaansa edessä olevan penkin selkänojaan. Kokemus marketissa: Kassojen jälkeen ne pahuksen kolikkorohmut, autoja, junia, ufoja tms esittävät metelöivät vempeleet, joihin alle metriset väen vängällä haluavat, kun taas aikuiset kymmenen litraa maitoa ostoskasseissa haluavat mahdollisimman äkkiä pois paikalta, eikä kortilla maksaessa ole edes niitä hiluja. Huutohan siinä tulee, siltä pienemmältä. Ja papparainen tuijottaa tuimasti ja käskee päästää lapsi leikkimään...
VastaaPoistaJa aah, meillä oli yks hiljainen herääjä, joka oli myös tosi laiheliini, siltähän tippui vaippa päältä jo yhden pissan jälkeen, lisäksi osasi tehdä houdinit tiukemmistakin yksiosaisista yöhaalareista. No sehän oli yksi kerta sitten kans taiteillut omalla paskallaan lakanan, pinnasängyn, pinnasängyn takana olevaa seinää ja etenkin itsensä.
Toinen oli apina, kiipesi mihin vaan, kerran tulin keittiöstä olohuoneeseen ja hokasin lapsen katonrajasta, se oli kiivennyt lämmitysputkia pitkin. Samainen lapsi ekaluokkalaisena hyppäsi koulun pihassa olevasta puusta viereiseen puuhun ja tuli käsi edellä alas. Tuumasi vaan, että on hän ennenkin niin hypännyt, eikä pudonnut.
Nuorimmainen on sitä sorttia, jonka kanssa päästään vielä lööppeihin. Rauhallisesti leikkii, vaan kun räpäytät silmiäsi, niin se on kadonnut. Näppärä jätkä myös irrottamaan esimerkiksi valokatkaisimen osia.
Lääkärikeikkoja on tullut muunmuassa tyttären tipahdettua sängystä, osui kaksosveljensä sängyn terävään reunaan otsa edellä, arpi näkyy 12-vuotiaan otsassa edelleen. Lisäksi jo aiemmin mainittu ranteen kipsaus, öttiäiset pistelleet silmää umpeen, mahatauti kuivattanut...
Mutta voi kun taaperot on vielä niin helppoja <3 Kouluikä onkin sen päälle melko rattoisaa. Sitten koittaa mu*kkuikä. Muahahaha.
Tää nyt tuntuu "kauhealta" sanoa,mutta helpotus kuulla että muidenkin muksut osaavat tuon uhman ja raivoamisen jalon tadon,eikä vaan meidän metrimilja.
VastaaPoistaEsikoinen oli niin helppo vauvana,mutta jösses kun eka uhmis tuli reippaan vuoden iässä.Esimerkkinä kauppareissusta,kun oltiin jo kasssalla niin eiköhän neiti huomannut suklaapatukat.Hirveä huutoporuraivari ja takana oleva täti tokais että eikö nyt äiti voisi ostaa yhtä.Haloo,palkita huono käytös???
Kun se täytti kaksi,niin jäähyllä oltiin omassa huoneessa pahimmillaan 5x/päivä.Nyt kun täytti 3,se on oppinut kirkumaan.Kiva.
Pikkusiskolle ollaan välillä niin mustis että oksat pois!Hänen lyhyytensä kun ei voi sietää että on hänen leluihin kosketaan,paitsi silloin kun hän itse haluaa.Että kiitokset vaan etukäteen tulevalle jatko-osalle,sitä luetaan ahkerasti kun tämä mutsi pakenee parvekkeelle tuulettumaan ja antaa isännän hoitaa muksuja.Ai niin,iskälle ei kiukutella kuin joskus ja jouluna..
En malta odottaa kakkososan ilmestymistä! Ykkönen oli viime viikolla lomalukemisena ja se jopa ylitti odotukset! Olin kyllä varautunut makeisiin nauruihin ja huumoriin, mutta yllätys oli, että löysin kirjasta aidosti vertaistukea ja lohtua. Erityisen lohdullisilta tuntuivat fiilikset, joita on kuvattu sivuilla 70-74 (pitkä välitunti, MEONT). En siis olekaan ainoa seko! :) Kakkososasta odotan oivalluksia taaperoaikaan. Vauvavuosi nimittäin alkaa olla takana ihan näillä näppäimillä. Olisiko vinkkejä esim siihen, miten purkkiruokakierteestä pääsee "perheen yhteisiin ruokiin" (neuvolan sanoin), jos inhoaa kokkaamista ja kuittaa omat ruokailut usein leivällä tai jollain muulla hätäisellä? Miten jaksaa / viitsii lähteä puistoilemaan säällä kuin säällä? Järki sanoo, että se olisi hyväksi lapselle, mutta itse kovin mielellään jäisi istumaan kotiin ja vilkuilisi välillä nettiä tai aamun lehteä lapsen hyppiessä seinille. Niin ja apua, milloin ne pottatreenit muka pitää aloittaa?! Tsemppiä kirjailijoille! :)
VastaaPoistaTäällä perheessä asustelee leikki-ikäinen ja taapero. Vai lienevätkö vielä taaperoita molemmat. 3 ja 1v pojankoltiaiset kuitenkin. Esikoinen oli vaativa vauva. Se on tempperamenttinen ja niin maan pahuksen omatoiminen! Tänään se mm. päätti pestä unirätin (ihan tavallinen harso) ja kantoi sen vettävaluvan rätin meidän sänkyyn. Kun ehdin paikalle kuopuksen vaipanvaihdolta siellä sängyssä istui iloinen 3v kaiken sotkun ja märän keskellä suklaakastiketuubi kädessä. Jääkaapin oli oli tietysti auki ja tuolin kanssa se suklaakastike oli ylimmältä hyllyltä haettuna. Nyt kun keksisi millä tässä vesisateessa oikein saa petarin kuivaksi ja suklaakastikkeen siivotuksi runkopatjasta...
VastaaPoistaEsikoinen myös "räjäyttää" meidän sängyn joka päivä. Siis repii peitot, tyynyt, lakanat ja petarin pois sängystä. Toissapäivänä se istui siitä jo kuus kertaa jäähyllä ennenkun kello oli kahtatoista.
Kaksivuotiaana tämä samainen esikoinen sai sellaisia itkupotkuraivareita, että hakkasi päätään täysiä lattiaan. Sillä olikin sitten kesto kuhmu/mustelma keskellä otsaa. Viime viikolla pihalla ollessa tämä samainen 3v karkas näköpiiristä ja kun löysin sen, se oli puolessa välissä kiipeämässä palotikkaita katolle. Se myös käy heti jos silmä välttää hakemassa postit naapurin postilaatikosta.
Kuopuksella on onneksi tuota vauhtia pikkasen vähemmän, mutta omaa tahtoa sitäkin enemmän. Se on osannut kyllä tosin syntymästään asti jo pitää huolen siitä, että jos jokin asia ei häntä miellytä, niin sen kuulee sitten aivan kaikki. Se myös inhoaa pukemista, eli jokainen päälle saatu vaatekappale on taistelun tulos.
Kuopus on myös tarkka ruuista. Pilttimössön seasta se jotenkin osaa suusa erotella esim. ne nakin palat mistä se ei tykkää ja sitten viskoa ne pitkin seiniä.
Näillä näkymin pojat aloittavat syksyllä päivähoidossa ja ihan rehellisesti tuntuu siltä, että mä ihan mieluusti ulkoistan tuon samoista asioista jankkaamisen muutamaksi tunniksi päivässä ihan mieluusti niille hoitotädeille. (Ja tätä kirjoittaessa se mainittu esikoinen karkas pihalle, eli ei kun perään...)
Sadun kanssa tulimme siihen tulokseen, että olet kirjapalkinnon ansainnut. Herranjumala. Onnea! ;)
PoistaNiin eli laita osoitteesi mulle mailitse (kcjlahti at gmail piste com) niin saat postia. :)
PoistaIhanaa!!
VastaaPoistaKirjoittakaa myös puhumaan opettelusta. Mulle tuli ihan yllätyksenä miten paljon voin hävetä kaupassa kun 2-vuotias bongaa hyllystä pillimehut ja alkuu huutamaan että: "ÄITI ANNA PILLUUUU!! HALLUUN PILLUUU!!". Ei naurattanut yhtään. Naama punaisena yritin selittää ettei lapsi osaa vielä sanoa pillimehu-sanaa...