 |
| Lempiruoka |
Kuopus toimii enemmän vauvamanuaalin mukaan. Se syö (pienen) annoksensa ihan sopuisasti ja kieltäytyy totaalisesti vain tietyistä purkkisafkoista, ja minun lautaseltani se syö mitä tahansa, kikherneistä parsakaaliin. Sairaana sekään ei syö yhtään mitään.
Olen yrittänyt poistaa stressiä rationalisoimalla. Kun ihan hyvin tiedän, että
1) lapsen syömisiä ei kannata laskea päivätarkkuudella, viikon sisään erot tasoittuvat.
2) painokäyrät ovat keskiarvoja - jonkun täytyy olla siellä alapuolella.
3) lapset tarvitsevat hyvin eri määriä ruokaa. Puuropakkausten annosohje on tehty niille suuriruokaisille lapsille.
4) jos maito maistuu, kaloreita tulee. Ei se nälkään kuole.
5) se ei ole henkilökohtaista enkä ole maailman paskin kokki. Lapsi ei osaa erottaa sitä onko ruoka pahaa siksi, että hänellä ei ole nälkä vai siksi että maussa on jotain vikaa.
Ehkä ruoan tuputtamisen syy on perimässä. Muistan, kuinka karjalainen leipurimummoni pahoitti mielensä, jos en syönyt kuin kaksi palaa kymmenen senttiä paksua omenapiirakkaa, jonka leipomiseen oli käytetty kilo voita, tai ottanut kolmatta kertaa lisää ruskeakastiketta. Mummo itse painoi melkein sata kiloa ja kärsi diabeteksestä, verenpaineesta ja kolesterolista.
Lisäänkin listaani kohdan kuusi: näillä geeneillä maltillinen ruokahalu on ihan hyvä asia.
meillä suvussa kiertänyt vanha (lastenlääkärin) ohje on, että lapsi syö sen mitä tarvitsee, KUNHAN SE EI SAA MAITOA. Eli pelkällä maidollakin maha täyttyisi, mutta yli vuotiaalle se ei riitä yksistään. jos sitten ei syö, niin ei syö. välipaloista silloin ei toki oltu nähty edes unta, joten ne on varmaan listalla kans.
VastaaPoistaNo, toki hyvä puhua, kun mukula vetää päivähoidossa enemmän evästä kun muut yhteensä... (on sovittu, että hoitomaksulle täytyy saada jotain vastinetta!!) mutta kotona ruokahalu vaihtelee.
En olisi mitenkään voinut poistaa maitoa ipanan ruokavaliosta, ei puhettakaan. Määrät olivat siinäkin kaukana neuvolan suosittleemasta kuudesta desistä...
PoistaMinä en usko tuohon "maito vie tilaa oikealta ruoalta" -teoriaan. Meillä toinen ei syönyt öisin eikä aamupuuro silti maistunut. Toinen taas söi läpi yön ja veti hyvällä halulla aamupuuron siihen päälle. Toisilla meistä vain kestää aamuisin pidempään, että ruokahalu herää.
PoistaMullakin päällimmäisenä mielessä esikoisen ajalta 1-vuotiaana alkanut järjetön taistelu syömättömyyden kanssa. HUOH! Ja valitettavasti nyt viisivuotiaan lapsen kanssa taistelu ei ole ohi. Raivostuttavan valikoiva (perunaa ja makaroonia jos itse saisi päättää), käsittämättömän epäluuloinen (ei halua edes maistaa) ja ärsyttävän taipuvainen välipalanaposteluun esikoinen saa harva se päivä savut nousemaan korvista nirpistelyllään.
VastaaPoistaKuopus kuulostaa taas samanmoiselta syöjältä kun teidän pienimmäinen.. Onneksi.
Mutta että vertaistukea sylikaupalla. Tiedän todellakin mistä kirjoitat!
Jooo!! Välillä tekis mieli kysyä et miten monta kertaa mä olen jotain myrkkyä tarjonnut..?!! Ja sit kuitenkin mielellään suuhun voi laittaa kaikkea lattialle pudonnutta / maasta löytynyttä. Arggghh.
PoistaVoi ihanaa (;)), näitä lapsia on muitakin! Meidän kohta 5v on niin raivostuttavan nirso että oksat pois. Kylässä ei syö edes niitä ruokia joista tykkää (joka on noloa ja ärsyttävää, kun muut istuu ruokapöydässä ja yksi liikuttelee kanapalaa haarukallaan...). Kotona menee nykyään aika moni laji, mutta mummolassa vain lihapullat (tyttö myös "karppaa", eli lisukkeet ei mene ollenkaan. Ellei lisuke ole kurkku). Miehen kanssa ollaan suhtauduttu asiaan äärilaidasta toiseen, nykyään en jaksa pöydässä riidellä, eli jos ei syö, niin omaan huoneeseen ja seuraava ruoka on se seuraava virallinen ateria. Näkkäriä ei tule ellei lautanen ole tyhjä - sillä logiikalla, että tyttö syö näkkäriä nälkäänsä, eli jos sillä on vielä nälkä, niin pitäisi ruuankin mennä (sanomattakin selvää että meillä ei mitään "omituisia" ruokia tehdä, eli se tavallinen jauhelihakastike, joka meni, viime viikolla, pitäisi mennä tänäänkin...)
PoistaMua raivostuttaa kaikki ohjeet, että vaikka naamioidaan se ruoka jännäksi tai sanotaan että se on noidan räkää tai jotain kuvottavaa :D - joo ei toimi meillä. Mies yritti kerran sanoa että riisit on muurahaisen munia niin tyttö työnsi lautasen kauaksi, nyrpisti nenäänsä ja kysyi "oikeesti??" Ei toimi myöskään mitkään tikun päähän laitettavat, jonka ohjeen olen myös kuullut.
Kun ei maistu niin ei maistu. Kaikkea uutta pitää maistaa meilläkin, mutta maistaminen saattaa tarkoittaa vain pientä nuolaisua.
Oon miettinyt, että onko tuolla joku ultra-makuaisti, koska hajuaistikin on tosi hyvä. Se haistaa ihan kaiken ja kaukaa. Tai sitten se on vaan nirso. Huoh - toivottavasti "paranee" iän myötä.
Kuopus on onneksi toista maata :) - sen lautanen on tyhjä alta aikayksikön kun sisko vielä kyselee että kuinka monta haarukallista pitää syödä (no syö vaikka neljä! "Eiku kolme!" No vaikka kolme. huoh).
Meillä 5-vuotias tyttö mennyt, vauvakuukausia lukuunottamatta, reippaasti miinuksen puolella. Vaikka syömättömyys vituttaa suunnattomasti, yritän nykyään olla tekemättä asiasta numeroa (kaikki konstit yritetty ja epäonnistuttu) niin kauan kun lapsi voi hyvin. Lohduttaudun jostain kuullulla tokaisulla; " lapsi ei näänny nälkään ruokalautasen äärellä"
VastaaPoistaAivan mahtava blogi sulla :)
Sama täällä, yritän kaikin voimin suhtauatua asiaan "normaalisti". Hyvä tokaisu jossa varmasti on vinha perä!
PoistaSiis aivan mahtava blogi teillä :)
VastaaPoistaKylläpä tuntuu tutulta! Meillä 11-kuukautisen kanssa edelleen läsnä tuo millainen-tästä-yöstä-tulee-stressi, mutta pikku hiljaa öiden parantuessa se alkaa muuttua syökö-se-mitään-tänään-stressiksi. Luojan kiitos poika on yleensä varsin kaikkiruokainen, mutta sen olen kyllä huomannut, että oma pinna ei kestä minkään sortin nirsoilua. Oman äitiyteni huipulla olen, kun poika on saanut hikisesti syötyä purkillisen Pilttiä ja vetää sen jälkeen kurkkuun ison palan jotain sormiruokaa - ja oksentaa sen seurauksena kaiken jo syödyn.
VastaaPoistaOijoi, toi oksentaminen on niin syvältä. Viimeisin muisto muutaman viikon takaa: olin saanut kauhealla maanittelulla syötettyä vesirokkopotilaalle kaksi ruokalusikallista puuroa ja sitten annoin sille kuumelääkkeen ruiskulla kurkkuun -> kaikki ulos. Teki mieli lähteä kioskille lottokuponkia viemään eikä palata enää koskaan. :/
PoistaOon aina aatellut, että ruuan tuputtaminen kuuluu äitiyteen; äidin tehtävä on ruokkia lapsi. Siksi se kolahtaa niin lujaa, kun lounasta ja päivällistä meni kumpaakin yksi lusikallinen - jälleen kerran. Mutta hyvin tuo pieni jaksaa painaa koko päivän :) Ehkä tämä tästä, oli itsekin aika nirso lapsi (karma!!).
VastaaPoistaNiin se varmasti on! Ja tässä yhteydessä on tietty hyvä muistaa että mulla sentäs on rahaa ruokkia lapseni enkä joudu sen takia syömättömyydestä kärsimään. Afrikassa on muutama äiti, joilla on tarjolla eioota.
PoistaMies on kuulemma ollut samanlainen rakennevammainen ja "varovainen". Paremmin ne esikoisen kanssa toisiaan ymmärtävätkin. :)
Pakko kysyä, että annatteko vauvoille sitten maitoa? Tai siis oikeastaan niin päin, että kelpaako edes se? Meillä meinaan kuopus ei juurikaan syö, mutta maitoa menis vaikka kuinka paljon. Neuvolasta tuli viimeks noottia, että ei sais antaa niin paljon maitoa vaan pitäis syödä kiinteää ruokaa enemmän ja maitoa vähemmän. Lapsi siis huitelee tukevasti plussan puolella käyrissä, joten ilmeisesti tuo maito kuitenkin kasvattaa kans...
VastaaPoistaTuntuu välillä, että tää(kin) asia menee osastoon teit niin tai näin niin aina se menee jotenkin jonkun mielestä pieleen.
t. toinen keskivertomamma
Joo, toki annan. Ruoan kanssa vettä mutta välipaloina maitoa. Mä tuijotan kaloreita: purkin kyljestä näkee energiasisältö ja vertaan sitä sitten maitomäärään. Eli jos on kevyt ruoka niin sitten lisään siihen öljyä (ja voita, mutta älkää kertoko kellekään).
PoistaSyöminen on yksi asia mistä meillä EI ollatramailtu sen jälkeen kun hoksasin, että tekemässäni vauvamössössä vikana ovat silpoutumatta jääneen maissinkuoret. Noudatin tässä eläinfysiologiäitini ohjetta: Ruokaa on tarjolla säännöllisinä ruoka-aikoina, pakko ei ole syödä. Äiti myös vakuutti, että lapsi syö, jos sillä on nälkä. Ikinä en ole syömään maanitellut, noin yhdestä kerrasta tutkimukseni mukaan (n=2) lapset oppivat syömään kiukuttelematta.
VastaaPoistaTiedän, ärsyttävää raportoida jostain, mikä on toiminut :).
Meillä sama. Ruokaa on tarjolla ruoka-aikoina, ruoan voi syödä tai jättää syömättä. Yritän huolehtia, että tarjolla on aina jotain, mikä maistuu; minusta lapsena oli kaikkein kurjinta, jos jäi nälkä sen vuoksi, että ruoka oli yksinkertaisesti niin pahaa, ettei sitä saanut alas. Yhdessä vaiheessa keitin perunaa jopa makaronilaatikon kanssa. Uusiin ruokiin nuo ovat suhtautuneet jossain määrin epäluuloisesti, mutta yleensä maistaneet sen jälkeen, kun olen vakuuttanut, ettei ole pakko ja että minä siitä kyllä tykkään ja syön mielelläni vaikka kaiken.
PoistaJoo, toki sama juttu meilläkin. Jos ei maistu niin sitten ei maistu, välipaloja ei ole tarjolla. Mutta en myöskään lähde siitä, että aina pitäisi olla tarjolla lempiruokia. Meidän perheessä syödään monipuolisesti ja piste. Voi sitten vetää pelkkiä raneja kun on muuttanut pois himasta. ;)
PoistaYritän muuten kuopusta totuttaa heti paljon laajempaan makuvalikoimaan Se saa maistaa mun lautaselta mitä vaan (en siis varo suolaa, akriesta enkä mausteita) ja tarjoan sille oma-aloitteisesti kaikenlaista kasvista raakana ja kypsänä.
Tää mun mutsin periaate johti muuten siihen, että kun muutin itsekseni opiskelemaan 17-vuotiaana niin ekan vuoden söin jotakuinkin vain edamjuustoa, popcornia ja raakaa jauhelihaa :).
PoistaMä luulen, että toi tapahtuu kasvatti kersoja ihan millä periaatteella tahansa. :D
PoistaNo, no... minä kyllä söin ihan kunnon ruokaa heti, kun omilleni muutin. Meillä ruokailu oli mukava yhteinen hetki eikä mikään ikävä velvollisuus (niin kuin esimerkiksi parhaan kaverini kodissa, missä ruokapöydässä tapeltiin aina syömisestä). Samoilla periaatteella menen lastenikin kanssa. Nykyään makaronilaatikon kanssa ei enää tarvitse tarjoilla perunaa, vaan makaroniruoat maistuvat sen verran hyvin, että täyttävät vatsan.
PoistaMeillä ei ollut kotona mitään yhteisiä ruokahetkiä, yksinhuoltajamutsini kun teki kahta duunia. Kotoa eivät siis minun periaatteeni periydy - asiat eivät ole ihan noin mustavalkoisia. Ja kun muutin pois himasta ei todellakaan päällimmäinen intressini ollut terveellinen ruoka. :D
PoistaLastenlääkärimieheni huokailee aina sitä että äidit (myös minä) panikoivat, yleensä aina ihan turhaan, siitä että lapsi ei syö. Kyllä ne kuulemma syövät aina tarpeeksi, ja suurempi ongelma on sitten käsillä jos ne syövätkin liikaa. Minulla 10-vuotias pyörittelee ruokaa lautasella ruokailun ajan eikä kunnolla edes maista, ja sitten kun pöytä on jo putsattu ja ruokailu täysin ohi, tulee viereen ja sanoo anteeksipyytävästi että arvaatko äiti mitä... No arvaan kyllä, on nälkä. Ja mitä tekee äiti: antaa jotain (muuta) ruokaa, kun hirvittää antaa odottaa tyhjällä mahalla seuraavaan ruokailuun. Kaikki siis täysin väärin, mutta lapsi voi hyvin! Varmaan se jotain henkisiä traumoja sitten kyllä saa tällaisesta lepsusta ilmapiiristä.
VastaaPoistaMinä luulen, että tässä on taustalla se, että sodanjälkeisestä säännöstelytaloudesta ei ole niin kovin pitkä aika. Kun kaikesta oli pulaa, ei ollut yksinkertaisesti varaa antaa lasten olla kovin valikoivia, vaan heidän piti kiitollisina syödä se, mitä ylipäätään oli. Vaikka nyt kaikkea onkin yllin kyllin, niin lapsena opittu suhtautuminen ruokaan siirtyy aina seuraavalle ja seuraavalle sukupolvelle.
PoistaNyky-Suomessa ongelmana onkin sitten se, että varsinkaan vanhemmat ihmiset eivät osaa lopettaa syömistä, vaan lautanen on nyt vain tyhjennettävä ja jälkiruokaa saa vasta kun maha on jo pääruoasta täysi - vaikka sitten söisikin itsensä ähkyyn.
Mä allekirjoitan tän. Meillä on yritetty olla tosi tarkkoja sen suhteen, että lapselle ei tuputeta niitä viimeisiä lusikallisia lautaselta, jos se on jo sanonut "ei". Ihan sama meneekö sitä muusia kaksi lusikallista roskiin vai ei. Mun lapsuudenkodissa äiti aina kysyi, että "kuka söisi tän lopun kastikkeen / vihannekset / muusin / viimeisen lihapalan". Sillähän hyvin opetettiin vetämään sapuskaa naamariin vaikkei enää ollut nälkä.
PoistaMeillä lapsi on aina syönyt hyvin, joten satunnaiset kieltäytymiset jaksaa naurattaa, kuten se, kun 2-vuotias tunkee naamansa lähelle omaani, ja karjaisee käheällä, matalalla äänellä: "pahaa"!
Mulla taas on ihan päinvastainen tilanne - en pysty joustamaan vaikka haluaisin! Ja lapsi saa päättää kuinka plajon ruokaa ottaa mutta se on sitten syötävä. Eihän se lautanen aina tyhjä ole, mutta pääasia että oppisi arvioimaan omaa nälkäänsä.
PoistaJa lapsi tulee äitiinsä, eikä pysty joustamaan, vaikka haluaisi. Siinä sitä sitten ollaan... ;)
PoistaKorjaus: lapsi tulee äitinsä JA isäänsä, eikä pysty joustamaan... :)
PoistaMeidän perheessä on kolme joustamatonta ja sitten tuo neljäs, jota epäilisin vaihdokkaaksi, ellen olisi itse nähnyt, miten napanuora leikattiin...
PoistaAika paljon auttaa, kun pitää joustamattomuutta ominaisuutena eikä vikana, myös lapsessa.
Voi luoja miten tutulta kuulostaa! Olen ollut viimeistä kuukautta lukuunottamatta maailman huonoin äiti koska lapseni ei syö kiinteitä eikä nuku kokonaisia öitä, ja kaikkien muiden (ihan kaikkien muiden, ihan oikeesti) vauvat nukkuu ja syö. Viis siitä että pikkupossu on maailman onnellisin ihminen ikinä jonka mielestä ihaninta on Kaikki, ja painokäyrä tippui vasta 8kk neuvolassa +2sta nollaan.
VastaaPoistaPatenttiratkaisu meillä on sormiruoka (poistaa siis äidin stressin, ei välttämättä ongelmaa, jota ei siis oikeasti ole), sitä syö sen verran kuin syö (ja hieroo pöytään ja itseensä), ja sen jälkeen tööttään hedelmä-/marjasosetta sen viimeisen kolon vatsasta täyteen. Viimeinen viikko on yöllä ollut tuttipullossa vettä tarjolla ja ruokahalu on kohentunut.
Eli jaan molemmat traumasi (sympsympsymp).
Mutta miten helvetissä mä saan sen nukkumaan... Glääh.
Ai ai tästä päästään kolmanteen traumaan: "tukehtuuko se tähän"! Ei siis sormiruokaa ennen kuin pilli on riittävän iso ja suun motoriikka kehittynyt aikuisen tasolle... :D
PoistaUniongelmiin suosittelen lukaisemaan Unihiekkaa etsimässä -kirjan - on jeesinyt jo montaa lähipiirin mutsia!
Mä olen vannoutunut unikoulun puolestapuhuja. Ja vielä semmosella "parempi kertanen rutina kun ainanen kitinä" -periaatteella. Esikoista koulutettiin kolme yötä (huudot 1 h 45 min, 25 min ja 5 min), kuopus oli fiksumpi ja oppi kerrasta, huuto 15 min. Nää unikoulut pelasti kolme ihmisen hengen, in retrospect. Muksut oli 7 kk ja 6 kk kun koulutettiin.
PoistaTäytyypä tunnustaa, että minä olen monesti huolehtinut, että syökö koirani tarpeeksi ja ihan tuputtanut sille ruokaa. Sen sijaan tyttärelleni ei saa missään nimessä tuputtaa ruokaa. Kyllä hän syö minkä tarvii ja on vielä niin pieni, ettei ylimääräisiä herkkujakaan saa. Eikä hänelle tarvi lirkuttaa, että nam nam tässä tulee lusikallinen hyyvääää ruokaa. Saa ihan itse arvioida onko ruoka hyvää vai pahaa.
VastaaPoistaJa nykyään luotan myös, että kyllä se koirakin syö, mitä tarvii!
Heh, koiralle en ole koskaan joutunut tyrkyttämään ruokaa. Yksi söi jopa isänpäiväkakun *suljetusta* kaapista...
Poista:) Meillä koira kyllä rupesi vetämään puuronjämätkin kupin pohjalta, kun ryömivä vauva lähestyi apajia. Kateus toimii eläimillä kuin häkä, ihmislapset on jotenkin monimutkaisempia.
PoistaTuttuja juttuja. Mun kovin pelko oli ruokaan tukehtuminen, joka oli kyllä osin aiheellistakin: lapsi ei pariin otteeseen saanut kunnolla henkeä, kakoi ja muuttui veltoksi, kunnes oksensi koko vatsan sisällön ulos. Kesti pitkään, ennen kuin syyksi selvisi maitoallergia, joten meillä mentiin pitkään ihan vaan sileillä soseilla. Vieläkään puolitoistavuotiaana lapsi ei syö ihan niin monipuolisesti, itsenäisesti tai paljon kuin moni ikäisensä mutta on hengissä joten olen onnellinen!
VastaaPoistaTäältä Amerikasta käsin tuntuu välillä ihan hölmöltä suomalaisten kaikkinainen lapsenkasvatuksesta ja -hoidosta stressaaminen. Kyllä se lapsi pärjää vähän rennommallakin otteella. So what jos ei välillä syö paljon, tai syö pelkkää hedelmäsosetta tai puuroa. Kunhan ruokaa on säännöllisin väliajoin muodossa tai toisessa tarjolla, se riittää. Ollaan armollisia itsellemme ja toisillemme.
-Niina
Hei mua kiinnostaa tuo amerikkalainen näkökulma: ollaanko siellä rennompia? Onko virallinen linja sallivampi?
PoistaMeillä on myös 5-vuotias, joka ei syö vihanneksia kuin kurkkua,hedelmiäkin naftisti ja kun taustalla on ruoka-aineallergioita niin en oikein viitsi tuputtaakaan. Kaikki ruokalajit joita tarjoillaan on lähtökohtaisesti 'äää pahaa'' pl. tortillat ja Jalostajan purkkilihapullat. Hohhoi. No, vaihe tämäkin. Sisko oli vielä pahempi: joka liharuuasta kysyttiin että mitä eläintä se on. Vain tuhmia eläimiä saattoi syödä, siispä meillä syötiin härkää, karjua ja tuhmaa kanaa muutaman vuoden ajan. Nyt 9-vuotiaana tuli itku kun söi tietämättään joulupöydässä poroa (porot on NIIIIIN söpöjä). Lienee tulevaisuuden vegetaristi.
VastaaPoistaHirveätä stressiä saa kyllä aikaiseksi lasten syömisestä, mutta nyt kun 13 vuotta tätä olen katsellut niin ihan rauha vaan. Meidän lapset ei ole edes miinuksella painossa (pituusessa kyllä ;)) vaan nolla- ja pikkaisen pluskäyräläisiä. Luottaisin myös siihen että terve lapsi ei nälkään kuole, mutta kyllähän tää ronklaaminen päähän ottaa. Varsinkin kun lapsia on kolme niin kskaan ei ole sellaista ruokaa joka kaikille kelpaisi!
Joo siis tuo viimeinen pointti: miten saadaan kaikki syömään äpristelemättä - etenkin kun lisätään joukkoon vielä äärimmäisen ruokavarovainen mies! Argh! Joskus tekisi mieli ilmoittaa että eroan tästä ruokaosuukunnasta - syökää mitä syötte, kunhan mulla on jääkaapissa oma hylly.
PoistaSuosittelen lämpimästi katalonialaisen lastenlääkärin Carlos Gonzálezin kirjaa My Child Won't Eat!: How to Prevent and Solve the Problem.
VastaaPoistaKukaan ei ole kuollut nälkään liha(tai tofu)patojen äärellä, eivätkä lapset kasva siksi että syövät, vaan syövät koska kasvavat. Chihuahuasta ei saa saksanpaimenkoiraa ruokkimalla sitä enemmän. Ja kyllä, meidän krantut kakarat eivät syö mitään, paitsi nyt jo yhdeksänvuotias tytär on pikku hiljaa oppimassa ihmisten tavoilla ja -ruuille.
Kun ehtis lukea! Tarjotaanko tossa muita ratkaisuja kuin hermovoiman kerhittäminen?
Poistahuippua! asiallista ja rehellistä keskustelua lastenkasvatuksesta ilman että teilataan kenenkään kokemuksia ja näkemyksiä :D tätä näkee niin harvoin. olette mahtavia <3 minä olen ammatiltani lastentarhanopettaja (!!!) ja asetan jo siksikin itselleni paineita omien muksujen ruokailun suhteen. hah. no, jos saa ensin kertoa hyvät jutut niin kaikki on ainakin joskus maistanut jotain kasvista/vihannesta/hedelmää ja suurin osa niistä jopa tykkää ainakin jostakin sellaisesta. mut ei meillä mitään keitettyjä tai höyrytettyjä parsakaalia tai porkkanoita tarjoilla, kun en tykkää niistä itsekään. meillä on myös äärimmäisen ruokavarovainen isä, joka söi 10v sitten tavatessamme lähinnä lenkkiä ja lihapiirakkaa ja on nyt aavistuksen laajentanut ruokavaliota, mutta ei siitä edelleenkään lapsille roolimalliksi ole ruokapöydässä. se ei juo edes maitoa. meillä lasten ei ole pakko syödä, en jaksa tapella pöydässä. tarjolla on 4 ateriaa päivässä ja hyvillä perusteluilla voi saada viidenneksi jonku leivän välipalaksi. herkkuja on miten millonkin, niitä kun ilmestyy tarjolle muidenkin kun minun toimesta. ja haluan minäki joskus muksuja hemmotella, en päivittäin. joskus keitän aamu- tai iltapuuron ja syötän sen lapsille puoliväkisin (en tunge kurkkuun mutta käytän suunnilleen kaikki muut maanittelu/uhkailu/kiristys/huijauskeinot mitä keksin).lapset on terveitä, hoikkia, ihaniakamalia niinku kuuluuki ja aika normaaleita syöjiä ikäisiksiin: ennakkoluuloisia, mutta kun sitä omaa lempparia kannetaan pöytään niin syövät ku hevoset! paras konsti on sanoa että tää on äitin ruoka, ei saa koskea. varmalla kiinnostaa!
VastaaPoistaNo niin, tästä pääsemme siihen, että miksi just MUN lautasella oleva ruoka on kiinnostavaa? Kun sillä omalla lautasella on ihan tasan sitä samaa tavaraa. Meilläkään ei muuten juo maitoa kuin kakrut - en tajunnutkaan että se on outoa? :)
PoistaPs. Mä ra-kas-tan höyrytettyä parsakaalia! Ainoa terveellinen intohimoni!
Veikkaan, että tässäkin on jotain kivikautista. Ruoka jota äiti syö on varmasti turvallista, samalta näyttävästä ruoasta ei voi olla ihan varma.
PoistaTäytyy sanoa että mä oon tainnu päästä suhteellisen helpolla (vai johtuneeko omista ennakko-odotuksista??).Meidän kolme tyttöä ovat syöneet (melkein)aina hyvin eikä yököttelykään oo kuulunut koskaan tapoihin,herää kyllä pienoinen epäilys onko mun naamasta näkynyt niin pelottava ilme et "jos et maista,niin lähetän sut afrikkaan.." Muistan yhden ainoan kerran kun olen joutunut ns.opettamaan tavoille kun nuorimmainen alkoi leikkiä ruokapöydässä,olisko ollut jotain 2v..aikani varoittelin että nyt olis aika pistää pöperöä nassuun tai joutuu pois pöydästä.Niinpä siinä sit kävi että nostin lapsukaisen istumaan lattialle ja ruokalautanen viereen..sen koomin ei oo pöydässä leikitty..:D Kuulostan kyllä oikealta pirttihirmulta mutta OIKEASTI luovutan aika helpolla,annan tenavien syödä rauhassa enkä tuputa sen kummemmin.Mut sillä tyylillä meidän flikat syövät joka päivä,ei välttämättä lautasta tyhjäksi,mut se riittää mulle.Ja täytyy kehua vaikka joskus minunki mielestä mun pöperö ei ookkaan kovin onnistunutta niin ainakin tenavat on hyviä narraamaan:"kiitos äiti,hyvää oli" XDDD
VastaaPoistaOlen kade noista tappeluvapaista ruokahetkistä! Meillä ei tosiaan ole toimineet mitkään temput, mm. toi ruokapöydästä pois nostamista pidettiin lähinnä hauskana leikkinä...
PoistaVoin lohduttaa että kyllä meilläkin tapellaan,joskin muista aiheista.Vanhimmalla tyttärelläni on alkanut murrosikä (12 vuotias!)ja mut on lanattu lyttyyn niiin monesti tänä keväänä pelkällä katseella (ja mä raukka kuvittelin joskus että me oltais hyviäkin kavereita..),no huh,kaikkea pilvilinnoja sitä tuleekin rakenneltua.Miehelleni kitisin siitä just täs hiljattain ja se könsikäs lohdutti että hän on käyttäytyny samalla tavalla omia vanhempiaan kohtaan,sepä lohduttavaa jos se kestää vielä n.6 vuotta.Siis toivon SYDÄMESTÄNI ettei sen kauempaa..keskimmäinen tyttö on ainakin vielä kiltti mutta nuorimmainen 6v. koettelee mun hermoja kuten kyseenalaistamalla mun neuvoja ja ohjeita.Mutta periaatteistani pidän kiinni(tai ainakin niiden murusista)enkä toivo muuta kuin että riiviöt(lue:kullanmurut) silti muistaisivat äitimuoriaan vielä aikuisenakin,edes kahvittelulla pari kertaa vuodessa!;)
PoistaOlen tullut siihen tulokseen, että lapsen syömättömyyden aiheuttama kaiken järjen vastainen ja täysin ylimitoitettu vitutus ja mielipaha on suoraa seurausta naisiin sisäänkoodatusta "pakko ruokkia jälkeläinen"- toiminnosta joka kytkeytyy päälle välittömästi napanuoran katkettua. Ellei jopa jo ennen sitä. Mitään muuta selitystä en keksi sille että löydän itseni puristamasta lusikan vartta rystyset valkoisena ja itsehillintäni äärirajoilla maanittelemassa lasta syömään. Vaikka AINA (niin viisaana, niin viisaana) ennen lasta vannoin että minä en sitten ainakaan tuputa ruokaa väkisin.
VastaaPoistaSymppaan ja komppaan!
Poista